Lue keskustelun säännöt.
Masennus on vallannut minut kokonaan. Tuntuu toivottomalta.
13.12.2021 |
Olen alkanut myöntämään itselleni sen, että olen epävakaa persoona.
Kyllä vain, tämä johtuu itsestäni enkä pysty muuttumaan. Tätä mantraa toistelen itselleni päivittäin kuinka epäonnistunut olen ja miten surkeasti olen valinnut elämääni asioita, jotka ovat vieneet mehut ja elämäniloni.
Pahinta tässä on se, että mieliala vaihtelee. Tunnin päästä saatan haaveilla jostain ja hakea konkreettisia asioita ja tavotteita, ryhtyä toteuttamaan niitä mieleni tasolla. Parhaimillaan tämä voi jatkua pari päivääkin.
Kunnes taas tipun pohjalle, kaikki asiat menevät päinvastaiseen suuntaan kun ajattelinkaan.
Ennen pystyin ottamaan sen huumorilla tai ajatukella, että ihmisiä tässä vain ollaan. Harvemmin enää edes saan näitä motivaatio"piikkejä" tai tiedän jo sen olevan ohimenevää, en edes jaksa innostua tai yrittää.
Enää en löydä huumoria ja tunteenikin ovat lähes kuihtuneet. Minulla ei ole lämpimiä tunteita tai elän kuin kun katsoisin maailmaa sivustapäin. Mikään ei kosketa syvemmin tai en koe ilon tunteita tai jos koen hetkellisesti niin ne ovat vain heijastus, jokin pinnallinen ohimenevä tunne jonka merkitys katoaa jo seuraavassa hetkessä. En saa tyydytystä elämästäni vaan minua pelottaa elää täällä.
Vilpittömyys on kadonnut joka oli ennen varmaan minun henkireikäni omassa persoonassani, ei ollut niin väliä vaikka en onnistunut tai ollut kummoisempi mutta tiesin, että sydämeni on paikallaan.
Nykyään minua ei liikuta oikein mikään sillä tavalla koska pelkään jo pahinta valmiiksi. Olen turtunut ja hyväksynyt kaiken pahuuden enkä usko, että elämä tästä muuttuisi parempaan kuitenkaan vaikka kuinka tsemppaisin positiivisiin puoliin elämässä. Taisteluntahtoni on kadonnut.
En pysty hakemaan apua. En jaksa kertakaikkiaan. Tuntuu, että olemukseni on jo niin pilalla, virheeni ovat jo niin painavia, etten minä tästä tule enää nousemaan.. Olen jo pilannut elämäni. Minä inhoan pääni tapaa triggeröityä erilaisista pienemmistäkin asioista ja se on menoa taas - en pysty muuttamaan elämäni suuntaa koska pääni antaa periksi jo heti kun olen aikeissa muuttaa ne tilanteet elämässäni jotka aiheuttavat kärsimystä. Minä kuitenkin vajoan jälleen takaisin "h**kaamaan päätäni seinään". En luota itseeni.
Illat ennen nukkumaanmenoa haaveilen kuolemastani ja sen toteuttamisesta. Aamulla herään ja ajatukset menevät samassa aiheessa. Päivät vain yritän suoritua velvollisuuksistani ja feikkaan voivani ok. Käyn vähän töissä, vähän opiskelen ja yritän vain tarpoa mutta tulevaisuus näyttää täysin pimeältä. En näe siellä mitään.
Kommentit (56)
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei oikeastaan ole stressiä edes. Olen kaiken mahdollisen tiputtanut elämästäni pois mitä voin ilman, että jään täysin eristäytyneeksi. Opiskelen, joka on aivan tajuttoman löysää. Teen tehtävät mahdollisimman yksinkertaisesti, pakolliset vain. En nykyään edes opi paljon mitään mutta hoidan välttämättömän.
Töissä käyn silloin tällöin, saan vähän rahaa ja se ei kuluta voimavaroja jos silloin tällöin siellä pyörähdän.
Nukun paljon, syön ja olen vain. Elämä hiipuu kuitenkin. Sumussa kävelen eteenpäin ja epätodellisuus on läsnä.
Rahaa ei ole terapiaan tai ehkä juuri ja juuri olisi mutta olen yrittänyt löytää terapeuttia. Monilla sopivilla ei ole sitä kelakorvauksen mahdollistavaa terapiaa. Lausunto on jo saatu lääkäriltä viime vuonna, pian se umpeutuu. Mistä saisi apua terapeutin löytämiseen?
Pitäisi päästä puhumaan jollekin mutta en tiedä minne pitäisi soittaa tai koska saisin ajan. En jotenkin jaksa soittaa. Ehkä sen verran pitäisi pinnistää. Viimeksi kun soitin pahaa oloani, masennustani niin ensin ohjattiin kaupungilta opiskeluterveydenhuoltoon ja sitten päätyivät ottamaan verikokeita. Kaikki kunnossa, kontrolli vuoden päästä. Se oli siinä.
Sen jälkeen en ole jaksanut enkä haluaisi opiskeluterveydenhuollon piiriin. Tuntuu toimimattomalta.
Olen siis vajaa 30v. Pitäisi tosiaan päästä jonnekin mutta olen ihan sekaisin ajatellessani minne soittaisin tai miten asiani esittäisin. Haluan edelleen esittää reippaampaa kuin olen tai en vain saa sitä luuriani käteen. Mihin ihmeeseen otan yhteyttä? Ehkä katson kuntani depressiohoitajaa jos vaikka sinne pääsisi.
Moneskohan kerta sekin on kun aloitan hoitosuhteen masennuksen vuoksi, viides vai kuudes? Pitkä huokaisu taas..
AP
Täältä voi hakea! https://minduu.fi/fi/haku/?gclid=CjwKCAiA-9uNBhBTEiwAN3IlNLNKOCd-b99VWR…
Laita vasemmalla ruksi kohtaan "kelan palveluntuottaja" niin löydät ne jotka kelpaavat kelan tukemaan terapiaan. Täällä on tietoa kuntoutuksen hakemisesta https://www.kela.fi/kuntoutuspsykoterapia-nain-haet
Voit miettiä minkä kaltaista terapiaa haluaisit, lukea terapeuttien tietoja ja valita sellaisen, joka on esim. erikoistunut traumoihin, alkoholistien lapsiin jne. Vaikka toki nämä asiat ovat varmasti jokaisen terapeutin perusjuttuja, eli en tiedä onko välttämättä tarvetta etsiä ketään, joka olisi erikoistunut johonkin. Oma terapeuttinikaan ei ole, ja hyvin näyttää silti tietävän näistä asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama juttu. Alkoi joskus 18- vuotiaana kuvaamasi kaltainen vaihe ja nyt kymmenisen vuotta kestänyt. Päässä viirasi jo ennen sitä, mutta jaksoin ja uskalsin vielä tehdä asioita.
Alamäki alkoi siinä vaiheessa kunnolla, kun en päässyt kouluun johon pari kertaa hain. Koin silloin, etten kykene tekemään mitään muuta kuin sen alan hommia, myöhemmin jouduin toteamaan ettei riitä paukut siihenkään. Lahjoja olisi, mutta ei jaksamista ja sitä kestävää energiaa. Tyhjenen aina kuin ilmapallo lyhyiden jaksamisjaksojen jälkeen, jotka voivat olla muutamasta minuutista muutamaan päivään.
Taisi minulla alkaa jo lapsuudesta, olen jotenkin yliherkkä (vaikka minulle se on normaalia, mutta muu maailma ei ymmärrettävästi toimi niin) ja menen pois tolaltani koko ajan. Lopulta johti väsymykseen ja pers.häiriödiagnoosiin (epävakaa).
Viimeksi eilen mietin, että onko itsemurha ainoa ratkaisu kun tästä vielä vanhenen. En haluaisi lähteä koska olen niin utelias kuitenkin ja innostun aina uudestaan vaikka jostain ruohonjuuritason ihmettelyistä, vaikka sitten voimat loppuvatkin kesken. En vaan jaksaisi tätä, kun ei minusta oikein ole mihinkään enkä saa yhteyttä muihin.
Kuulostat ihan minulta, itsekään en tiennyt ett mikä vika minussa on, luulin että on vain joku "valmistusvirhe" ja olen muita heikompi, en pysty selviämään normaalista elämästä. Vastaus olikin tämä https://traumainfo.fi/2020/05/08/miten-ymmartaa-komplisoitunutta-trauma…
Itsekin joskus jaksan innostua, mutta sitten voimat loppuvat ja masennun. Jatkuvassa pitkittyneessä stressitilassa sitä jaksamista ei vain ole samalla tavalla kuin terveellä ihmisellä, traumaterapian tavoitteena on mm. lopettaa se stressitila, jotta voit vihdoin elää normaalia elää ylikuormittumatta.
Kiitos! Päättelin jo jonkin aikaa kärsiväni tuosta, on aika ilmiselvää ottaen kaiken muunkin huomioon mitä jäi kertomatta tässä. Lääkärin kommentti oli vain, että ei ole olemassa oleva diagnoosi ja se siitä. Pitää varmaan itse yrittää ottaa selvää tuosta, vaikka rahaahan minulla ei kyllä ole, että terapiaan pitäisi saada korvaukset kelalta kuitenkin.
En halua estää ketään pääsemästä oikeanlaiseen hoitoon, mutta pakko AP sanoa, että ehkä epävakaan diagnoosin hankkimista kannattaa miettiä tarkkaan. Minulle siitä on ollut paljon haittaa. Toivoisin, että olisin saanut ennemmi traumaterapiaa kuin dkt-hoitoa. Siinä minua auttoivat lähinnä muiden tuki ryhmässä ja samat harjoitteet, mitkä kuuluvat moneen muuhunkin terapiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama juttu. Alkoi joskus 18- vuotiaana kuvaamasi kaltainen vaihe ja nyt kymmenisen vuotta kestänyt. Päässä viirasi jo ennen sitä, mutta jaksoin ja uskalsin vielä tehdä asioita.
Alamäki alkoi siinä vaiheessa kunnolla, kun en päässyt kouluun johon pari kertaa hain. Koin silloin, etten kykene tekemään mitään muuta kuin sen alan hommia, myöhemmin jouduin toteamaan ettei riitä paukut siihenkään. Lahjoja olisi, mutta ei jaksamista ja sitä kestävää energiaa. Tyhjenen aina kuin ilmapallo lyhyiden jaksamisjaksojen jälkeen, jotka voivat olla muutamasta minuutista muutamaan päivään.
Taisi minulla alkaa jo lapsuudesta, olen jotenkin yliherkkä (vaikka minulle se on normaalia, mutta muu maailma ei ymmärrettävästi toimi niin) ja menen pois tolaltani koko ajan. Lopulta johti väsymykseen ja pers.häiriödiagnoosiin (epävakaa).
Viimeksi eilen mietin, että onko itsemurha ainoa ratkaisu kun tästä vielä vanhenen. En haluaisi lähteä koska olen niin utelias kuitenkin ja innostun aina uudestaan vaikka jostain ruohonjuuritason ihmettelyistä, vaikka sitten voimat loppuvatkin kesken. En vaan jaksaisi tätä, kun ei minusta oikein ole mihinkään enkä saa yhteyttä muihin.
Kuulostat ihan minulta, itsekään en tiennyt ett mikä vika minussa on, luulin että on vain joku "valmistusvirhe" ja olen muita heikompi, en pysty selviämään normaalista elämästä. Vastaus olikin tämä https://traumainfo.fi/2020/05/08/miten-ymmartaa-komplisoitunutta-trauma…
Itsekin joskus jaksan innostua, mutta sitten voimat loppuvat ja masennun. Jatkuvassa pitkittyneessä stressitilassa sitä jaksamista ei vain ole samalla tavalla kuin terveellä ihmisellä, traumaterapian tavoitteena on mm. lopettaa se stressitila, jotta voit vihdoin elää normaalia elää ylikuormittumatta.
Kiitos! Päättelin jo jonkin aikaa kärsiväni tuosta, on aika ilmiselvää ottaen kaiken muunkin huomioon mitä jäi kertomatta tässä. Lääkärin kommentti oli vain, että ei ole olemassa oleva diagnoosi ja se siitä. Pitää varmaan itse yrittää ottaa selvää tuosta, vaikka rahaahan minulla ei kyllä ole, että terapiaan pitäisi saada korvaukset kelalta kuitenkin.
En halua estää ketään pääsemästä oikeanlaiseen hoitoon, mutta pakko AP sanoa, että ehkä epävakaan diagnoosin hankkimista kannattaa miettiä tarkkaan. Minulle siitä on ollut paljon haittaa. Toivoisin, että olisin saanut ennemmi traumaterapiaa kuin dkt-hoitoa. Siinä minua auttoivat lähinnä muiden tuki ryhmässä ja samat harjoitteet, mitkä kuuluvat moneen muuhunkin terapiaan.
Laitoin tuossa edellisessä viestissä linkkejä, joista voi löytyä apu terapian hakemiseen. Onhan tämä aika turhauttavaa byrokratiaa kelan kanssa, mutta älä luovuta, varsinkin kun tiedostat että traumaterapia on se, mitä tarvitset!
Masennus tulee tyhjyyden tunteesta sielussasi. Se taas johtuu negatiivisista tunteista joita tunnet usein. Negatiiviset tunteet johtuvat ajatuksistasi, jotka tuntuvat pahalta. Masennus väistyy kun vaihdat ajatuksesi positiivisiin ajatuksiin. Muutos ei tapahdu välttämättä heti eikä helposti, mutta pikku hiljaa kun keksit paremman tuntuisia ajatuksia olotilasi helpottuu ja valaistuu. Suosittelen lämpimästi self help kirjoja. Ne auttavat sinua positiivisiin ajatuksiin ja asenteeseen. Kokemuksesta kerron.
Kiitos teille.
Kirjoittaminen auttaa. Kiitos, että te autatte ja tuette, etäisesti potkitte eteenpäin. annatte toivoa.
Minä laitoin minduun kautta yhdelle terapeutille viestiä, joka on erikoistunut traumaterapiaan.
Ehkä laitan tässä muillekin jos löydän jotain. Tarvitsen apua, oikeasti. Terapia on viimeinen vaihtoehtoni, sen olen jo pitkään tiennyt mutta jostain syystä on vain ollut tosi vaikeaa etsiä terapeuttia. Saada sitä prosessia alulle.
Viime vuonna oli enemmän voimia, kävin depressiohoitajalla ja meille syntyi turvallinen, lämmin suhde. Hänen kauttaan kävin myös psykiatrilla joka sen kelan terapiakuntoutuksen laittoi alulleen. Ei siis ihan alusta tarvitse aloittaa jos nyt ryhdyn tätä asiaa työstämään.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos teille.
Kirjoittaminen auttaa. Kiitos, että te autatte ja tuette, etäisesti potkitte eteenpäin. annatte toivoa.
Minä laitoin minduun kautta yhdelle terapeutille viestiä, joka on erikoistunut traumaterapiaan.
Ehkä laitan tässä muillekin jos löydän jotain. Tarvitsen apua, oikeasti. Terapia on viimeinen vaihtoehtoni, sen olen jo pitkään tiennyt mutta jostain syystä on vain ollut tosi vaikeaa etsiä terapeuttia. Saada sitä prosessia alulle.
Viime vuonna oli enemmän voimia, kävin depressiohoitajalla ja meille syntyi turvallinen, lämmin suhde. Hänen kauttaan kävin myös psykiatrilla joka sen kelan terapiakuntoutuksen laittoi alulleen. Ei siis ihan alusta tarvitse aloittaa jos nyt ryhdyn tätä asiaa työstämään.
AP
Mahtavaa! Olen iloinen että jaksat yrittää, ihan varmasti saat asiasi kuntoon! Ja kirjoittele tännekin aina kun siltä tuntuu, monet ihmiset ymmärtävät ja vertaistuki on tärkeää <3
Kiitos <3
Terapeuttia on kyllä kehnosti saatavilla. Tuolla harvalla saa yksilöterapiaan kelakorvausta tai vaihtoehtoisesti jos saa niin terapia käydään etäyhteydellä. Minusta se ei ole oikeaa terapiaa vaihtaa kuulumisia videoyhteyden kautta. Olen niin analysoiva, mikroilmeitä ja liikkeitä tiedostamattakin tekevä, että tarvitsen sitä olemista samassa tilassa, jotta oikeasti saisin yhteyttä muodostettua. Ehkä alkaisin esittämään jotain muuta kuin olen videoyhteyden kautta, en tiedä. Tarvitsen ihan aidon läsnäolon.
Laitoin nyt kuitenkin toisellekin terapeutille viestiä vaikka ei kela sitä korvaa. Venytän penniä sitten jostain tai teen enemmän töitä jos en pääse kelan tukemaan.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä, jos kärsii kykenemättömyydestä kokea kummoisiakaan positiivisia tunteita? Sanotaan, että kyllä asiat kääntyy parhain päin jne. - mutta mitä sitten? Mitä silloin voi enää tehdä, kun se edessä häämöttävä valoisa tulevaisuus ei jaksa enää kiinnostaa? Korkeintaan pettymys, jos mitään hyvää ei tapahdukaan.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos <3
Terapeuttia on kyllä kehnosti saatavilla. Tuolla harvalla saa yksilöterapiaan kelakorvausta tai vaihtoehtoisesti jos saa niin terapia käydään etäyhteydellä. Minusta se ei ole oikeaa terapiaa vaihtaa kuulumisia videoyhteyden kautta. Olen niin analysoiva, mikroilmeitä ja liikkeitä tiedostamattakin tekevä, että tarvitsen sitä olemista samassa tilassa, jotta oikeasti saisin yhteyttä muodostettua. Ehkä alkaisin esittämään jotain muuta kuin olen videoyhteyden kautta, en tiedä. Tarvitsen ihan aidon läsnäolon.
Laitoin nyt kuitenkin toisellekin terapeutille viestiä vaikka ei kela sitä korvaa. Venytän penniä sitten jostain tai teen enemmän töitä jos en pääse kelan tukemaan.
AP
Tällä hetkellä useat terapeutit työskentelevät etänä koronatilanteen takia, en itsekään pidä siitä kauheasti mutta kyllä tämä tilanne varmasti kesää kohden helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entä, jos kärsii kykenemättömyydestä kokea kummoisiakaan positiivisia tunteita? Sanotaan, että kyllä asiat kääntyy parhain päin jne. - mutta mitä sitten? Mitä silloin voi enää tehdä, kun se edessä häämöttävä valoisa tulevaisuus ei jaksa enää kiinnostaa? Korkeintaan pettymys, jos mitään hyvää ei tapahdukaan.
Tämä on varmasti se yleisin masennuksen oire, ei tunne oikein mitään eikä näe tulevaisuudessakaan mitään elämisen arvoista. Suurin osa löytää suuren avun lääkityksestä, terapiasta, tai molemmista. Parantuminen tuntuu vaikealta, kun ei ole energiaa tai motivaatiota edes yrittää enää. Siksi avun pyytäminen on usein ratkaisevaa, vaikka jotkut tietysti parantuvat itsekseen jonkun onnellisen sattuman kautta, joka lähtee työntämään ihmistä eteenpäin. Tsemppiä kuitenkin, kyllä se valo on siellä tunnelin päässä, vaikka joskus emme pystykään sitä näkemään!
Kiitos linkeistäkin.
Tässä olen lukenut muutaman tunnin ja katsonut videoita liittyen kompleksoituneeseen traumaan. Tuttua.
Toivottavasti löytyäisin tulevaisuudessa voimavaroja, jotka ovat kestäviä ja rakenteellisia.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Mene terapiaan", ehdottavat ihmiset usein. Ongelma on siinä että kaikilla ei ole voimia siihen. Terapiaan meneminen edellyttää normaaleja voimavaroja alkaen terapeutin etsimisestä, korvauksiin liittyvästä byrokratiasta, itse terapiassa käymisestä säännöllisin väliajoin. Se ei ole mitenkään helppoa.
Sanoisin jopa että terapia on mahdollista vain suht lievissä tapauksissa, joissa masentuneella on kuitenkin hyvä ruumiillinen terveys ja vielä normaali toimintakyky jäljellä.
Vierailija kirjoitti:
"Mene terapiaan", ehdottavat ihmiset usein. Ongelma on siinä että kaikilla ei ole voimia siihen. Terapiaan meneminen edellyttää normaaleja voimavaroja alkaen terapeutin etsimisestä, korvauksiin liittyvästä byrokratiasta, itse terapiassa käymisestä säännöllisin väliajoin. Se ei ole mitenkään helppoa.
Sanoisin jopa että terapia on mahdollista vain suht lievissä tapauksissa, joissa masentuneella on kuitenkin hyvä ruumiillinen terveys ja vielä normaali toimintakyky jäljellä.
Tämän lisäksi masennuslääkkeet auttavat/toimivat kolmannekselle - jos sillekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Mene terapiaan", ehdottavat ihmiset usein. Ongelma on siinä että kaikilla ei ole voimia siihen. Terapiaan meneminen edellyttää normaaleja voimavaroja alkaen terapeutin etsimisestä, korvauksiin liittyvästä byrokratiasta, itse terapiassa käymisestä säännöllisin väliajoin. Se ei ole mitenkään helppoa.
Sanoisin jopa että terapia on mahdollista vain suht lievissä tapauksissa, joissa masentuneella on kuitenkin hyvä ruumiillinen terveys ja vielä normaali toimintakyky jäljellä.
Tämäkin on totta.
Itse miellän kuitenkin, että kun muita vaihtoehtoja ei ole. Joudun jokatapauksessa rämpimään jatkuvasti vähäisillä voimavaroillani. Tilanne ei tunnu muuttuvan, elän vain jotenkin "ulkopuolisena" maailmassa, joka kuluttaa. Defenssit päällä. Enkä jaksa tätä enää. Jos on edes pieni mahdollisuus, että terapia muuttaa elämäni suuntaan niin ehkä se riski on otettava, että muut asiat jäävät enemmän sivuun ja taloudellinen tilanne sen kun köyhenee. Sitten vaihtoehtona olisi se itsemurha. Kokeilen nyt vaikka ensin tätä terapiaa.
Tiedä yhtään mihin se johtaa ja pääsenkö edes sinne mutta toivon, että joku sieltä ottaisi minuun yhteyttä nyt kun laitoin viestiä tilanteestani.
AP
AP
Itsellä samaa. Lähinnä sellainen epäkelpo-olo jatkuvasti.
Itselle tuli vielä pohjanoteeraus kun narstiäitini pääsi lyömään vyön alle. Katkaisin välit mutta hänen sanansa jäi painamaan mieltäni. Tosin ne sanat eivät olleet yllätys mutta en olisi halunnut niitä kuulla.
Tässä sinnitellään.
Hyvin tutulta kuulostaa. Itse olen jo 45 ja nyt tullut totaalinen seinä vastaan. Karsinut kaikki mahdolliset elämästäni pois, ihmiset itse lähteneet kun kukaan ole jaksanut katsella mun jatkuvaa epäonnistumista, sairastelua jne. Jotenkin nuorena olin usein ylivireä ja teeskentelin siihen päälle ja koin että elämän pitääkin olla vaikeaa. Traumatausta narsistiperheen syntipukkina. No. Nyt on vaikeampaa kuin ikinä olla yksinäinen, monisairas, köyhä, tietenkin työtön, ulkonäkökin on kuin olisin elävä kuollut. Hoitoa ollut vaikea saada ja hiukan on fiilis että kohta kuolen tai muuten romahdan. Päivän kohokohta on että pääsen nukkumaan eli en osaa nauttia enää mistään...yritin tässä miettiä että tuoko mikään mulle aitoa nautintoa enää, mutta mieleen tuli vain syöminen, nukkuminen, lämmin suihku. Muu on ihan yhdentekevää eikä mikään sisälläni oikein enää reagoi mihinkään, ennen olin innostuja ja näin kaikissa asioissa myönteistä ja toivoa, nyt näen vaan synkkyyttä ja koronajutut on entisestään saanut inhoamaan tyyliin kaikkea. Ihmisten ns peruselämä tuntuu todella kaukaiselta kun itse on totaalisen syrjäytynyt outolintu.
Vierailija kirjoitti:
Yritän myös usein miettiä vaikka kun olen bussissa, tai liikkeellä jonnekin, että mitä oikeasti elämääni kaipaisin. Yritän syventyä kuulostelemaan niitä toivon tunteita tai minkä vuoksi toivottomuus on niin päällimäinen tuntemus minussa. Miksi yksinkertaisesti olen masentunut..
Olen kyllä epäonnistunut täysin, se on aivan selvä itselleni mutta se mitä kaipaisin, että edes olisi sitä taisteluntahtoa selvitä tästäkin niin en keksi mitään. Eläimet tulevat ehkä mieleeni, se vilpittömyyden kohtaaminen.
Sisäiset traumat ovat kuitenkin niin syvällä, että en pysty elämään niiden kanssa. Vaikka saisinkin hetkellisen onnen tunteen eläimen kiintymyksestä ja siitä huolenpidosta niin se ei korjaa minua.
Ei ole oikein sanoja edes tähän kaikkeen. Energiani vain hupenevat, jokin ihme pitäisi tapahtua kai.
AP
Tuossa on ratkaisun yksi avain sulla. Tiedätkö itsekään mitä haluat ja kaipaat? Jos ajattelet vain että "jotain muuta, parempaa", et tule ikinä ottamaan ekaa askelta, koska "jotain" ei oikeasti tarkoita mitään.
Mitä siis haluat?
"Tuossa on ratkaisun yksi avain sulla. Tiedätkö itsekään mitä haluat ja kaipaat? Jos ajattelet vain että "jotain muuta, parempaa", et tule ikinä ottamaan ekaa askelta, koska "jotain" ei oikeasti tarkoita mitään.
Mitä siis haluat? "
Mulle on ihan yhtä käsittämätöntä etsiä elämälle tarkoitusta siitä jostain mitä "just minä haluan" kuin suurimmalle osalle ajatus, että jokaiselle on joku tietty "se oikea" (kumppani maailman äärissä). Sitä ei välttämättä halua mitään ennen kuin oikeasti päättää haluta (tai muuttua) ja siihen ei ole kaikilla voimia. Ei ole mikään itsestään selvä asia, jonka vain _löytää_. Prosessi on raskas, mutta useinkaan asiat ei ratkea jollakin minän ulkopuolisella asialla, joka korjaa yllättäen kaiken.
tsemppiä ap:lle ja kaikille muillekin
Vierailija kirjoitti:
"Mene terapiaan", ehdottavat ihmiset usein. Ongelma on siinä että kaikilla ei ole voimia siihen. Terapiaan meneminen edellyttää normaaleja voimavaroja alkaen terapeutin etsimisestä, korvauksiin liittyvästä byrokratiasta, itse terapiassa käymisestä säännöllisin väliajoin. Se ei ole mitenkään helppoa.
Sanoisin jopa että terapia on mahdollista vain suht lievissä tapauksissa, joissa masentuneella on kuitenkin hyvä ruumiillinen terveys ja vielä normaali toimintakyky jäljellä.
Itse olin täysin toivoton, ei mitään uskoa tulevaisuuteen, ei työkykyä ja itsemurhasuunnitelmat tehtynä. Riippuu varmasti ihmisestä, mutta jos kykenee vielä käymään töissä niin se terapiaan saakka pääseminen on mielestäni vähemmän kuormittavaa. Jos terapia tai lääkkeet eivät ole vaihtoehto, mikä sitten? Luovuttaminen?
Voi kunpa minulla olisi sanat, joilla löytäisitte ilon ja yrittämisen nälän.
Jos ei antaisi lähtökohtien vetää maahan, vaan pyristelisi, että perhana, ehkä vanhempani antoivat periksi, mutta itse teen kaikkeni, että saan jotain parempaa.
On paljon ihmiskohtaloita, joissa hyvin hyvin heikoista ja masentavista lähtökohdista huolimatta oma elämä on ollut hyvää, tavallista elämää iloineen ja suruineenkin.
Halaus!