Lue keskustelun säännöt.
Puhukaa mulle järkeä.
18.03.2015 |
Elämäntilanteeni on seuraava.
Olen ollut reilu vuoden yhdessä nyt miehen kanssa, joka on mitä täydellisin kumppani. Hän on kiltti, ymmärtäväinen, hauska ja rakastaa minua aivan törkeän paljon. En ole koskaan elämässäni ollut näin tasapainoisessa ja hyvässä parisuhteessa. Mies haluaa kanssani naimisiin.
Minua ahdistaa aivan suunnattomasti. Pienet asiat ärsyttävät, aivan mitättömät ja naurettavat jutut. Tiedän tasan etten tule koskaan löytämään yhtä hyvää miestä kuin hän, mutta ahdistukseni ei vaan laannu (tai se alkoi noin 4 päivää sitten). Mies ei painosta minua mihinkään, mutta en jotenkin vaan osaa olla. Olemme asuneet yhdessäkin jo hetken, emmekä ole koskaan edes riidelleet.
Olin aiemmin vuosia aivan sairaassa parisuhteessa miehen kanssa joka hakkasi ja petti minua. Kaikki nykyinen hyvä tuntuu niin oudolta kun verrtaa siihen mitä kestin vuosia exältäni.
Erosta exän kanssa ehti kulua 2,5 vuotta ennenkun tapasin nykyisen mieheni.
Miten tällaisesta epämääräisestä ahdistuksesta pääsee eroon?
Kommentit (22)
Tsemppiä ap. Hae apua itseluottamuksesi vahvistamiseksi. Sinun on opittava uskomaan, että ansaitset kaiken sen hyvän, jota sinulla on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 09:51"][quote author="Vierailija" time="18.03.2015 klo 09:45"]
2 tässä kommentoi. Mulla oli ihan sama juttu. Huono aikaisempi suhde ja uusi hyvä ihana mies. Keskusteltiin hänen kanssaan avoimesti kuin alettiin tykästymään toisiimme. Hän jopa hyväksyi sen, että halusin olla jonkin aikaa vain kavereita. Kipinää ei varsinaisesti minun osaltani tullut oikeastaan missään vaiheessa, mutta se syvä turvallisuuden tunne, kiintymys ja rakkaus tuli. En osannut kuvitella elämääni ilman tätä kilttiä miestä, joka oli valmis minua odottamaan. Nyt viisivuotta yhdessä, naimisissa ja lapsi. :) Niitä ahdistuksen tunteita vastaan on vieläkin välillä joutunut taistelemaan, mutta yhdessä keskustelemalla niistä on eteenpäin selvitty. Mies ymmärtää vanhan suhteen taakan mitä kannan. Ota siis rauhallisesti. :)
[/quote]
KIITOS kommentistasi :)
Olen tottunut alistumaan, saamaan turpaani niin henkisesti kuin fyysisestikin, joten tällainen suhde jossa ei ole henkistä/fyysistä väkivaltaa on minulle vieras. Olen hämilläni miten tällaisessa normaalissa, ymmärtävässä, tasa-arvoisessa parisuhteessa ollaan. Malli kotoa perheeseen kun oli sovinistinen ja äärimmäisein vanhoillinen.
Ja joku mainitsi että olenko huono tekemään päätöksi'? KYLLÄ OLEN. Olin työssä jossa en viihtynyt lainkaan mutten uskaltanut vaihtaakaan, vaikka olisin 3 kertaa saanut hakemaani muuta työtä. Jänistin viimehetkellä (sinänsä hyvä koska työni nykyään on aivan mahtavaa, työnkuva muuttunut ja ihmiset myös, ja edelleen samassa vanhassa paikassa olen). Pelkään tehdä isoja valintoja.
AP
[/quote]
2 vielä jatkan. Kuulostaa tutulta. Ja muistelen tosiaan, että meillä oli alkuun suhteessa haasteita ihan oudoista asioista, esim. Kun mies oli näkemässä kavereitaan, oletin, että toinen tulee humalassa aggressiivisena kotiin aamuyöstä tai vasta seuraavana päivänä ja toinen tulikin selvinpäin ja ihan ajoissa. :) Ja jos ei vaikka joskus vastannut puhelimeen tai johonkin viestiin, hätäännyin jo, että olen mokannut jotain ja että toinen on vihainen jne. Näitä oli paljon erilaisia, mutta tosiaan kiltin hyvän miehen kanssa näitä juttuja pystyy harjoittelemaan ja löytämään ne uudet toimintamallit, ettei ala ahdistaa perättömistä. :)