Oletko aina tuntenut olosi kotoisaksi biologisen sukupuolesi sukupuoliroolissa?

En. Helpointa olla kokonaan androgyyni, vaikka biologisesti nainen olenkin.

MInua on aina rasittanut esittää naista, koska olen suorasanainen enkä pelkää ihmisiä tai heidän reaktioitaan tarpeeksi. Tiedän, että jos olisin mies, minun jutuilleni naurettaisiin enemmän ja vapaammin (nytkin kyllä nauretaan, mutta nainen ei vaan voi vieläkään isommassa seurassa heittää kovin rohkeaa läppää mistään asiasta, koska se koetaan uhkaavaksi). Olen myös pienirintainen, pitkä ja hoikka, ja minulle on pari ääliömiestä sanonut, että olen jotenkin miesmäinen olemukseltani, vaikka tämä ei ole totta. En ehkä meikkaa tai muuten kovin paljon panosta ulkonäkööni, mutta kyllä mut naiseksi tunnistaa ongelmitta. Miehenä viihtyisin varmasti paremmin, mutta olen opetellut näkemään hyvät puolet naisenkin roolissa. Eipähän tarvinnut mennä armeijaan ja aina voi tiukassa paikassa esittää tyhmää eikä kukaan ihmettele.

Osittain. Tietynlainen junttimaisuus ja piittaamattomuus ulkonäöstä ja muiden vaatimuksista ja mukavuudesta tinkiminen, kun on jotain projektia meneillään, sopii minulle miehenä oikein hyvin. Mutta menestyspaineisiin en ole sosiaalisesti epävarmana ihmisenä osannut koskaan vastata, joten osani on ollut oudon hörhön osa. Miehen rooliin kuuluva aktiivisuus on myös ollut hyvin vaikeaa. Olisin halunnut mahdollisuuden esimerkiksi pariutua naisellisen passiivisen ja valitsevan roolin kautta, jos se vain olisi ollut miehelle mahdollista.

Viime aikoina olen välillä miettinyt sitä että onko minulla koskaan ollut mikään "tyttömäinen olo". Tunnen että minulle olisi aivan sama vaikka olisin mieskin. Joten olenko jotain siltä väliltä?
Olen vain ollut minä, enkä ole kokenut paineita asettautua mihinkään muottiin.
Kun nyt näitä sukupuolen korjaajia on ollut tapetilla, niin olen yrittänyt ymmärtää sitä että miten jostakusta tuntuu niin vahvasti että hänen pitäisi olla sitä vastakkaista sukupuolta.
Ehkä tytöille sitten on sallitumpaa olla vähän poikamaisempi kuin toisinpäin.
Olen kyllä ajatellut että isänikin toivoi poikaa, joten tavallaan ehkä jotenkin kasvatti minua samoin kuin olisi poikaakin kasvattanut, tuntui että hänestä oli hauskaa jos sain jotain tytöille epätavallisia päähänpistoja.
Voihan se olla että siksi ei hirveästi tuota menestystä parisuhdemarkkinoilla ole ollut...

Mulle olisi ollut aivan sama vaikka olisin syntynyt mieheksi. Mutta nainen kun olen niin nautin tästä. Sain sentään kokea synnytyksen ja välillä on kiva olla sellainen naisellinen nainen :-) mutta miehenäkin olisi kiva, ehkä ensi elämässä!

Minä en ole koskaan piitannut sukupuolirooleista, tuskin olen ollut niistä edes tietoinen. Monitaitoiset ja 70-luvun raameja vapaammin lapsiaan kasvattaneet vanhempani eivät yrittäneet ahtaa minua ja veljiäni mihinkään lokeroihin. Yläasteella aloin kiinnittää huomiotani siihen, että ihmisillä tosiaan oli odotuksia itselleen ja toisilleen sukupuolen mukaan, mutta en ollut niistä niin kiinnostunut, että olisin soveltanut niitä itseeni. En ollut mikään massasta erottuva ihminen, mutta joillain ajatuksen tasoilla taisin olla aika epätavallinen; se vain ei välttämättä näkynyt ulospäin.

Ainoat kahnaukset muiden ihmisten kanssa tässä aihepiirissä koin 20-26-vuotiaana, kun poikaystäväkokelas toisensa jälkeen yritti survoa minua jonkinlaiseen naisen malliin, johon en mahtunut (ulkonäkö taisi johdatella heitä harhaan). Joskus kolmenkympin jälkeen ymmärsin, että perinteisen parisuhteen lisäksi minua ei kiinnostanut minkäänlainen parisuhde, ja jatkoin omia puuhiani edes kokeilematta seurustelua.

Neljänkympin tienoilla minulle olikin tarjolla toista tai kolmatta kierrostaan tekeviä eronneita miehiä melkein harmiksi asti. Sama roolin tuputtaminen jatkui, koska tuon ikäluokan miesten avioliitot olivat olleet vielä oikein perinteisesti roolitettuja, ja miehet olivat vielä perinteisempää suhdetta hakemassa, suorastaan äitisuhdetta.

Ongelmiin roolien kanssa joutuvat ne, jotka itse yrittävät sopia osaan, johon eivät sovi eivätkä edes halua sopia. Onneksi nykyisillä tyttö- ja poikalapsilla on huomattavasti enemmän pelivaraa kuin minun ikätovereillani oli tai yhä on. Minä puolestani olen oikein tyytyväinen viimeisimpiin viiteenkymmeneen vuoteeni tässä ikiomassa roolimallissani, jossa minä viis veisaan muiden rooleista ja siitä, mitä he minusta ajattelevat.

En koskaan. Ja onneksi olen saanut olla oma itseni alusta asti.

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 20:39"]En mä ole missään sukupuoliroolissa. Olen minä. Ei naisen ole pakko käyttää meikkiä, shoppailla huvikseen ja kikatella klubeilla. Teen asioita, joista tykkään. Silti koen itseni naiseksi ja olen tyytyväinen sukupuoleeni, vaikkakin kuukautiset, ehkäisy ja naisen vastuu ärsyttävät.
[/quote]
Kuin mun suustani!

En koskaan! En malta odottaa koska ihrasarvet ja muut ällötykset on historiaa!

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 21:36"]

Minä en ole koskaan piitannut sukupuolirooleista, tuskin olen ollut niistä edes tietoinen. Monitaitoiset ja 70-luvun raameja vapaammin lapsiaan kasvattaneet vanhempani eivät yrittäneet ahtaa minua ja veljiäni mihinkään lokeroihin. Yläasteella aloin kiinnittää huomiotani siihen, että ihmisillä tosiaan oli odotuksia itselleen ja toisilleen sukupuolen mukaan, mutta en ollut niistä niin kiinnostunut, että olisin soveltanut niitä itseeni. En ollut mikään massasta erottuva ihminen, mutta joillain ajatuksen tasoilla taisin olla aika epätavallinen; se vain ei välttämättä näkynyt ulospäin.

Ainoat kahnaukset muiden ihmisten kanssa tässä aihepiirissä koin 20-26-vuotiaana, kun poikaystäväkokelas toisensa jälkeen yritti survoa minua jonkinlaiseen naisen malliin, johon en mahtunut (ulkonäkö taisi johdatella heitä harhaan). Joskus kolmenkympin jälkeen ymmärsin, että perinteisen parisuhteen lisäksi minua ei kiinnostanut minkäänlainen parisuhde, ja jatkoin omia puuhiani edes kokeilematta seurustelua.

Neljänkympin tienoilla minulle olikin tarjolla toista tai kolmatta kierrostaan tekeviä eronneita miehiä melkein harmiksi asti. Sama roolin tuputtaminen jatkui, koska tuon ikäluokan miesten avioliitot olivat olleet vielä oikein perinteisesti roolitettuja, ja miehet olivat vielä perinteisempää suhdetta hakemassa, suorastaan äitisuhdetta.

Ongelmiin roolien kanssa joutuvat ne, jotka itse yrittävät sopia osaan, johon eivät sovi eivätkä edes halua sopia. Onneksi nykyisillä tyttö- ja poikalapsilla on huomattavasti enemmän pelivaraa kuin minun ikätovereillani oli tai yhä on. Minä puolestani olen oikein tyytyväinen viimeisimpiin viiteenkymmeneen vuoteeni tässä ikiomassa roolimallissani, jossa minä viis veisaan muiden rooleista ja siitä, mitä he minusta ajattelevat.

[/quote]

Tuossa on minunkin suurin ongelmani, parisuhteet. Näytän ulkoisesti melko naiselliselta, vaikka en äärimmäisen. Parisuhteessa minusta tuntuu, että minun pitäisi olla joko hiljainen ja sisällötön kuori tai sitten eläväinen ja nauravainen ilopilleri, joka myös kiukuttelemalla tuo miehen elämään jännitystä. Joskus noiden sekoitus.

Eipä ole rooleihin kasvatettu. Vasta aikuisena huomasin että jotku poikaystävät odottivat minun olevan joku äidin kaltainen. Mennä joutivat. Äiti olen tykännyt olla lapsille, mutta en ole ehkä ollut ihan perinteinen äiti sikäli että lapset ovat saaneet sukupuolesta riippumattta vapaasti elää ja olla niin kuin itsekkin aikoinaan.

Tunnen olevani kyllä ihan tyttö eli oma sukupuoleni, mutta välillä tuntuu että en ole sellainen "naisellinen" ja tunsin varsinkin nuorempana itseni noloksi ja häpeilin sitä kun en ollut kiinnostunut pojista ja meikistä ja käsilaukuista. Edelleenkään en käytä käsilaukkuja korkkareita tai paljoa meikkiä, mutta kiinnostuin vaan vastakkaisesta sukupuolesta myöhemmässä vaiheessa:) nyt mietin että oli kyllä turhaa ottaa siitä nuorena paineita, ettei seurustelu kiinnosta. Hyvä vaan että olin vielä lapsi:)

Mä en kauheasti tunne olevani nainen. Vaikka kuitenkin enemmän nainen kuin mies. En tunne yhteenkuuluvuutta naisten kanssa. Viihdyn parenmin miesten seurassa. Minua ei kiinnosta ns. naisten jutut ja olen aina ollut poikamainen. Siis kiinnostuksenkohteiltani. Ulkonäöltäni olen naisellinen - käytän meikkiä, olen pitkähiuksinen ja viihdyn mekoissa ja bikineissä. Silti välillä on 'sukupuoleton' olo. Kuten joku toinenkin sanoi, olen enemmän 'minä' kuin mies- tai naissukupuolen edustaja.

Mä olen kyllä aina ollut tyttömäinen ja aikuisena naisellinen, mutta en ole kokenut että se olisi rajoittanut olemistani mitenkään. Samoja juttuja olen voinut tehdä kuin kolme veljeäni. Barbileikit ja puissa kiipeily ei lapsena mitenkään sulkenut toisiaan pois. Ja aikuisena kouluttauduin rakennusalalle, vaikka en miltään Reiskalta näytäkkään. Enemmän kai pojilla on paineita noiden roolien suhteen. Tyttömäisyyttä ja tyttöjen jutuista kiinnostunutta poikaa dissataan paljon enemmän, kuin tyttöjä jotka tekee mitä tykkää.

Miten te, jotka koette olevanne hieman poikkeavia perinteisestä naisroolista, suhtaudutte vanhemmuuteen, äitiyteen ja lastenhakintaan?

En siis tällä kysymyksellä mitenkään tarkoita mitään pahaa tms. Olen vain kiinnostunut, sillä itse olen kokenut aina olevani ulkopuolinen muiden naisten seurassa enkä myöskään juurikaan haaveile perhe-elämäst. Tai oikeastaan lapset voisivat olla periaatteessa jossain vaiheessa ok, mutta äidin rooli kauhistuttaa/pelottaa/tuntuu epämieluisalta. Onko joku muu samassa tilanteessa? Olen hieman hukassa itseni kanssa tässä asiassa.

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 22:29"]

Miten te, jotka koette olevanne hieman poikkeavia perinteisestä naisroolista, suhtaudutte vanhemmuuteen, äitiyteen ja lastenhakintaan?

En siis tällä kysymyksellä mitenkään tarkoita mitään pahaa tms. Olen vain kiinnostunut, sillä itse olen kokenut aina olevani ulkopuolinen muiden naisten seurassa enkä myöskään juurikaan haaveile perhe-elämäst. Tai oikeastaan lapset voisivat olla periaatteessa jossain vaiheessa ok, mutta äidin rooli kauhistuttaa/pelottaa/tuntuu epämieluisalta. Onko joku muu samassa tilanteessa? Olen hieman hukassa itseni kanssa tässä asiassa.

[/quote]

Minä koen sinänsä kai olevani nainen, mutta inhottaa monesta suunnasta tulevat paineet naisille. Ei kiinnosta pätkääkään olla mikään tyhjäpäinen näyttelyesine, vaan haluan käyttää älyäni ja menestyä itse. 

Olen aina halunnut lapsia, mutta koen ainakin medioissa tyrkytettävän äidin roolin ajatuksena todella ahdistavalta. Olisin paljon mieluummin isä, jonka ei tarvitse synnyttää tai imettää ja olla ainoa vastuunkantaja. Ajatus imetysajasta ja siitä, että minun oletetaan olevan kolme vuotta kotona, on todella inhottava. Onneks mies on samoilla linjoilla, joten toivottavasti vanhemmuus ei ole niin yksin minun harteilla kuin vaikka tätä palstaa lukiessa saa kuulla sen olevan.

[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 22:29"]

Miten te, jotka koette olevanne hieman poikkeavia perinteisestä naisroolista, suhtaudutte vanhemmuuteen, äitiyteen ja lastenhakintaan?

En siis tällä kysymyksellä mitenkään tarkoita mitään pahaa tms. Olen vain kiinnostunut, sillä itse olen kokenut aina olevani ulkopuolinen muiden naisten seurassa enkä myöskään juurikaan haaveile perhe-elämäst. Tai oikeastaan lapset voisivat olla periaatteessa jossain vaiheessa ok, mutta äidin rooli kauhistuttaa/pelottaa/tuntuu epämieluisalta. Onko joku muu samassa tilanteessa? Olen hieman hukassa itseni kanssa tässä asiassa.

[/quote]

1. vastaa:

Ennen olin ihan varma, että haluan olla äiti ja saada lapsia. Nykyään en enää tieä. Kokemukseni omista vanhemmista ei ole olleet hyviä, ja olen aina ollut sitä mieltä, että haluan olla parempi vanhempi. Sellainen joka rakastaa, uskaltaa sanoa sen, halaa lapsiaan, laittaa lapset aina etusijalle ja on vastuullinen ja tasapainoinen. Koska en moneen vuoteen ole ollut tasapainoinen, olen alkanut hieman epäilemään kykyäni olla hyvä äiti. Teen lapsia, jos olen varma, että pystyn siihen. Viime aikoina olen alkanut muistuttaa äitiäni joissain asioissa, ja se masentaa minua. En halua olla sellainen äiti kuin omani oli. Jos niin on vaara käydä, jätän lapset tekemättä. Toisaalta olen vasta 20-vuotias ja epätasapainoisuus kuuluu varmaan vielä tähän ikään.

Mulla on tässä tosi iso ristiriita koska näytän naiselta, siitä ei ole epäilystäkään ja musta on kiva näyttää naiselta ja naiseuteen liittyvät asiat ovat mielestäni ok, mutta en voi sietää niitä rooliodotuksia mitä naisilta odotetaan, pitäisi olla joku tyhjäpää yksinkertainen kodin hengetär enkä sellainen ole eikä sellaista tule. Lisäksi ärsyttää tosi paljon sukupuoliroolit työelämässä, nainen ei vaan voi olla oikeutettu samoihin juttuihin kuin mies vaikka olisi ns. kyvyiltään samantasoinen, mies vetää pidemmän korren harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, se on vaan niin väärin. Olisin ehkä sinut asian kanssa jos tyytyisin kotileikkeihin mutta haluan olla vakavasti otettava työelämässä. Se on hankalaa, kun on nainen. Eikä asiaa auta varmastikaan se jos rumentaisin itseni, miksi pitäisi. 

Lapsena olin aina poikattyttö, kavereita oli kummastakin sukupuolesta kyllä ja molempien kanssa tulin hyvin toimeen. silloin ei vielä ollut typeriä rooleja niinkuin aikuisilla on.