Mies 29v miettii; haluaisin rakastaa elämää

Minulla on mennyt tässä monta päivää, kun olen halunnut kirjoittaa palstalle jonkun koskettavan eeposkertomuksen omasta elämästäni, mutta aina olen vain katsellut näytöspainia nukkuma-aikaan asti, enkä nytkään aio sellaista tehdä. 

Mutta minulla on taas pitkästä aikaa energinen ja kivuton olo pitkän selkäraihnaisuusepisodin jälkeen ja kesäkin mielessä. Tänään oli siskon synttärit ja siellä siskontytön huoneessa herkistyin vähän, kun katselin kaikkia tavaroita ja pehmoleluja, joista monet olin itse ostanut siskolleni syntymäpäivä- ja joululahjaksi menneinä vuosina. Pari sekuntia minulla oli myös sellainen maailmaa syleilevä fiilis, joka olisi päälle jäädessään tehnyt elämästäni yksinkertaisempaa, kun olisin tiennyt ihmisläheisen työn olevan se oma juttu. Pienen lapsen tuskastuneet huudahdukset ja selittämätön itku vain ahdistaa minua erittäin paljon kuten lapsenakin; kovia ääniä en siis ainakaan kestä, vaan niistä tulee minulle itsetuhoisia ajatuksia. Kuitenkin minun pitäisi tässä kuussa laittaa vielä paperivetoomus pääkaupunkiseudulle postiin, että voisin osallistua eräisiin pääsykokeisiin, joihin osallistuminen olisi äitini mielestä hyvä idea. Olen kokeillut montaa alaa ilman minkäänlaista kannustusta kaverien, puolison ja jopa lähiomaisten kannustuksen puuttuessa ja se on repinyt identiteettiäni riekaleiseksi. Keskeyttäisinkö vielä kerran tämän nykyisen hommelin, jonka katkeaminen on kyllä kaiken onnellisuuden puuttuessa pienestä vastoinkäymisestä kiinni, ja johon olen yhden opettajan mielestä ikään kuin liian lahjakas, vai jatkanko rappioromanttisella linjalla hammasta purren ja itseäni iltaisin peilin edessä kehuen? Aina välillä on sellaisia hetkiä, kun se vääräkin ala tuntuu oikealta ja se liittyy kai jotenkin sellaisiin rappiomachomaisiin mielleyhtymiin, jotka perustuvat johonkin viihdemaailman luomaan fiktiiviseen hahmoon, joka pystyy aina kääntämään elämänsä vaikeudet vitsiksi kuten Al Bundy vaikeroivien itseironisten kommenttiensa kanssa tai sitten hänen ympärilleen tehtaillaan jonkinlainen kultareunus, joka glamourisoi kaiken ihan tarpeettomankin tuskan, joka päättyy johonkin hienoon saavutukseen tai tunnistukseen toisin kuin tosielämässä. On vain eri asia, kestääkö tosielämän ihmisen terveys tätä samaa samalla tavalla.

Mummokin kysyi eilen, että mitäs porukkaa minun synttäreille tulee ja sanoin, että eipä ole kavereita kutsuttavaksi ja olin vähällä sanoa, että eniten koskettaa puolison puuttuminen, jolloin oli taas vähällä tulla vähän itkuinen olo, mutta mummu vaihtoi puheenaihetta nopeasti ja asia unohtui.

Olen taas katsonut näytöspainia useamman tunnin ja testasin myös itselleni hääpukua, jossa näytin melko hoikalta. Haluaisin itsekin olla näytöspainija mutta sen puutteessa olisi mukava, jos minulla olisi edes yksi hyvä ystävä, jonka kanssa voisin kommentoida tuota taiteenlajia ja lähteä kuntosalille vaikka keskellä yötä. Sitäkin kautta saisi jonkinlaista validaatiota omalle miehuudelle, mitä naiset eivät ole antaneet. Olisi myös hienoa voida joskus keskustella jostakin asiasta avoimesti kovaäänisesti tai jopa huutamalla ilman että siihen liittyisi mitään vaaran tai aggression tuntua; että voisi käyttää ihmiselle kuuluvaa ääntä muuallakin kuin karaokebaarissa ja positiivisella tavalla. Haluaisin kyllä myös käsitellä patoutuneita vihantunteita ja traumoja toisen tasavertaisen ja vertaistukeen kykenevän ihmisen kanssa, eläväisellä tavalla. Niitäkin (tunteita ja traumoja, ei ihmisiä) riittää.

Minulla on kuitenkin joka tapauksessa tässä vielä monta teräsvuotta jäljellä; menevätkö ne kaikki ohi ilman ihailua, validaatiota ja vastinetta säryille? Siitä tuli mieleen se, kun serkkuni asui mummoni luona minun ollessani teini-ikäinen ja pistäytyi joskus kotisalillamme yöaikaan; alkoi vain kuulua töminää ja kolinaa ulkorakennuksesta. Ensi kuussa täytän sitten 30 ja ehkä onnellisin muisto tästä ikävuosikymmenestä on se, kun kävimme serkkuni avoautolla kylän satamassa, kävelimme kivillä ja juttelimme maailmanmenosta. Minä olin vasta tilannut jonkun akateemisen teoksen pohjois-amerikkalaisen oikeuslaitoksen miehiä syrjivistä käytännöistä, joka oli melkoinen järkäle ja loppujen lopuksi jäi minulta kokonaan lukematta; kommentoin tätä kirjaa kuitenkin muistaakseni serkulle.

Se oli toki omalta osaltaan rakkaudeton kesä ja olin jo jollakin tavalla katkeroitumassa elämään, mutta toisaalta silloin (ollessani 21v) olin myös vielä jollakin tavalla viaton lapsi, jonka silmissä monet asiat olivat vielä erikoisia ja varsinkin äitini oli silloin vielä alle 40v muistaakseni. Muistan kun hän toi epätavallisen monta energiajuomatölkkiä kaupasta ja laski ne keittiön pöydälle. Muistan miten voimakkaalta serkkuni ranne ja kyynervarsi näytti, kun hän käytti tietokoneen hiirtä ja näytti minulle siihen aikaan ajankohtaisia "Tourettes Guy" sketsivideoita. Serkkuni oli tosiaan silloin kehittymässä uralla ja sellaisessa pisteessä, missä miehen henkinen ja fyysinen kehitys lähenevät tiettyä optimaalitasapainoa ja hetkeä, joka ei ehkä kestä kauaa. Nyt minunkin pitäisi olla lahjakkuuteni ja ikäni puolesta vakiintunut asiantuntija-ammattiin, mutta useiden onnettomien sattumusten vuoksi näin ei ole käynyt, vaikka työmäärän ja taitojen puolesta se asema minulle kuuluisi, vaan olen jossakin mielessä edelleen samassa lähtötilanteessa, vaikka fyysisesti ja emotionaalisesti tunnen nyt olevani valmis henkilökohtaiselle valtaistuimelle ja tunnen vastuuta nuoremmista ihmisistä. Tuntuu hieman siltä, että aivoni, katseeni rauhoittavat ominaisuudet, kehoni ja lisääntymiselimeni ovat ikään kuin verhottuina julkisuudelta ja jonkinlaisen byrokraatin leimaa vailla, joka vapauttaisi voimavarani käyttöön. 

Jos tämä kuulostaa jotenkin mahtipontiselta, niin se pitää ajatella niin, että kirjoitus myös lähentelee jonkinlaista henkilökohtaista promoa, jonka kehittely persoonalliseen suuntaan vie aikaansa, ja myös ulkopuolisena elämisen tuskaa, jolloin on pakko ottaa oma arvonsa itse.