Eroaisitteko?

Ymmärrän hyvin tunteesi, meillä ei tilanne ole ihan noin paha, mutta välillä tuntuu meilläkin että olen täysin tarpeeton, tunteeni ohitetaan silmää räpäyttämättä.



Olemme puhuneet asiasta mieheni kanssa useaan kertaan. Siis keskustelleet, syyttely ei varmasti tuo toivottua tulosta vaan saattaa lukita miehen tunnepuolen vielä pahemmin. Mieheni on sanonut ettei ole kovin hyvä (!) puhumaan tunteistaan, ja on myös suorittaja. Koko ajan puuhaamassa jotain.



Oisko mahdollista hakea apua vaikka parisuhdeterapiasta? Ei nyt kannata luovuttaa ihan heti, yrittäkää edes ensin saada suhteenne kuntoon.



Voimia!

www. narsistientuki. info



Eritoten tuo empatiakyvyn puute ja oman tahtonsa ja tärkeytensä korostaminen nosti jotenkin karvat pystyyn..

iloton. Eli pysy vaan suhteessa lasten takia??? Muuta syytä ei liene suhteessa jatkaa eikä tuokaan syy ole hyvä kun lapsia ajattelee. Kyllä lapset tarvitsevat täyspäiset vanhemmat vaikka erikseen kuin yhden empatiakyvyttömän rakkineen ja yhden masennuksen syövereissä kiemurtelevan äidin. Kuulostaako onnelliselta lapsuudelta?

siis on kaikkien paitsi lähimpien ystäviensä mielestä ns. NIIN tavis. Aikoinaan rakastuin tähän yhtenä hänen piirteenään, minusta oli ihanaa kun hlö ei yrittänyt väkisin miellyttää ketään. Koin myös sen, minkä nykyään joustamattomuutena, sillon turvallisuutena ja luotettavuutena (pitää mitä sanoo, hoitaa asiat, perheen, työn ym.)

Mieheni on akateemisesti arvostettu (itse olen myös akateeminen, mutten niin ns. hyvissä hommissa) ja talouspuoli on enemmän kuin kunnossa. Töissään pidetty, siellä arvostetaan sitä ettei ota asioita " tunteella" .

Ja niin, sairastin siis jo vuosia sitten synnytyksen jälkeisen masennuksen, kuten kirjoitinkin niin olen jo toipunut siitä. Mies vaan ottaa pattiin.

Huomaan nyt kirjoittaessani itsekin, että miksi? Mutta kun ottaa vaan.

Miehen näkökulmaa.



Kokeile joskus kysyä miltä miehestäsi tuntuu. Juota miehellesi muutama olut tai vaikkkapa pullo punaviiniä, jotta saat puhehanat auki.

Kysy mieheltäsi mitä mieltä tämä on parisuhteesta, sinusta, itsestään, seksistä, mitä toiveita hänellä on, mitä fantasioita, mitä seksifantasioita jne. Mutta anna miehesi puhua. Älä tyrkytä väliin mielipiteitäsi, älä tyrmää vaikka miehesi sanoisi mitä vaan kuuntele. Miehet eivät usein puhu tunteistaan naiselle, koska ajattelevat , että naiset eivät niitä kuitenkaan hyväksy. Kokeile niin saatat yllättyä.



Anna miehesi jatkaa useampi ilta, anna miettiä.



Tämän jälkeen on sinun vuorosi. Pura itsesi.

...niin...voi kai se olla niinkin. No työni puolesta tiedän etteivät kriteerit täyty mutta oikeesti, voishan se olla niinkin. Ihmisten tekemiä määrittelyitähän nämä. Vai onko vika minussa? Olen usein miettinyt että pyydän liikaa, voiko kolmen lapsen perhettä harrastuksineen pyörittävän (tosin tietty äidin kanssa) ja työssään menestyvä mies olla vielä herkkä ja empaattinen? Pitää kädestä ja tukea? Onko liikaa vaadittu?

siis toi edellinen olin taas minä, ap.

se sai mut miettimään tuota että vaadinko liikaa. Ehkä toteutan ehdotuksesi, kiitos siitä. t: ap

Jos haluat väliesi parantuvan miehesi kanssa, kysy neuvoja pääasiassa miehiltä. Mikäli olet jo päättänyt erota, kuuntele eronneita naisia, he suosittelevat sinua varmasti eroamaan.

Naiselta ja äidiltä sitä just vaaditaan miks ei sit mieheltä? Koska rooli on perinteisesti se, että riittää kun mies elättää perheen. Ei siinä empatioita ole kyselty.

Mulla samanlaisia tunteita, tosin meillä ei ole lapsia, mutta mies on aivan samanlainen tunteeton, kylmä ja kaukainen, ns. arkipäiväinen. En saa vastakaikua tunteilleni, en kosketuksia, en juuri muutenkaan huomiota, en hellyyttä. Mies ei vaan osaa tuoda julki näitä juttuja, koska hänelle ne eivät ole tärkeitä, eikä osaa asettua minun asemaani. Mies vaatii osakseen todella paljon huomiota, sitä että hänet huomataan ja häntä " viihdytetään" (ei seksuaalisesti niinkään, mut muuten). Ollaan oltu yhdessä 7 vuotta eli olen nähnyt aika hyvin mieheni luonteen ja sen, ettei se osaa muuttua muuksi. Asioista on keskusteltu ja puhuttu erostakin, mutta olen" jumissa" , koska asumme ulkomailla ja on hieman hankala lähteä. Mies rakastaa minua, tiedän sen, mutta itse tarvitsisin paljon enemmän. Olemme kuin ns. sisko/veli/kumppani suhteessa, koska palavaa tunnetta ei ole, eikä varmaan tule. Muuten todella hyvä aviopuoliso, luotettava, hyvässä ammatissa, tienaa hyvin, arvostettu, lahjakas, ei juo, ei polta jne. Ei vaan mene jutut yksiin. En uskalla edes lapsia ajatella tällaisessa suhteessa :(

samassa järjestyksessä jne. (jokuhan aikasemmin mainitsi vammaisuuden mahdollisuuden) Tuli mieleen noista kellonajoista ja iltapuuroista. Jos miehellä on jokseenkin lievä henkinenvamma?

Mutta minun miehelleni kyllä maistuu alkoholi, lähinnä olut. Ja pienissä sievissä (tai ei ehkä niin pienissäkään) hän pystyy ainoasaan keskustelemaan mietään painavista asioita, tunteistaan jne. Muutoin hän on ikään kuin lukossa (etäinen, hiljainen, omiin ajatuksiinsa vaipuva, kylmä) minun kanssani, lapsille kyllä on ihana leikkisä isä. Niin ja hän kyllä myös erittäin seksuaalinen, seksipuoli meillä toimiikin hyvin, itse asiassa erittäin hyvin. Mutta muutoin hellyyttä, läheisyyttä, toisen henkistä läsnäoloa ei juuri olekaan.

meillä on juuri tuollaista. Kaiken lisäksi miehen käsitys kevyestä jutustelusta on sitä, että hän ivailee minun ominaisuuksiani tai haukkuu naissukupuolta yleisesti. Sitten kun minulla mitta täyttyy ja loukkaannun, ollaan mykkäkoulussa. Meillä on kyllä muitakin ongelmia, ja olen ollut suhteeseen väsynyt jo jonkin aikaa. Mutta silloin harvoin kun olemme molemmat yhtä aikaa hyvällä tuulella, meillä meneekin hyvin ja ajttelen että kyllä tämä vielä toimii... Niitä hyvin hetkiä on vaan niin harvoin, että elämä alkaa tuntua pelkältä puurtamiselta.



Ap:lle: minä en halua erota eikä mieskään ilmeisesti. Asenne on vähän se , että ei se vaihtamalla parane eikä toisaalta jaksa sitä kaikkea järjestelyä. Niin kauan kun suhde ei aiheuta suoraa kärsimystä, ollaan tässä ja katsotaan. Voihan olla että kun elämä taas nytkähtää vähän eteenpäin, lapset kasvaa ja työkuviot selkeytyy niin parisuhdekin alkaa toimia. Jos saisin miehen parisuhdeterapiaan, menisin ehdottomasti jo nyt, mutta siitä on turha haaveilla. Jossain vaiheessa ehkä viikon loma kahden voisi ajaa saman asian, mutta kun ei raaskita laittaa lapsia hoitoon :-(

jotenkin vialliseksi ja autistiseksikin. Minä ajattelisin, että kaksi erilaista ihmistä, ja kummankin on lähestyttävä toistaan piirun verran. Miksi on mielenvikaista olla järkevä ja analyyttinen ja nauttia rutiinien ylläpidosta?



Onhan tämä ap kertonut sairastaneensa masennuksen ja käyttäneensä siihen lääkkeitä? Sekö on sitten ihan normaalia ja oikeastaan vain tuon huonon, tunnekylmän miehen syytä? Entäs jos rouva on huomionhakuinen pikkutyttö, joka kaipaa isää? Ruikuttaa vain huomiota itselleen, eikä kestä arkea.



No, tällaisia ajatuksia vaan kärjistettynä. Aina on hienoa olla tunteellinen ja temperamenttinen. Nämä ihmiset pitävät aina itsestään kovaa meteliä, siksi kai sitä pidetään jotenkin hienona. Minusta tyhjät tynnyrit kolisevat eniten.

paljon.

etsi netistä tietoa ja katso, tuntuuko tutulta.

Ihmiset ovat temperamentiltaan erilaisia, mikä ei tarkoita vikaa tai vammaisuutta.

Tuo kala-vertaus on tullut mullekin omasta miehestäni monesti mieleen... Käytännön elämä meillä kyllä sujuu, mutta kommunikointiongelmat ja empaattisuuden puute kuulostavat tosi tutuilta. Alkuvuodet sujuivat paremmin (kai se rakastumisvaihe vaikutti), mutta viime vuosina ongelmat ovat kärjistyneet. Tunneasioissa en saa tarvitsemaani tukea ja masennuksen kanssa kamppailen minäkin, mutta miestä se ei tunnu juurikaan kiinnostavan. Kurjinta on, että hänellä ei ole oikein yhteyttä lapsiinkaan. Ei juttele heidän kanssaan, ei selitä asioita eikä kysele kuulumisia. Tekee kyllä käytännön juttuja (niitä joista itsekin tykkää), mikä on tietysti sekin tärkeää.



Asiasta on puhuttu monesti ja vakavien keskustelujen jälkeen tilanne hetkeksi helpottaa, mutta yleensä jonkin ajan päästä palataan takaisin entiseen. Monet asiat ovat kuitenkin niin hyvin, että vaikka olen eroajatusta paljon pyöritellyt, niin enköhän tässä liitossa kuitenkin pysy. Plussia on kuitenkin, kaikesta huolimatta, enemmän kuin miinuksia.



Ap, tuo kuvailemasi käytös sopii hyvin Asperger-oireyhtymään (sosiaalisten taitojen ja kommunikoinnin ongelmat, empaattisuuden puutos, rutiineihin takertuminen). Jossain ko. syndroomaa kuvailevassa artikkelissa siitä puhuttiin jonkinlaisena ' äärimmäisenä miehisten piirteiden ilmentymänä' - haettiin kai sitäkin, että on vaikeaa tehdä rajaa ns. normaaliin vaihteluväliin kuuluvien käyttäytymisen piirteiden ja A. syndrooman välillä. Ja samapa se onko Asperger vai ei (hoitaahan sitä ei kai juuri voi), tärkeintä parisuhteessa kun olisi (itse kunkin) kuitenkin tiedostaa ne suhteessa ongelmia aiheuttavat omat käyttäytymismallit ja yrittää niitä muuttaa, jos sillä tavalla saa suhteen ja perhe-elämän paremmin toimivaksi.



Luulen, ettei miehesi noilla kommenteillaan ollenkaan tarkoita pahaa. Hän ei luultavasti todellakaan ymmärrä, mitä tarkoitat ja tarvitset tunneasioista puhuessasi. Näin on meilläkin.



Jos miestäsi ei kiinnosta sinun hyvinvointisi ja tarpeesi ollenkaan, niin mieti tarkasti, mihin elämäsi käytät. Listaa plussat ja miinukset, ja mieti millaista elämäsi olisi eron jälkeen. Jos päätät jäädä, niin yritä etsiä elämääsi iloa muualtakin kuin parisuhteesta. En tarkoita missään nimessä pettämistä, vaan sitä, että löytäisit itsellesi mukavaa tekemistä ja ajattelemista harrastuksista, ystävistä yms. Terapeutin neuvo mulle oli, että ' lakkaa odottamasta mieheltäsi mitään' . Kun ei odota, niin ei pety ja sitten voi ilahtua siitä vähästäkin mitä saa. Aika karu neuvo, mutta voi toimia, jos haluaa pitää perheen koossa lasten takia. Ja jos itse jaksaa elää parisuhteessa, jossa ei tunne olevansa rakastettu tai edes tärkeä.



Aspergerin syndroomaan muuten liittyy sekin, että henkilö paneutuu täysillä siihen asiaan, minkä kokee kiinnostavaksi, ja muu jää huomiotta. Tämä piirrehän auttaa esim. akateemisissa ympyröissä pärjäämistä, ja jossain näin joskus heiton, että yliopistojen käytävillä liikkuu paljon aspergereita...

Ei siis mitään syndroomaa. Mutta jos sinä olet ollut masentunut yms. on se ollut rankkaa myös miehellesi. Onko hän saanut mitään apua sinun sairauden aikana?

Täällä on välillä naisia jotka aikovat jättää miehensä, koska eivät jaksa heidän sairauttaan(masennusta). ei se ole miehille sen helpompaa, ehkä voi olla vaikeampaakin. miehille kun ei ole asioiden puhuminen niin helppoa kuin naisille.