Elämä soljuu ohitse...

Ihminen ei elämänsä aikana opi kuin hieman elämän salaisuuksia, vain hieman elämää kerkeää nähdä. Siihen täytyy tyytyä.

[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 18:54"]

[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 18:43"]Ap tietää mitä haluaa, mutta ei uskalla uskoa omaan juttuunsa niin paljon, että lähtisi riskillä toteuttamaan sitä. Nykytila on sentään tuttua ja turvallista.  Jokatapauksessa kaikki asiat voi epäonnistua eikä oikeastaan mikään ole varmaa, joten kannattaa tehdä sitä mikä tulee luonnostaan. (Kunhan Ap luottaa tuntemuksiinsa ja lopettaa mm. kauhuskenaarioiden lukemisen lehdistä).  [/quote] Ei AP itseasiassa tiedä mitä haluaa, siksi valintojen teko on vaikeaa. Olen aina tiennyt mitä EN halua. Eli pääsen kyllä tavallaan pois tilanteista mutta ratkaisua tehdessä ei tiedä pahennanko tilannetta vai ratkaisenko se. Olis niin helppo kun menis jotain kohti sen sijaan et pois jonkin luota. Ymmärrättekö?

[/quote]

Et voi saada kaikkea. Ihminen yleensä yrittää olla enemmän kuin todella on, silloin mennään vikaan. Jos tunnet itsesi ja olet aito, tiedät mikä sinulle sopii. Elämä on yksi pitkä riski.

Jos haluat valita aina niin, että sinulla jää tulevaisuudessa aina mahdollisuus valita uudestaan niin sitten pitkäjännitteisesti sitovat asiat eivät ole sinua varten. 

Kannattaa vaihtaa maisemaa välillä. Jos esim. istut vaan kotona ja pohdit samoja asioita päivästä toiseen, ajatukset urautuvat kulkemaan samoja latuja etkä pääse puusta pitkään. Pyörit vaan tihenevässä spiraalissa ja ahdistut lisää. Jos saat silloin tällöin etäisyyttä jokapäiväiseen elämääsi, hahmotat sen paremmin. 

Minulla tilanne on ihan toiste päin. Olen nyt 37 vuotias ja ehkä noin 5-7 vuotta sitten tajusin ja tajuan koko ajan enemmän, että voin tehdä "mitä tahansa". Kaikenlainen ahdistus ajelemisesta häipyi. Jos saan jotain päähäni, alan toteuttaa sitä. Uusi tutkinto, pitkiä aikoja ulkomailla, uusikoti, juhlia, uusia harrastuksia, uusia ystäviä. Vanhoista rakkaistani pidän kiinni toki myös. Ja paljon ihan pikku juttujakin, jotka tuntuu hyvältä. Kun joku juttu tulee mieleeni, teen sen enkä mieti onko tämä juuri sitä mitä haluan. Samapa tuo, koska seuraavaksi voi tehdä jotain muuta :) Ja usein ne ovat tosi hyviä juttuja, jotka saavat elämän tuntumaan mahtavalta.

Joku aiemmin kirjoitti tuossa, että kokemukset vähenee ja arki on sitä ettei ihmeitä enää tapahdu. OLEN NIIN ERI MIELTÄ. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä mielettömämpiä juttuja ja ihmisiä pääsen kokemaan. Antakaa naiset palaa vaan! Meillä on hei maailma auki!

Hyvä numero 19, romaanin kirjoittaja.

Tätä olen miettinyt itsekin. Uuden harrastuksen aloittaminen. Mietin laulutunteja, mietin pianoa ja ehkä sittenkin viulua. Tai opiskelinlo ranskan ja espanjan uudelleen. Hurahtaisin joogaan? Mä en tiedä mikä kiinnostaisi tarpeeksi ja pysyvästi. Pitäisi saada jokapv jotakin.

Raotan vähän myös elämääni. Olen yksinäinen. Olen eriparia puolisoni kanssa ja se on melko raastavaa. Ei riitoja tai sen sellaista vaan henkisen yhteyden totaalista puuttumista. Se lämmin halaus on laimea ilman intohimoa ja henkistä ykseyttä. Olen pohtinut, olenko vain väärän henkilön kanssa vai onko kuvitelmani suhteista idealistinen ja epätosi. Voiko tällaiset asiat vaihtamalla parantua? Mitä jos itse olen syypää tietämättäni etäisyyteen jos jonkinmoisen trauman takia? Haluaisin itseäni rakastettavan intohimoisen psykoottisesti. Kaiken antaen niin että se kuulin kyllä saadaan taivaalta. Ja joo, tunnen(tai tunsin) asiat ennen hyvin intohimoisesti, mutta tämä ympärillä vellova välinpitämättömyys ja hienotunteisuus tappaa ja tukahduttaa kaiken omankin palon. Kauankos se kokko palaa jos ei sitä ruoki?

Ota mittnauha, sellainen 150 senttinen ompelumitta. Katkaise se saksilla siten että viimeinen luku on 100. Teippaa mitta vaakasuoraan tai laita nastoilla seinään. Laita klemmari oman ikäsi kohdalle. Katsele paljonko on jäljellä vuosia. Tee loppuelämääsi koskevia suunnitelmia.

Itsellä on taas sellainen tilanne, että olen periaatteessa suunnitellut koko loppuelämäni ja tiedän tasan tarkalleen mitä haluan, mutta en vain saa sitä toteutettua. Jokin sisäinen pelko ettää minua valitsemasta niitä valintoja, vaikka suunnitelmat on siunattu jo ystävien ja erilaisten asiantuntijoidenkin siunauksella. Jotenkin vain haluaisin hävitä jonnekin piilopaikkaan ja pysyä siellä loppuelämäni. Olla vapaa kaikesta. N35

[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 19:19"]Ota mittnauha, sellainen 150 senttinen ompelumitta. Katkaise se saksilla siten että viimeinen luku on 100. Teippaa mitta vaakasuoraan tai laita nastoilla seinään. Laita klemmari oman ikäsi kohdalle. Katsele paljonko on jäljellä vuosia. Tee loppuelämääsi koskevia suunnitelmia.
[/quote]

Tämä! Tämän taidan tehdä. Ja ympärille Post It lappuja asioista joita haluaisin kokea.

[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 19:28"]

[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 19:19"]Ota mittnauha, sellainen 150 senttinen ompelumitta. Katkaise se saksilla siten että viimeinen luku on 100. Teippaa mitta vaakasuoraan tai laita nastoilla seinään. Laita klemmari oman ikäsi kohdalle. Katsele paljonko on jäljellä vuosia. Tee loppuelämääsi koskevia suunnitelmia. [/quote] Tämä! Tämän taidan tehdä. Ja ympärille Post It lappuja asioista joita haluaisin kokea.

[/quote]

Olen tehnyt tuon kaiken. Ei auta mitään, jos tunteissa on vika, eikä emotionaalisen lamaantumisen takia pysty toteuttamaan mitään. Post-it-lappuja vaan tulee kirjoiteltuja enemmän tai paremmin ja lopulta heittää koko höskän roskiin. Ideaseinää on ollut vaikka kuinka monta kertaa ja silti en tule hullua hurskaammaksi oikeassa elämässä. Oikeasti pitäisi mennä pidemmälle kuin uskaltaa tai pitää soveliaana. Ap on liian itsekriittinen? N35

Viisikymmentä vuotta takana, kahdessa lamassa menettänyt siihen asti kerätyn mammonan + noin 20 vuotta, ensimmäisen kerrannaisvaikutuksena menehtyi isäkin.

Kaksi asiaa oppinut...

1. Mennyt on mennyttä, sen lantakasan tuoksu ei tonkimisesta parane.

2. Sen mitä edessä on, näkee kun se on kohdalla - "Lottovoiton" odottaminen ei paranna elämääsi pätkääkään.

Nuo kun on oppinut sisäistämään, niin jossain vaiheessa totesi, ettei mikään enää vituta eikä masenna.

Käyn töissä oman itseni vuoksi ja muokkasin kaikkien parjaamasta työstä oman näköiseni, jossa viihdyn paremmin kuin missään aikaisemmassa työssäni. Palkan vuoksi en hommaa tee, käteen kun jää vain se mitä verottajan, voudin ja pankin jälkeen enää on jäljellä.

Elämä on ihan turhan lyhyt, että sitä pitäisi vielä vitutuksilla ja masennuksilla mennä lyhentämään.

[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 18:41"]

Mä mietin hieman yli kolmekymppisenä, että tätäkö mun elämäni tulee loppuun asti olemaan. Oli lapsi, oli mies, oli työpaikka, mutta elämästä puuttui ilo. Arkista puurtamista pienellä palkalla. Sitten tuli avioero. Mies löysi toisen ja minä jäin lapsen kanssa yksin. Pian tämän jälkeen sairastuin. En kuolettavasti, mutta vähitellen invalidisoivasti. Olin varma, että kaikki elämäni hyvät asiat lasta lukuunottamatta oli takanapäin. Vaan olin väärässä. Kun jouduin kuntoutukseen ja kouluttautumaan uuteen ammattiin, huomasin heti, että tässä hommassahan mä olen tosi hyvä. Olin aina haikaillut asioita, joihin taitoni ja kykyni eivät olisi riittäneet. Mutta nyt tiesinkin, mikä on mun juttu. Lapsi kasvoi, sain valmistuttuani mieluisan työpaikan, etenin uralla eikä enää tarvinnut kituuttaa rahankaan takia. Sain unelmieni kodin, matkustelimme lapseni kanssa, nautimme elämästä. Nyt lapsi on muuttamassa jo omilleen ja mulla on sata suunnitelmaa, mitä haluan vielä tehdä. 

[/quote]Tässä oli nyt niin upea tarina, että peukutus ei riitä; piti tulla ihan erikseen sanomaan :-).

Up