Onko ok/väärin ahdistua siitä, että joku muu kertoo omasta elämästään traumaattisia asioita?

On ja on oikein pyytää vaihtamaan puheenaihetta, ystävät ei ole terapeutteja.

On ok ahdistua. Pahasti traumatisoituneella ja puhevaiheessa trauman käsittelyssä olevat vain eivät aina osaa olla kovin hienotunteisia. Usein se tulee vain ajan kanssa kokemuksena. 

Jos heti huomaa että nyt menee juttu liian rankaksi niin pitää itse sanoa rajansa ja ettei halua kuulla.

Minä ahdistun esim. kun oma lapsi kertoo vaikeuksistaan. Oli se ahdistuminen sitten väärin tai oikein. Kuulemisen jälkeen elämä tuntuu turhalta ja tekisi mieli vaan itkeä. Elämä on sen jälkeen pask.. pask... pask...

Ei ole väärin, eihän ahdistuksen tunnetta voi päältäkään kääntää

Vierailija kirjoitti:

Minä ahdistun esim. kun oma lapsi kertoo vaikeuksistaan. Oli se ahdistuminen sitten väärin tai oikein. Kuulemisen jälkeen elämä tuntuu turhalta ja tekisi mieli vaan itkeä. Elämä on sen jälkeen pask.. pask... pask...

Kun haluaa vanhemmaksi pitää ymmärtää että pitää itse olla sen verran vahva henkisesti että kykenee olemaan lapsen tukena. Sun ainoa rooli on kasvattaa lastasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ahdistun esim. kun oma lapsi kertoo vaikeuksistaan. Oli se ahdistuminen sitten väärin tai oikein. Kuulemisen jälkeen elämä tuntuu turhalta ja tekisi mieli vaan itkeä. Elämä on sen jälkeen pask.. pask... pask...

Kun haluaa vanhemmaksi pitää ymmärtää että pitää itse olla sen verran vahva henkisesti että kykenee olemaan lapsen tukena. Sun ainoa rooli on kasvattaa lastasi.

Ei kai se lapsi edes kertoisi niitä asioitaan, ellei oltaisi tukena oltu?

(sama)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ahdistun esim. kun oma lapsi kertoo vaikeuksistaan. Oli se ahdistuminen sitten väärin tai oikein. Kuulemisen jälkeen elämä tuntuu turhalta ja tekisi mieli vaan itkeä. Elämä on sen jälkeen pask.. pask... pask...

Kun haluaa vanhemmaksi pitää ymmärtää että pitää itse olla sen verran vahva henkisesti että kykenee olemaan lapsen tukena. Sun ainoa rooli on kasvattaa lastasi.

Kyllä nyt taas pyydetään paljon ihmiseltä.  Kyllä lapsen elämässä voi tulla eteen vaikeuksia, joihin vanhemmat eivät kykene vastaamaan. Silloin kannattaa ohjata ammattilaiselle.  Ei aikuisuus ja vanhemmuus automaattisesti tee sinusta kaikkien alojen asiantuntijaa.

Ei ole väärin ahdistua. Kannattaa silti miettiä, a) mistä oma ahdistus johtuu b) miten ahdistus ilmenee omassa käytöksessä. Ahdistus kun on jotain, mistä voi myös oppia pois.

Mielestäni tässä on myös olennaista, kuka tuo ”joku muu” on. Jos kyseessä on läheinen, joka on kuunnellut murheitasi, mutta jonka murheita sinä et nyt kestä kuulla, yrittäisin kyllä päästä yli omasta ahdistuksesta. Jos se olisi mahdotonta, sanoisin asian suoraan läheiselle: Anteeksi, olen surkea läheinen ja rikkinäinen ihminen, en pysty kuuntelemaan nyt murheitasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ahdistun esim. kun oma lapsi kertoo vaikeuksistaan. Oli se ahdistuminen sitten väärin tai oikein. Kuulemisen jälkeen elämä tuntuu turhalta ja tekisi mieli vaan itkeä. Elämä on sen jälkeen pask.. pask... pask...

Kun haluaa vanhemmaksi pitää ymmärtää että pitää itse olla sen verran vahva henkisesti että kykenee olemaan lapsen tukena. Sun ainoa rooli on kasvattaa lastasi.

Ei kai se lapsi edes kertoisi niitä asioitaan, ellei oltaisi tukena oltu?

(sama)

Onko kyseessä aikuinen lapsi?

Itse kyllä huomaan, miten anoppini ahdistuu mieheni vaikeuksista. Ei ole ikinä oppinut käsittelemään hankalia asioita, ns. toksisen positiivinen ihminen siis. Mieheni kärsii tästä, mutta haluaa silti pitää keskusteluyhteyden. Ei siksi, että äitinsä osaisi tukea häntä kovinkaan hyvin henkisesti, vaan siksi, että hän yksinkertaisesti on mieheni äiti. Äiti ei hylkää, vaikka olisikin aivan kuutamolla lapsensa jutuista.

Minun olisi pitänyt ymmärtää jonkun lapsen kuolema ja kun itse en ole sellaista kokenut niin tyrmättiin kylmäksi kun sanoin että mene vertaistukeen niin että minä en voi ymmärtää sitä tuskaa. Eikä minulla ollut koskaan kenenkään tärkeän ihmisen kuolemasta vielä tullut tähän päivään asti. 

Minusta ei ole kohtuullista kaataa traumoja muiden niskaan. Surut ja huolet ovat asia erikseen.

Minulla oli paha trauma nuorempana ja sen yli pääsemiseen tarvittiin vuosien terapia. Vasta siellä aloin ymmärtää, kuinka olin ajanut ihmiset pois luotani itkemällä traumaani etenkin humalassa. Eihän sellaista jaksa kukaan. Anteeksi, kaverit ja sukulaiset.

Olen usein joutunut myös traumojen kuulijaksi. Esimerkiksi eräs sukulaiseni huomasi minut herkäksi kuulijaksi ja alkoi pitää yhteyttä. Hän tilitti minulle joka puhelussa samat karmeat asiat. Kuvittelin tekeväni hyvää kuunnellessani juttuja hänen kamalista kokemuksistaan ja itsemurha-aikeistaan. Sitten sain kuulla hänen harrastaneen samaa jo vuosikymmeniä, jos kuka vaan jaksaa kuunnella.

Pyysin, ettei puhuttaisi näistä. Se ei onnistunut. Oli pakko katkaista puheyhteys ja neuvoa hakeutumaan terapiaan. Ei hakeutunut, vaan soittelee nyt muille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ahdistun esim. kun oma lapsi kertoo vaikeuksistaan. Oli se ahdistuminen sitten väärin tai oikein. Kuulemisen jälkeen elämä tuntuu turhalta ja tekisi mieli vaan itkeä. Elämä on sen jälkeen pask.. pask... pask...

Kun haluaa vanhemmaksi pitää ymmärtää että pitää itse olla sen verran vahva henkisesti että kykenee olemaan lapsen tukena. Sun ainoa rooli on kasvattaa lastasi.

Ei kai se lapsi edes kertoisi niitä asioitaan, ellei oltaisi tukena oltu?

(sama)

Onko kyseessä aikuinen lapsi?

Itse kyllä huomaan, miten anoppini ahdistuu mieheni vaikeuksista. Ei ole ikinä oppinut käsittelemään hankalia asioita, ns. toksisen positiivinen ihminen siis. Mieheni kärsii tästä, mutta haluaa silti pitää keskusteluyhteyden. Ei siksi, että äitinsä osaisi tukea häntä kovinkaan hyvin henkisesti, vaan siksi, että hän yksinkertaisesti on mieheni äiti. Äiti ei hylkää, vaikka olisikin aivan kuutamolla lapsensa jutuista.

Näissä tilanteissa tuntuu, että on joskus parempi olla kertomatta, koska sitten joutuu huolehtimaan siitä, että joku toinen on huolissaan ja se lisää omaa huonoa oloa.

sanna kiiski pisti poliisin selvittelemään  tahallaan tehtyjä töppäyksiä. voi voi kun pipo kiristää ja tuli  1.2 miljoonaa euroa kavallettua kovin oli kartalla kun trumppia ja persuja haukkui. demari ainesta varmaan seuraava pääministeri.

Ei saa ahdistua. Muilla on oikeus voimaantua toisten kustannuksella

Harva suostuu muita tukemaan samaan aikaa kuin kuitenkin itse vaatii tukea muilta

Vielä pahempaa on jos joku ahdistuu jonkun toisen elämästä ilman että henkilö on puhunut tai avautunut siitä kenellekään. Kuvitella, olla nyt huolissaan ihan superdramaattisesti henkilöstä joka ei ole käytännössä muiden kun omien perheenjäsenten kesken kymmeneeen vuoteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ahdistun esim. kun oma lapsi kertoo vaikeuksistaan. Oli se ahdistuminen sitten väärin tai oikein. Kuulemisen jälkeen elämä tuntuu turhalta ja tekisi mieli vaan itkeä. Elämä on sen jälkeen pask.. pask... pask...

Kun haluaa vanhemmaksi pitää ymmärtää että pitää itse olla sen verran vahva henkisesti että kykenee olemaan lapsen tukena. Sun ainoa rooli on kasvattaa lastasi.

Näinpä. Tulee mieleen oma äitini, joka sanoi päin naamaa etten enää saa puhua murheistani sen jälkeen kun serkkuni teki itsemurhan. Kun äitiliinille tuli siitä niin paha mieli (eikä häntäkään koskaan kukaan missään tukenut). Piti oikein tarkistaa, tahtooko äiti sysiä muakin serkun tielle. Sen jälkeen pidettiin mykkäkoulua pari päivää.

joillain ihmisillä joilla ollut rankkaa ,on halua puhua vaikeista asioista, se saattaa auttaa henkiseen tuskaan.

ei tarvi edes osata sanoa mitään hirveen syvällistä muuta kuin et kuuntelee.antaa toisen purkaa huonoa oloa.

jostain rikoksen uhrin kertomuksesta saattaa kyllä, ahdistua pahasti on ymmärrettävää. kaikilla ei ole henkistä voimaa, ottaa vastaan toisen tuskaa. siitä myös kuormittuu itse.

kerran soitin onnettomuuteen joutuneen nuoren vanhemmalla,hän halusi puhua ja vaati että olen hiljaa ja kuuntelen. halusin auttaa tuttua. kriisissä olevaa ihmistä en halunnut jättää yksin. ilmeisesti se myös auttoi tilannetta että sai puhua.

jos joku puhuu vaikeista asioista,voit sanoa että olet pahoillasi toisen puolesta. ehkä myös että sinua ahdistaa nyt tämä asia ,puhutaanko välillä muista asioista.ammattiavun esim.auttavan puhelimen numeron voit antaa esim.lapulla tms avuksi.

Vierailija kirjoitti:

Minä ahdistun esim. kun oma lapsi kertoo vaikeuksistaan. Oli se ahdistuminen sitten väärin tai oikein. Kuulemisen jälkeen elämä tuntuu turhalta ja tekisi mieli vaan itkeä. Elämä on sen jälkeen pask.. pask... pask...

Oma lapsi on kyllä eri asia kuin tuttavat. Sinä olet synnyttänyt tuon ihmisen. Olet vastuussa siitä että hän on elämässä. Oman itsesäälin näyttäminen on raukkamaista.

Vaikka et ymmärtäisi häntä, voit esittää että välität. Voitte hakea hänelle apua. Voit hakea apua myös itsellesi.

Älä viitti, jotkut on niin yli innokkaita että esittävät muille jopa tuttuasi tai ystävääsi, jotta pääsevät muiden kanssa keskenään terapioimaan sun juttuja. Sääli vaan että kohde on täysin ulkopuolinen kuitenkin koko jutusta ja kattoo vaan sivusta kuinka hullua maailman meno on.

Hoh hoijaa, pääsiskö kohta vsikka Kanarian saarille. Tuleeko hullunmylly sinne myös? Kun kotimaan ajot on jo niin nähty. Valkoset autot ja kaivurit niinkuin Espanjassa. Älkää sit ajako päälle.