18-24-vuotiaana äidiksi tulleet: kaduttaako?

Sain ekan 18v:na ja tokan 19v:na. Nyt olen melkein 40 ja seitsemäs lapsi tulossa. Ei kaduta, etenkin nyt kun näkee millaisia aikuisia noista ekoista on tullut niin voin sanoa onnistuneeni todella hyvin. Elämäkään ei ole jäänyt elämättä, asioita on tehty, harrastettu, perustettu bändi ja kierretty keikkalavoja, oltu aktiivisia yhdistystoiminnassa ym. Matkusteltukin vähän. Bailattu. Opiskeltu. Perustettu yritys. Lapset ei koskaan ole olleet mikään este. Se este että "elämä jää elämättä" on ihan vaan omien korvien välissä. Ei ystäväpiirikään ole sellaista että elämä olisi jäänyt elämättä lasten kanssa. Jotenkin edes vaikea ymmärtää tuollaista ajattelua että mitäköhän sillä oikeastaan tarkoitetaan? Kun minusta tuntuu että elämässä on enemmän elämää lasten ansiosta.

Sain lapsen 23-vuotiaana. Olin jo asunut ulkomailla, matkustellur runsaasti ja rellestänyt 15-vuotiaasta. Nyt olen 32v. kolmen lapsen äiti, miehen kanssa 11v. yhdessä. Onnellinen olen. Minulla on kaksi korkeakoulututkintoa ja vakituinen työ.

20 v olin minäkin, eikä kaduta. Itse muutin kotoa opiskelemaan 16 vuotiaana, olin jo 4 vuotta asunut poissa kotoa ja hoitanut taloutta itsenäisesti, ehtinyt myös bilettää ja opiskella oppisopimuksella ammatin. Siitä työpaikasta jäi minulle vakkaripaikka kaikenlisäksi. 

Mies on pysynyt matkassa jo 15 vuotiaasta. 

Ei kaduta, 24 on erittäin hyvä ikä saada lapsi. Olen opiskellut sittemmin paljon ja saanut kivan uran, perheen ja en kertakaikkiaan keksi, mitä huonoa asiaan olisi liittynyt. Johan se oli jo aikakin.

Ei kaduta, oli koulut käyty ja työtkin hyvällä mallilla. Lisää kouluttautunut sittemmin ja toinenkin lapsi. Ei ole jäännyt elämä elämättä. Enää en jaksaisi yövalvomisia, lapset alakoululaisia ja kivaa on, kun voi tehdä kaikkea yhdessä. Parasta aikaa elämässä (ei helpointa).

Ei kaduta, mutta välillä saisi olla lisää tunteja vuorokaudessa :) olin 23 kun ensimmäinen syntyi, toinen kaksi vuotta ensimmäisen jälkeen. Ammattiopinnot suoritin loppuun ensimmäisen äitiysloman jälkeen ja nyt korkeakouluopinnot meneillään.. Lapset siis nyt 4 ja 6. Välillä on aika miettiminen aikataulujen kanssa, mutta onneksi mies yhtä lailla mukana hommassa ja meillä unelmat toteutettu vuoron perään (mies perusti yrityksen, kun itsellä oli varma työpaikka ja talous näin ollen vakaalla pohjalla, nyt sitten itse opiskelen kun mies varmistaa talouden). Asiat voi järjestää itse monella tapaa ja en usko että olisin onnellisempi ilman lapsia, vaikka olisi enemmän omaa aikaa. Meillä myös isovanhemmat mielellään viettävät (ja jaksavat alle kuusikymppisinä) aikaa lasten kanssa. Elämä on oikeastaan aika ihanaa kaiken kiireen keskellä taiteillenkin :)

Sain lapsen 19 vuotiaana. Jäi koulu kesken sekä huolettoman nuoruuden viettäminen. Rankkaa on ollut tukiverkottomana yksinhuoltajana. Olen kyllä katunut valintaa tulla liian nuorena äidiksi enkä suosittele sitä kenellekään. Hyvin meillä silti on mennyt lapsen kanssa ja hän on todella rakas. Helppo tie tämä ei ole ollut. 

Välillä. Mutta lapsi on elämäni tärkein asia. Jäin yksin heti alussa ja tietenkään en ole päässyt tekemään asioita, joita "normaalit" nuoret tekee. Olisin halunnut vaihto-oppilaaksi ja matkustella yksin. Ja kyllä, olin epäkypsä.

Esikoisen saanti 18-vuotiaana kaduttaa. Jäi koulu käymättä, väärä mies valittua ja olin lievästi masentunut ja eristäytynyt maailmasta useamman vuoden, lasta tuli hoidettua toisella kädellä, kaikki perustarpeet hoidin kuin robotti vailla sitä aitoa iloa lapsesta. Lapsikin oireili. 

Ei todellakaan kaduta, parasta mitä mulle koskaan on tapahtunut <3

Lapsia tehty 21v, 23v, 30v ja 42v:nä. Ei kaduta:) Opiskelin vasta 30+.

[quote author="Vierailija" time="28.02.2015 klo 12:42"]Ei kaduta, opiskelin hyvä ammatin ja näin 40 vuotiaana on sekä aikaa että rahaa nauttia omasta ajasta kun lapset ovat aikuisia.
[/quote]Minä oli 23- vuotiaana jo nykyisessä firmassa töissä ja olen pystynyt tekemään lisää lapsia kun toimeentulo on ollut turvattu. Nuorin on alakoulussa ja kolme vanhinta on jo muuttanut pois. Ensimmäinen lapsenlapsikin on jo syntynyt. Eli ei hulinaa puutu edelleenkään.

[quote author="Vierailija" time="28.02.2015 klo 12:42"]Ei kaduta, opiskelin hyvä ammatin ja näin 40 vuotiaana on sekä aikaa että rahaa nauttia omasta ajasta kun lapset ovat aikuisia.
[/quote]

Tää on kiva ikä! Pysäyttävää, miten eri tilanteissa voi nelikymppiset olla... itse olen alle vuoden ikäisen äiti. On hurjaa leikkiä ajatuksella, että jos jotain olisi mennyt toisin, voisi minullakin olla jo aikuisia lapsia.... oma äitini sai minut 18-vuotiaana.

Lukekaapa nuoret äidit ja mummot tilastoja/ arviointeja, miten teitä elämä kuljettaa. Ei käy kateeksi. Ainakin keskimäärin huono duuni, ei ammatillisia tavoitteita, röökejä, tatuointeja, kaljoittelua, duunarielämää pahimmasta päästä.

Ei kaduta, olin 24 ja yliopisto-opinnot loppusuoralla. Pääsin heti valmistumisen jälkeen hyvin työelämään, nyt olen nelikymppinen ja lapset teini-ikäisiä. Ei ole jäänyt elämää elämättä, olen elänyt elämäni parhaat ajat lasten kanssa ja äitiys on antanut minulle paljon itseluottamusta ja iloa.

Ei kaduta. Ekan sain 21-vuotiaana ja on nyt eskarissa. En tajua miten ihmiset on niin ennakkoluuloisia :D Elän ihan normaalia elämää lasteni ja mieheni kanssa. En polta ja juon harvoin.

Ei todellakaan kaduta. Ensimmäinen lapseni syntyi kun olin 22-v.Jus sopivaan aikaan minulle. Aikuistuminen teki hyvää :)

Ei minunkaan äitiäni kaduta, mutta tarina on toinen, kun kysytään lapselta. En toki olisi halunnut jäädä syntymättä ja lapsuuteni oli turvallinen mutta jos vanhepani olisivat malttaneet odottaa pari vuotta ja lisätä meidän sisarusten välistä ikäeroa (tai rehellisesti jättää muutama lapsi tekemättä) olis minullakin ollut ns. normaali lapsuus.

Itse toivon, että omat lapseni tekevät lapsia silloin kun

- lapselle on aikaa eli ei ole tarve suorittaa opintoja tai tehdä uraa vaan on se juuri sopiva hengähdystauko johon lapset mahtuvat

- lapseen on varaa eli on säästöjä ja talous turvattu. Rikas ei tarvitse olla mutta kyllä siihen lapseen menee rahaa, vaikka siltä ei alkuun tuntuisikaan. 

- parisuhde on riittävän vakaalla pohjalla eli toisiin on tutustuttu rauhassa ja yhteistä eloa on takana jonkin verran

- se oma minä on jo löytynyt eikä tarvitse kipuilla vielä omankin henkisen kasvamisen kanssa. Äitiys on iso lisä aikuisen identiteettiin, ja jos sitä identiteettiä ei ole vielä ehtinyt rakentamaan, niin aika musertavaahan tuo silloin on

[quote author="Vierailija" time="28.02.2015 klo 13:39"]Lukekaapa nuoret äidit ja mummot tilastoja/ arviointeja, miten teitä elämä kuljettaa. Ei käy kateeksi. Ainakin keskimäärin huono duuni, ei ammatillisia tavoitteita, röökejä, tatuointeja, kaljoittelua, duunarielämää pahimmasta päästä.
[/quote]Tiedän tuon ja tunnen paljon esimerkkejäsi. Mutta vaikka sain esikoisen nuorena, tulin mummoksi vasta yli viisikymppisenä. Kuulun myös ylimpään tulokymmenykseen ja lapseni ovat koulutettuja. Tupakoin kyllä mutta muut hälytysmerkit puuttuvat.

Ei kaduta! Nyt lapset on jo isompia, vauvakuumetta ei todellakaan ole eikä enää toivottavasti tulekaan ja on aikaa harrastuksille, ystäville ja itselle. Sekä miehelle. Ja oma vartalo on taas oman tuntuinen.