Lue keskustelun säännöt.
Äitiys ei muuttanut minua
26.02.2015 |
Olen 8 -kuukautisen vauvan äiti. En koe, että lapsen saaminen olisi muuttanut minua. Ennen vauvan syntymää pelkäsin myös, että erkaantusin ystävistäni, mutta näin ei ole onneksi tapahtunut. Olen voinut tavata heitä yhtä usein kuin ennen vauvaakin. Usein sanotaan, että vanhemmuus muuttaa ihmistä. Milloin ja miten näiden muutosten tulisi näkyä? Ihmettelen vain, että enkö ole huomannut muutoksia vai enkä vain muutu. Onko jollain samoja kokemuksia tai mietteitä?
Kommentit (40)
Mä olen vieläkin mieletäni samanlainen 14-vuotias rääväsuu teinipoika, kuin ennen lastakin. Eniten on muutosta tapahtunut tisseissä. Olisin kyllä toivonut muuttuvani seesteiseksi, rauhalliseksi ja pullantuoksuiseksi äidiksi. Mutta ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 08:13"]
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 07:36"]
Mä pidän vähän surullisena jos äitiys ei muuta yhtään. Jos jatkaisin esimerkiksi omia menojani kuten ennen, olisin ehkä yhtenä iltana viikosta kotona. Totta kai lasten isä voi ja osaa hoitaa lapsia, mutta haluan enemmän olla perheen kesken kuin nähdä ystäviä. Näen toki kavereitakin, mutta en tosiaan jaksa käydä kuin pari kertaa vuodessa ulkona, äitiys on muuttanut minua ainakin väsyneemmäksi. Äitiys on muuttanut arvomaailmaani sekä tärkeysjärjestystä, enkä pitäisi minään kunnia-asiana että äitiys ei muuta mitään. Omasta persoonastaan, harrastuksistaan tai unelmistaan ei tarvitse luopua, mutta usein nämä "lapsi ei muuta meidän elämää"-ihmiset ovat niitä, jotka roikuttavat väsyneitä lapsia festareilla, aikuisten kaupunkilomilla tai sitten dumppaavat jonkun puolivuotiaan viikoksi mummolaan kun on aikuisten jokavuotisen seksiloman aika. Musta on ihan okei, että tää pikkulapsiaika mennään lapsen ehdoilla ja lasten tarpeita ajatellen, sitä vartenhan me heidät haluttiin.
[/quote]
Eihän ap sanonut, että lapsi ei muuttanut elämää, vaan että se ei muuttanut sitä syvintä itseään. Eli omia arvoja, ihmissuhteiden merkitystä jne.Kukaanhan ei voi kasvattaa lasta, niin ettei elämä muutu, mutta minun mielestä tässä oli nyt ihan eri asioista kyse, eli siitä omasta kokemusmaailmaista, unelmista, prioriteeteistä.
19
[/quote]
Ap ei puhunut syvimmästä itsestään vaan esim.kavereiden tapaamisesta.
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 08:40"]
Mä olen vieläkin mieletäni samanlainen 14-vuotias rääväsuu teinipoika, kuin ennen lastakin. Eniten on muutosta tapahtunut tisseissä. Olisin kyllä toivonut muuttuvani seesteiseksi, rauhalliseksi ja pullantuoksuiseksi äidiksi. Mutta ei.
[/quote]
No minä en kyllä ole samanlainen, kuin olin 14-vuotiaana. Ja 25-vuotias lapseton ihminen olen.
Naisessa on jotain vikaa, jos lapsen saaminen ei muuta mitään! Ihan jos emotionaalista kehitystä ajatellaan. Tuoreet äidit haluavat ajatella näin, varsinkin ennenkun lapsi on syntynyt, että minähän en sitten muutu. Lapsen saaminen on niin iso mullistus elämään, niin arkeen kuin tunnepuoleenkin. Nuori äiti haluaa pitää aikaisemmasta identiteetistään kiinni, eikä ole psyykkisesti ihan valmis tekemään tilaa vauvalle. Ihan normaalia vanhemmaksi kasvamista. Mutta jos vielä lähemmäs vuoden päästä väittää, ettei lapsi ole muuttanut mitään, lähtisin miettimään, miksi se lapsi ei saisi muuttaa mitään? Miksi se on tärkeää pysyä ennallaan? Ihmisen elämä on kehittymistä emotionaalisesti ja kokemuksellisesti kehdosta hautaan, miksi se pitää kieltää? Mikä siinä pelottaa?
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 08:40"]
Mä olen vieläkin mieletäni samanlainen 14-vuotias rääväsuu teinipoika, kuin ennen lastakin. Eniten on muutosta tapahtunut tisseissä. Olisin kyllä toivonut muuttuvani seesteiseksi, rauhalliseksi ja pullantuoksuiseksi äidiksi. Mutta ei.
[/quote]
Teinipojasta äidiksi? Ei ihme, ettei muutosta tapahtunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No itsestä tuntuu että vauva muutti vähän. Vastuuntuntoisemmaksi, osaan laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, ehkä luonteeltani pehmenin vähän.
Mutta ei mitään radikaaleja muutoksia. En kyllä tunnekkaan ketään joka olisi muuttunut noin paljon kuin ap mainitsi esimerkkeinä.
Tulin vahingossa raskaaksi, elämäni oli täysin kesken. Rällästin ja menin pitkin kyliä miten huvitti, ei paljoa kiinnostanut jos lasku meni ulosottoon tai rahat loppui kesken. Olin todella, todella keskenkasvuinen kakara, vaikka ikää oli yli 20.
Raskausaikana alkoi se aikuistuminen hurjin harppauksin, kävin sekä perhetyöntekijällä että psykologilla juttelemassa, tein hurjasti töitä muuttuakseni naiivista pennusta aikuiseksi naiseksi, äidiksi. Myös pikkuvauva-aika oli yhtä muuttumista. "Emmä osaa, en sit tee"-asenne oli kokonaan historiaa, oli osattava tai ainakin opeteltava. "Lähetään vaa baariin!"-spontaanius loppui, alkuun se tuntui oikeasti surulliselta mutta sekuntiakaan en äitiydestäni vaihtaisi.
On ilo myös kuulla kuinka neuvolassa terkkari sanoo, että huomaa kasvun ja muutoksen ja on todella iloinen siitä. On ilo kuulla, että minua pidetään hyvänä, tasapainoisena äitinä ja lastani hyvin kehittyneenä, turvallisessa kiintymyssuhteessa kasvaneena, luottavaisena ja sosiaalisena. Ja tasan kerran olen yksivuotiaani hoitoon jättänyt (8kk iässä etäisälleen) ja mennyt tyttöjen kanssa baariin.
Kyllä, äitiys muutti minua. Ei vain baareiluani, vaan teki minusta kypsemmän, rationaalisemman, laittoi asiat oikeasti tärkeysjärjestykseen, olen oppinut itsestäni uutta ja aidosti, 100% oikeasti ajattelen elämääni nykyisin ensin lapsen kannalta. Ihana tunne, kun on kasvanut oikeasti paljon :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua muutti. Minusta tuli mm. huolellisempi, vastuuntuntoisempi, kärsivällisempi ja opin asettamaan lapsen tarpeet etusijalle. Äitiytesi on vielä niin tuore, ettet vielä huomaa kaikkia muutoksia mitä sinussa ja toiminnassasi voi tapahtua ajan kanssa.
Minä taas rakastan näitä muutoksia itsessäni. Olen kärsivällisempi, armollisempi muita, ja ennen kaikkea itseäni kohtaan, lempeämpi, sallivampi ja osaan ottaa ihan eri tavalla rennosti kuin ennen. Jotenkin moni asia on pehmentynyt minussa ja mieskin sanoo että äitiys on tuonut jopa jotain uutta hehkua. Kavereita näkee pakostikin vähän vähemmän koska töiden ja päiväkodin jälkeen haluan viettää lasten kanssa aikaa, en kaupungilla, mutta laitan itseäni ja liikun kuten ennenkin. Niistä olen halunnut pitää kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 06:24"]
Henkinen muutos tapahtuu normaaleille äideille. Ap listasi ulkoisia asioita.
[/quote]
Tarkoitin nimenonmaan niitä henkisiä asioita ja en koe ajattelevani erilailla kuin ennen lasta. Huoli ystävien katoamisesta oli eri asia. Usein lukee, että äitiys (tai vanhemmuus) muuttaa ihmisen arvoja. En koe, että minulle on käynyt näin ja pohdinkin onko muita, jotka eivät kokeneet suuria muutoksia "korvien välissä".
Ap
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 06:46"]
No, ap, sulla on takana 8 kuukautta 18 VUODEN maratonista. Palataan asiaan sitten, kun maaliviiva häämöttää. ;)
[/quote]
Haluaisin kuulla kokemuksia siitä, että missä vaiheessa nämä muutokset ilmenevät? Liittyvätkö ne lapsen eri kehitysvaiheisin vai milloin ne muutokset tapahtuvat?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 06:57"]
Ihanaa, että kaikkitietävät äidit dissaa myös toisia äitejä eikä aina vaan veloja!
[/quote]
Eikö ole hienoa, vaihtelua tällekin palstalle :)
Ei vielä tarpeeksi äiti -ap
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 08:50"]
Naisessa on jotain vikaa, jos lapsen saaminen ei muuta mitään! Ihan jos emotionaalista kehitystä ajatellaan. Tuoreet äidit haluavat ajatella näin, varsinkin ennenkun lapsi on syntynyt, että minähän en sitten muutu. Lapsen saaminen on niin iso mullistus elämään, niin arkeen kuin tunnepuoleenkin. Nuori äiti haluaa pitää aikaisemmasta identiteetistään kiinni, eikä ole psyykkisesti ihan valmis tekemään tilaa vauvalle. Ihan normaalia vanhemmaksi kasvamista. Mutta jos vielä lähemmäs vuoden päästä väittää, ettei lapsi ole muuttanut mitään, lähtisin miettimään, miksi se lapsi ei saisi muuttaa mitään? Miksi se on tärkeää pysyä ennallaan? Ihmisen elämä on kehittymistä emotionaalisesti ja kokemuksellisesti kehdosta hautaan, miksi se pitää kieltää? Mikä siinä pelottaa?
[/quote]
Olen miettinyt, että onko minussa jotain vikaa tai olenko jotenkin vajaa, kun en koe muuttuneeni. Totta kai elämä ja arki on mullistunut lapsen saamisen myötä, en sitä kieltänytkään. Mutta mietin näitä muutoksia itsessäni, korvien välissä. Mitä tarkoitat konkreettisesti aikaisemmasta identiteetistä kiinnipitämisestä ja tilan tekemisellä vauvalle? En ole sanonut, ettei vauva saisi muuttaa minua, en ole vain kokenut, että se olisi.
Ihminen kehittyy jatkuvasti, itse olen kokenut suuriakin kriisejä viimeisen 15 vuoden aikana. Koen, että nämä kriisit ovat muovanneet ajatuksiani ja arvojani enemmän kuin vauva. Olen kuitenkin jo 30+, ja koen olevani sujut itseni kanssa, kaikkine hyvine ja huonoine puolineni. Toki yritän parantaa huonoja puoliani ja tehdä itsestäni parempaa ihmista. Mutta nämä ajatukset eivät ole muuttuneet vanhemmuuden myötä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 09:32"]
[quote author="Vierailija" time="27.02.2015 klo 06:46"]
No, ap, sulla on takana 8 kuukautta 18 VUODEN maratonista. Palataan asiaan sitten, kun maaliviiva häämöttää. ;)
[/quote]
Haluaisin kuulla kokemuksia siitä, että missä vaiheessa nämä muutokset ilmenevät? Liittyvätkö ne lapsen eri kehitysvaiheisin vai milloin ne muutokset tapahtuvat?
Ap
[/quote]
Eihän niitä muutoksia välttämättä tule, ei se ole kiveen kirjoitettu juttu. Ehkä monet kokevat muuttuneensa juuri siksi koska vauvan tulo tuo niin paljon velvollisuuksia, elämä mullistuu ja moni muuttuu ihan huomaamattaan juuri vastuuntuntoisemmaksi, epäitsekkäämmäksi jne. Itse huomasin vasta vuosien päästä että olin muuttunut. Ei muutos ole ollut mitään dramaattista, ne ovat tulleet hiljalleen ja itsekseen. Ja kaikki muutokset ovat tuntuneet hyvältä. Toisaalta, ikäkin sen saattaa tehdä. Tulee itsetuntoa ja varmuutta. Ei sitä oikein voi sanoa missä vaiheessa niitä kellekin tulee, ne tulee jos on tullakseen. Ehkä havahdut kahden tai viiden vuoden päästä että olet muuttunut, ehkä et.
Täällä kanssa äiti, joka ei ole muuttunut :-) toki en lähde ulos enää usein, mutta ystävät plus elämän ajattelutapa/ olemus pysynyt täysin samana. Lapsemme ovat 2v & 5v. Olen todennut, että ihmiset jotka ottavat äitiyden tarpeeksi "rennosti", eivät muutu paljoa. Sitten on näitä, jotka tulevat ekan lapsen myötä liian hössöttäviksi.
En minäkään muuttunut ensimmäisen jälkeen. Toisen lapsen synnyttyä minusta on tullut pirttihirmu ja kotihiiri. En jaksa panostaa itseenikään, vaan päällä on aina mahdollisimman mukavat ja käytännölliset vaatteet. :(
Minua pelottaa, että jään yksin kun lapseni syntyy... Siis tietenkin mieheni on kuvioissa mukana, mutta tekee joskus aika pitkiäkin päiviä. Perheeni asuu kauempana ja erillään (siis vain vanhemmat asuvat enää yhdessä) ja nään heitä ehkä kerran kuukaudessa. Nyt käyn vielä lukion loppuun ja minulla on paljon kavereita ja kaksi sydänystävää. Ystäväni muuttavat toiselle puolelle suomea samaan yliopistoon (eri alalle), ja niin kaverinikin. Pelkään että eristäydyn kun jään päivisin pyörittämään arkea kahdestaan vauvan kanssa. Minusta kuulostaa ihanalta että te olette voineet jatkaa elämää normaalisti! Onko teillä neuvoja?
Vielä ei voi sanoa mitään siitä olisitko muuttunut jos kerta lapsi on 8kk. Sama kun sanoisit että tunnet jonkun henkilön täydellisesti johon olet tutustunut muutama kk sitten.
[quote author="Vierailija" time="26.02.2015 klo 22:44"]
Täällä kanssa äiti, joka ei ole muuttunut :-) toki en lähde ulos enää usein, mutta ystävät plus elämän ajattelutapa/ olemus pysynyt täysin samana. Lapsemme ovat 2v & 5v. Olen todennut, että ihmiset jotka ottavat äitiyden tarpeeksi "rennosti", eivät muutu paljoa. Sitten on näitä, jotka tulevat ekan lapsen myötä liian hössöttäviksi.
[/quote]
Miten nää äidit jotka väittää ettei ole muuttuneet yhtään, on hyvin usein niitä, jotka alkaa arvostelemaan muita ja pitää itseään parempina kuin muut? No ei ap ole vielä sellasia merkkejä näyttänyt, mutta tääkin kakkonen... :/
Olen kasvanut henkisesti. Ja olen alkanut pelkäämään kuolemaa, sitä jos lapselleni, itselleni tai miehelleni sattuu jotain.