Jalat alta vievä HIMO

Ihan mielenkiinnosta aloin miettiä, että miksi kahden ihmisen välillä on joskus niin paljon "sähköä", että toisen kosketuskin saa melkein hyppäämään ilmaan. Ja siis ihminen voi olla ihan vieras, jota kohtaan ei oo varsinaisesti mitään tunteita. Ja tilanne aivan arkipäiväinen. Mut joskus se vaan iskee, joskus ei. Kun keho vaan päättää, että nyt pitää saada.

Juuri viime pe olin koulus demolla, jossa oli vuorossa parityöskentelyä sekaryhmissä. Noh, mun pariksi sattui yks ennalta tuntematon aika hyvännäköinen jätkä, jonka silmien huomasin vaeltelevan koko ajan vähän muualla kuin mun silmissä, ja istuminen näytti aika kiemurtelemiselta. Mäkin aloin sitten mittailla jätkän kroppaa (ei paha ollenkaan), ja huomasin, että sillä ottaa aika ankarasti eteen. Viimeistään siinä vaiheessa alkoi molemmat kiemurrella tuoleissaan, ja ristiä ja avata jalkojaan vuorotellen. Hengitys kiihtyi, syke nousi, vatsanpohjassa nipisteli, poskia punoitti ja tahtoi vaan hymyilyttää. Demon aiheesta keskusteleminen ei tahtonut oikein ottaa onnistuakseen, kun molemmilla oli vain se yksi asia mielessä. Molemmat yritti ainakin aluksi liikuttavan kömpelösti peittää reaktioita, mutta eihän siitä nyt mitään tullut.

En tiedä huomasivatko toiset opiskelijat, jotka olivat työskentelyynsä keskittyneitä, mitään, mutta mulle ainakin 1 h 45 min demo oli silkkaa kiemurtelua. Ja kun luento loppui, niin suurin piirtein juoksimme yliopiston invavessaan heittämään pikaiset. ;) Vieläkin hymyilyttää muistella. :)

Mitä tähän joku biologi sanois.. Sattuko meidän geenit oleen niin hyvin yhteensopivat, et ne vaati meitä lisääntymään, vai tekikö kevät vaan nuorille opiskelijoille tepposet? :D