Kilpaillaan tässä ketjussa siitä, kenellä on kaikista säälittävin elämä. Minä aloitan

Vierailija kirjoitti:

Pääsen tammikuussa elämäni ekaan työpaikkaan, josta saan ihan palkkaa, enkä 9e/päivä. Ikää 37v

Mietin joka ilta omaa kuolemaani, ja sen myötä per he sur maa, koska lapset ei voi elää ilman äitiä. Ulosotossa 40 000e

Itken viikoittain sikiöasennossa elämääni.

Ahmin ruokaa pahaan oloon, paino nyt kolminumeroinen.

Ennen ryyppäysinkin 3x vkossa, vaikka pieniä lapsia kotona.

Petin miestäni pari vuotta sitten ja itkin 10kk joka ilta, kun kakkosmies hylkäsi helppona panona. Yritin humalassa lyödä miestäni noihin aikoihin veitsellä, jouduin putkaan ja tuli lasu.

Ja voittaja (vai pitäisikö sanoa häviäjä) on löytynyt.

Hyvä ketju, lisää

Olen tosi yksinäinen, kipeä, hakattu pilalle, ei ole rahaa. Jokainen päivä on raskas, on paha olla.

Hyviäkin asioita on ollut mut elämästä on loppunut kaikki.

Mut on pahoinpidelty ja raiskattu omassa kodissa. Asunto on vain minun nimissä mutta fyysisesti vahvempi esitti isäntää.

Vaikka olisi missä tahansa korvessa tai pimeässä paikassa, ei pelota. Mutta kotona ahdistaa sillä kodin piti olla turva.

Sama toistunut, ensin lapsuudessa, siellä talossa eri henkilön toimesta, yhden kanssa yhteisessä kodissa, toisen toimesta yhdessä asunnossa ja vielä toisessa.

Päästin tuon siis uuteenkin kotiin vaikka tiesin kuinka huono on. Sanotaan että jokainen voi tehdä virheen mutta vain tyhmä toistaa.

Tuntuu pahalta teidän yksinäisten puolesta. Eri tietenkin jos on oma valinta. Ettekö voisi tutustua toisiinne jotenkin jossain, vaikka tämän vauva-palstan kautta? Toki onhan niitä muitakin tapoja. Seurakunta? Joku työväenopiston kurssi? Onhan niitä yksinäisille suunnattuja juttujakin.

Tiedän että voi olla iso kynnys lähteä johonkin tuollaiseen, jopa mahdotonta, mutta voi olla aika raskasta jos on täysin yksin aina. Yksinäisyys tutkitusti tappaa. Yksikin merkityksellinen ystävä parantaa elämänlaatua jo huomattavasti.

Olen onnettomassa suhteessa mutta en osaa lähteä pois, koska pelkään yksinäisyyttä liikaa. Minulla ei ole perhettä tai oikeastaan ystäviäkään. Lapset ovat minulle kaikki kaikessa.

Olen opiskellut korkeakoulussa, mutta en kykene tekemään alani hommia. Terapiaan pitäisi varmasti mennä, mutta en osaa/uskalla. Minulla on ollut tosi vaikea lapsuus, ja vaikka olen sitä paljon käsitellytkin, niin en usko että ehjäksi tulen koskaan. Teen täysin hanttihommia verrattuna opintoihini. Pelkään tosi paljon asioita ja suurimman osan päivittäin olen vaan ahdistunut. En osaa kuitenkaan tehdä asialle mitään.

uppista

lisää

Minulla. Alkoi ulkona palella varpaita oli pakko lähteä sisälle lämmittämään.

Järkyttäviä tarinoita, en tiedä mitä sanoa.

Miten te yksinäiset saisitte elämään iloa ja valoa, jään miettimään. Jos voisin antaa teille jotain hyvää omasta elämästäni, niin antaisin. Mutta ei ole mahdollista. 

Miksi toisilla on niin paljon kärsimystä ja pahaa ja toiset pääsevät kovin helpolla. Jokaiselle kertyy vaikeita asioita, mutta lapsuus vaikuttaa niin valtavan paljon ja geenit kuinka selviämme meille tulevista vaikeuksista.

Olen yli 30v ikisinkku akka. Nuorena tilanne vaikutti lupaavalta, opiskelin dippainssiksi, tein töitä, sitten asiat vaan alkoi lipsua pois käsistä kunnes luovutin täysin. Pääsyynä yksinäisyys, aina toivoin omaa perhettä, tai edes sitä puolisoa.

Viimeksi olin töissä 8v sitten, odotan vain kuolemaa.

Oon 32vuotias nainen, mulla on vaikea sos.tilanteiden pelko, masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Sairastuin jo ala-asteella ja uskon että koulukiusaaminen vaikutti asiaan.

Kun sain aikoinaan jotenkuten käytyä peruskoulun loppuun paskalla todistuksella (olisin pystynyt parempaan mutta kiusaamisen takia en jaksanu paneutua opiskeluun), niin en pystynyt enää koskaan menemään mihinkään kouluun, koska mun masennus ja sos.tilanteiden pelko oli jo niin vaikeaa.

Sempä vuoksi en ole opiskellu mitään ammattia, oon eläny ihan kirjaimellisesti noin 16vuotiaasta tähän päivään asti eristyksessä yhteiskunnasta.

Eli oon vaan kotona, en ole 14-15vuoteen käyny missään muualla kuin ruokakaupassa heti 7.00 aamusta kun ovet aukeaa ja sieltäkin äkkiä vaan napannu jotain mukaan.

Mutta nyt en ole moneen vuoteen käyny edes ruokakaupassakaan, koska en kykene, onneksi saan tilattua ruoat kotiin.

Kavereita ei ole eikä oo ikinä ollukaan. Olen käynyt terapiassa ja terapeutin piti tulla mun luokse käymään, koska en pystyny menemään sen luokse.

Oon miettiny että mun kaltasen pitäs asua jossain tuetussa asuntolassa kun oon näin säälittävä ja sairas.

Mutta en tiiä pääseekö sellaseen mun tyyliset ja en edes haluaiskaan. Oon pärjänny näinkin ja saanu ruokaa ja osaan maksaa laskut ja vuokran jne että joo 🙄

Ja onneksi monet asiat voi hoitaa netin kautta että ei oo pahemmin ollu tarvetta onneksi lähteä asioimaan minnekään minkään asian takia 🤦‍♀️

up

Minulla on useampi ammatti, mutta pitäisi opiskella vielä yksi, kun olen fyysisesti jo sellaisessa kunnossa, että pitäisi alkaa tekemään istumatyötä. Kaikki tämän hetkinen osaaminen edellyttää fyysistä suorittamista. Mahtaisiko viisikymppiset viettänyt enää kiinnostaa työnantajia, vai ottaako ennemmin saman ikäisen terveen, jolla jo alan työkokemusta edes muutama kuukausi? Taidan antaa olla nuo opiskeluhommat.

lisää

Olen 40-vuotias, pitkäaikaistyötön mies. Yliopistopudokas, "viittä vaille maisteri", joka ei koskaan saanut palautettua gradua. Opiskeluoikeus mennyt ajat sitten. Olen tehnyt satunnaisia hanttihommia, mutta nyt olen ollut jo pitkään täysin työtön.

Asun tätini perinnöllä hankitussa rivitaloasunnossa, jonka ostin silloin, kun luulin, että minusta tulee vielä jotakin.

Eipä tullut.

Jäin jumiin tähän kämppään, jossa mitä todennäköisimmin on sisäilmaongelma. En uskalla myydä tätä. Minulla ei ole myöskään mitään mahdollisuuksia tehdä asialle yhtään mitään, koska ei ole rahaa remonttiin eikä mihinkään muuhunkaan. Sukulaiseni osti minulle ilmanpuhdistimen, jotta pystyn elämään täällä edes jotenkin. Kärsin jatkuvista poskiontelotulehduksista ja keuhkoputkentulehduksista. Vietän joskus viikon tai kaksi vanhempieni luona tai asustelen ja nukun kesäisin teltassa lähiseudulla, jolloin kaikki oireet ja sairaudet häviävät.

Ei varmaan tarvitse katsoa kristallipalloon ymmärtääkseen, että minulla ei ole koskaan ollut seurustelusuhdetta, ei lapsia, eikä juuri ystäviäkään.