Haluaisitteko arvioida pienen pätkän tarinaani?

En tarkistanut virheitä, kirjoitin tajunnanvirtana vaan. Olisin tosi otettu jos joku jaksaisi tämän lukea ja kertoa mielipiteensä että miltä tälläinen pätkä vaikutti. Kappalejako ei ilmeisesti toimi, suuret pahoittelut jos on vaivalloinen lukea senkin vuoksi!

"Minulle kevät ei ollut lainkaan iloinen asia. Saatoin nauttia talven riisuutumisesta kohti kesäisempää muotoa, valo sai kaiken mieleenpainuvammaksi ja syvemmäksi. Kuitenkin,muistoissani olin elänyt kaikki keväät kuin keinuvalla, hauraalla sillalla: sellaisella joka yhdestä notkahduksesta on uhkaava syöksymään alas aivan pohjalle. Se oli minun pieni rutiinini, mennä talven taittuessa vielä hetkeksi syvälle pimeyteen ja palata takaisin, sitten kun pitenevän valon aura kehysti lohduttavasti näkymän tulevaisuuteen. Niinä hetkinä, kun alkavan kesän tuuli oli sillä tavoin lämmin, että saattoi kuvitella sen rakentuvan koko kansan helpottuneesta huokauksesta: me olemme selättäneet kylmän ja pimeän. Jokainen kevät teki minut entistä uupuneemmaksi,kuluneemmaksi. Monesti minusta tuntui, että ehkä minä kuolen keväällä, kevät on määrätty aika sille, milloin minun aikani palaa loppuun.

Lopulta, sinä päivänä kun löysin itseni kasvokkain sen totuuden edestä että tähän kevääseen minä väsyn ja nukun pois, koin määrittelemättömän suurta helpotusta.

Enää asioista luopuminen ja askareiden tekemättä jättäminen ei painanut harteillani kuten ennen. Kevään ilma tuntui puhaltavan minusta läpi, kuin voitonriemuisena kunniastaan vuosia kestäneessä väsytysleikissä. Minä asetin herätyskellon soimaan, tein työpäivän jälkeen kauppaostokset hajamielisenä, pohdin ajan kulua ja illan katoavia tunteja, pystymättä keskittyä mihinkään tähdellisempään.

Kuitenkin oli yksi, raastavan todellinen kipu, jota todella pelkäsin öisin kohdata, se aito pahan olon kuohahdus veressä otti ison sijan muistissani, herätteli minua keskellä päivän arkista aherrusta säväyttäen syvältä. Minun elämäni oli tullut monotoniseksi vaellukseksi kohti loppua jonka koin helpotukseksi, mutta öisin kun makasin sydän villinä takoen vierelläsi, minä tahdoin aidosti jäädä.

Ajattelin alinomaan, että näitkö sinä nukkuessasi, lepoon suljettujen silmäluomiesi taakse minun hahmoni äärelläsi? Valkoisiksi käyneiden kämmenteni alta äänettömään itkuhuutoon vääristyneen suuni, kuulitko sinä uniseen maisemaasi sen tukahtuneen mouruamisen, kuin vaimeaksi käyneen kuolinlaulun jota en pystynyt itkusta värähdellessäni pitämään sisälläni? Kyyneleet tekivät näkökenttäni sameaksi ja epätodelliseksi, kun tapailin kehosi ääriviivoja ja kuorta vapisevilla sormillani, varoen koskettamasta ihoasi. Päässäni takoi huuto, että tämä on liikaa, tämän tunteen alle minä muserrun. Oli kuin koko ympärillä vellova ilma olisi mustia, painajaismaisesti ympärille kietoutuvia käsiä. Kuinka minä niinä hetkinä rakastinkaan sinua niin tuskallisen paljon, niin suunnattoman paljon että raskaan hengityksesi lomassa pohdin että josko se riittäisi, riittäisi selviämiseen. Hajotin itseni alituisesti kerta toisensa jälkeen kun hyvästelin sinut sijoillesi jokainen yö uudestaan, kokoajan kasvavalla kivulla sielussa. Minä jäin odottamaan aina heräämistäsi, katselin ilmeikkäitä kasvojasi joiden polttopisteenä olivat sanattoman kauniit tummanpuhuvat silmät. Sinä hämmennyt aina kun painauduin sinua vasten sillä rakkaudella jota voi kokea vain sellainen ihminen joka tietää tulevansa pian olemattomaksi. Yöt muuttuivat eläviksi, rajatonta pelkoa hohkaaviksi uniksi, joissa henkeni edestä pidättelin itseäni vierelläsi.

Valvoin, kun yö käänsi siipensä kohti aamua ja rukoilin että havahtuisit ja näkisit kaiken, pyytäisit jäämään ja ottaisit syliin. Olit minulle se heikko hetki joka sai minut suistumaan päiväajan päättäväisyydestä, huomasin ajattelevani että ehkä en haluakaan kuolla. Seurasin rintakehäsi rytmiä, väijyin muutosta sen rauhallisessa elossa, jotain mikä olisi antanut merkin heräämisestäsi, siitä että kohtaisit minut yössä sellaisena ihmisenä joksi olin käynyt huomaamattomasti. Minä rukoilin niin että kynnet painoivat rystysiin vertavuotavat kolot, rukoilin siitäkin huolimatta että olin jo matkalla sinne, minne rukoukset eivät pääse perille, vaikka ne sopertaisi tuskasta yhteenpurtujen hampaiden lomasta, jokainen sana sydänverestä veistettynä."