Lue keskustelun säännöt.
Kun oma lapsi muuttaa ulkomaille? Suuri suru.
17.02.2015 |
Mulla on kaksi poikaa, esikoinen jo lähempänä kolmeakymppiä ja kuopus juuri täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Esikoinen on aina tykännyt matkustella, olisi halunnut jo muuttaa ulkomaille opiskelemaan ja kun minä siinä vaiheessa toppuuttelin niin jäi Suomeen opiskelemaan, mutta opiskelijavaihdon aikana tapasi ulkomaalaisen tytön, joka muutti heti siltä seisomalta Suomeen, poikani muutti kotoa pois yhteen tämän tytön kanssa.
Ihan kiva tyttö ja on kotoisin samantapaisesta sivistysvaltiosta kuin Suomi. Tyttö on todella kaunis ja hyvin sellianen valloittava persoona, etten ihmettelekään miksi poikani häneen rakastui. Menivät hyvin nopeasti naimisiin ja tyttö on ollut kotirouvana ja poikani töissä viime vuodet, tyttö ei vaan ole halunnut opetella suomenkieltä ja siksi töiden löytäminen ollut hankalaa. Poikanikin vaan puhuu englantia hänen kanssaan eikä näe sitä ollenkaan ongelmallisena. Itseäni tämä on harmittanut suuresti, mielestäni olisi kohteliaista opetella uuden kotimaan kieli, mutta ovat kokoajan sanoneet että ei tarvitse opetella kun muuttavat pian ulkomaille. Ajattelin, että ne ovat vain sellaisia puheita, mutta pojallani hyvä työ Suomessa ja perhe lähellä että en uskonut että muuttaisivat.
Nuori pari tuli kylään ja ilmoittivat, että ovat parin kuukauden kuluttua muuttamassa Suomesta vaimon kotimaahan, että ovat molemmat löytäneet töitä sieltä ja haluavat sinne perheensä perustaa ja senkin kertoivat, että kunhan on muuttokuorma saapunut kohteeseen niiin vauvakin olisi tervetullut.
Mulle tuli ihan hirveän suuri suru tuossa vaiheessa, ja melkein sellainen vihakin. En halua, että he muuttavat pois :( Ja sekin että en näkisi mahdollisia lapsenlapsiani usein koskaan tuntuu niin epäreilulta. Ja se, että tytön vanhemmat nyt sitten asuvat samassa kaupungissa ja saavat jakaa elämäniloja ja suruja paljon enemmän heidän kanssaan. Olen varmaan itsekäs joidenkin mielestä, mutta koen vain oloni niin petetyksi :(
Sanoin viimeksi pojalleni, että haluaisin olla iloinen heidän puolestaan, mutta en vain pysty. Poikani meni vähän hämilleen eikä oikein kai tiennyt mitä sanoa...
Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia?
Omasta miehestäni tai kuopuksesta ei ole tässä tilanteessa mulle tukea. Mieheni sanoo,että on onnellinen mitä tahansa poikansa tekee. Kuopus taas ei tunnu edes korvaansa lotkauttavan noille uutisille...
Koen olevani ihan yksin suuren surun kanssa :(
Miksi juuri mulle piti sattua tällainen suurudenhullu poika, joka haluaa muuttaa ulkomaille loppuelämäkseen ulkomaalaisen vaimon kanssa?
Onko täällä kohtalontovereita? Olisi kiva vaihtaa ajatuksia, kuinka tästä selvitä.
Kommentit (165)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen niin onnellinen etta omat vanhempani olivat niin kultaisia ja kannustavia kun nuorena tyttona laksin ulkomaille ja kun ilmoitin etta olen loytanyt miehen ja tyopaikan etta tanne jaan nyt niin huomasin etta vanhempani olivat surumielisia mutta kuitenkin sanoivat etta jos mina olen onnellinen niin ovat hekin.
Emme nae viikottain tai edes kuukausittain, mutta naemmekin sitten aina pidemman aikaa kerralla. Soittelemme skypella paivittain. Sitten kun vanhempani ovat siina kunnossa, etta tarvitsevat paljon apua tilanne varmasti menee hankalammaksi. Olemme jo alustavasti puhuneet mieheni ja vanhempieni kanssa, etta voivat aina muutta meidan kotiin tai sitten katsomme jos voisimme muuttaa Suomeen tai edes Ruotsiin.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:18"]Kuvitteletko tosissasi, että lapsenlapsesi osaavat alle 3 vuotiaina Suomea? Ihan tosiko? Ja uskot edelleen, että poikasi jaksaa heille sitä opettaa? Vaikka miniäsi ei ole tähän päivään mennessä sitä opetellut? Poikasi tulee töistä ja alkaa puhumaan lapsille Suomea ja hänen vaimonsa ei ymmärrä mitään.
[/quote]
No, ei nyt ihan sama asia, mutta on mun mieheni synnäriltä saakka puhunut lapsillemme ruotsia, vaikka itse ymmärrän sitä vain välttävästi. Ei siinä silti mitään jaksamista tai opettamista ollut, ihan sama asia kuin se, että minä puhun lapsille suomea. En usko että ap.n poika alkaisi lapsilleen puhua englantia, saati mitään muuta kieltä-kyllä nykyään kaikki tietävät, että lapsille kuuluu puhua omaa äidinkieltään.
En nyt jaksa lukea tuota jankkausta tuossa edellä, mutta voisin vähän kertoa omista kokemuksistani.
Tapasin myös oman mieheni vaihto-opiskelijana, hän oli paikallinen ja minä vaihtari siis. Kun sain opinnot loppuun muutin takaisin miehen kotimaahan sillä molemmat löysimme töitä ja niin oli helpompi. Itse puhuin mieheni äidinkieltä kohtalaisesti mutta työskentelin englanniksi. Mieheni vanhemmat ovat jo vanhoja, paljon vanhempia kuin omat vanhempani, eivätkä he puhu englantia. Kommunikoimme heidän äidinkielellään ja se sujuu ihan hyvin.
Kuitenkin kun tuli aika perustaa perhettä oli päivänselvää että muutto takaisin Suomeen on edessä. Itse en voisi kuvitellakaan että hankkisin lapsia maassa jossa turvaverkko on verrattain pieni ja isovanhemmat eivät puhu englantia.
Vaikuttaisi ap:n tilanne aika samalta. Jos itse olet liian ylimielinen ja jääräpäinen treenaamaan kielitaitoasi en yhtään ihmettele, ettei miniä tahdo jäädä Suomeen. Huomattavasti helpompi sinun on vahvistaa jo olemassa olevaa kielitaitoa kuin miniän opetella uusi (ja rehellisesti sanottuma melko hyödytön) kieli. Etenkin kun korkeakoulutettujen kyllä todellakin on mahdollista löytää englanninkielistä työtä Suomesta, miksi siis opetella sitä? Oma mieheni on kyllä on yrittänyt opetella suomea, mutta ei sitä kyllä niin vain opita.
Sääliksi käy kyllä poikaasi! Omat vanhempani ovat aina kannustaneet kansainvälisyyteen ja kokeilemaan siipiämme. Sisaruksistani yksi asuu ulkomailla nytkin ja kaksi muuta ovat myös asuneet pidempiä aikoja ulkomailla. Tuntuu käsittämättömältä että ap oikeasti olettaa, että hän painaa vaakakupissa enemmän kun vaimo ja tuleva perhe. Huhhuh. Jos poikasi sitten vielä asuu ulkomailla kun sinä olet vanha ja raihnainen niin mikset muuta samaan maahan heidän kanssaan? Suomessa ei rehellisesti sanottuna ole yhtään mitään mitä et muista Euroopan kaupungeista löytäisi. Tekisi varmaan sinullekin hyvää välillä vähän poistua sieltä Pihtiputaalta!
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 18:20"]
expat - a person who is voluntarily absent from home or country;
Ei muuten liity. Esimerkiksi täällä missä asun, jokainen ulkomaan kansalainen (ei mamut) ovat expateja viralliselta asemaltaan jos työskentelevät maassa.
[/quote]
Miksi "ei mamut"? Minä ainakin kutsun itseäni mamuksi. Mieheni on töissä ulkomailla, ja minä olen hänen mukanaan työttömänä. Olemme muuttaneet tähän maahan, olemme siis maahanmuuttajia. Vai mitä tarkoittaa mamu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen äiti, joka muutti kauas, ja jätti lapsensa Suomeen. Hän asui jo silloin omillaan, oli töissä ja opiskeli. Ikävä oli kova, mutta nähtiin kuitenkin vähintään kerran vuodessa. Vuodet ovat vierineet, hän on perustanut perheen, lapsia on syntynyt. Usein mietin millaista elämämme olisi, jos saisimme elää arkea heidän kanssaan, eikä vain sitä juhlaa, kun harvoin tapaamme. Ikävä on jokapäiväinen seuralainen, mutta tämä on ollut pakko hyväksyä.
Olen varmasti ollut se huono äiti, kun olen "jättänyt" lapseni, mutta kun lapsi jättää vanhempansa, niin se on normaalia. Ennen vanhaan on eletty suurissa perheyhteisöissä (itse olen sellaisessa kasvanut), mutta nyt eletään suppeammissa yksiköissä (isä, äiti ja lapset), johon ei isovanhemmatkaan usein ole läheisiä, puhumattakaan tädeistä, serkun ym.
Näin on maailma muuttunut.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 18:20"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 18:16"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:57"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:31"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:23"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 13:47"]
Jaaha, samantapainen tilanne kuin itselläni mutta äidin näkökulmasta ap:lla... Mulla siis tilanne että on ulkomaalainen mies ja olemme muuttamassa maaliskuussa miehen kotimaahan, kun minäkin sain sieltä hyvän koulutusta vastaavan työn. Ja voi taivas miksi marttyyriksi äiti on ryhtynyt! Hylkään vanhan ihmisen ihan yksin enkä välitä hänen tunteistaan yhtään, lastenlapsetkin riistän yksinäiseltä äiti-paralta, ja mitä sitten kun hän joutuu vanhainkotiin ja on huonossa kunnossa niin kuka käy katsomassa kun minä asun 2000 km päässä! Huvittavinta tässä on että äiti EI ole yhtään raihnainen ja säälittävä, vaan työssäkäyvä ihminen joka harrastaa esim. kuntosalia ja lenkkeilyä ja matkustelua. Vanhainkotiajat taitavat olla aika kaukana vielä.
Ja joka tapauksessa, ei kai sitä voi kukaan elämäänsä järjestää vain sen mukaan mikä vanhemmille olisi mukavinta? Kotimaassakin monet joutuu muuttamaan pääkaupunkiin työn perässä, vaikka vanhemmista olisi kivaa että asuisivat siellä pikkukylässä heitä lähellä. Ei se oikeastaan juuri kummempaa ole jos muuttaa toiseen maahan.
[/quote]
Äitinä olen kanssasi erimieltä.
Meille perhe on aina ollut tärkein, toisita välittäminen , tukeminen , auttaminen, usein nähdään ja tehdään kaikkea kivaa yhdessä.. jne
Eli kyllä totuus on, että mitä pidemmällä asuu sen harvemmin on mahdollisuus tavata.
Lentokoneet kulkee, joo ,m ut makssa ja vie aikaa... jos/kun on työssäolevia ihmisiä kaikki niin eihän tuota ole lomaakaan usein.
Omat vanhempani ja sisarukseni asuvat suht lähellä, miten helppoa on pistäytyä kyllän milloin vaaan hetkeksi.
Autetaan puolin ja toisin toisiamme, lastenhoito, talkoo jne
vanhempani ovat jsut eläkkeelle jääneitä 6kymppisiä, terveitä.
Sairastuin itse syöpään, vauva oli minulla. Kaupunki ei antanut mitään apua lapsen hoitoon. Asuntovelallisena mies ei voinut jäädä palkattomalle vapaalle, tai pienelle kotihoidontuelle..
miten ihanaa oli, kun sisarukseni ja vanhempani auttoivat ,samoin heidän teini-ikäiset lapsensa.. yksi auutoi yhtenä päivänä vauvan hoidossa, toinen tosena päivänä... kuka auttoi minua heikkoa perusaasioissa, isä kuljetti sairaalaan jne
todellin rakkaudellinen perhe <3
meitä on mnta, joten ei jäänyt yhden tai kohaden omaisen voimin auttaminen vaan kivasti monen kesken, ei tullut raskaaksi kelleen. ilolla kaikki itse ehdottivat milloin voisivat tulla, osa toi valmista ruokaa, leivonnaisia jne mieltä piristämään.
eli tässä nyt yksi esimerkki, nuorikin voi sairastua vakavasti, olla todella heikko , jopa kuolemankielissä, silloin perheen henkinen tuki ja läsnäolo on todella tärkeää.
Omaisena en itse haluaisi olla kaukana kaikista rakkaistani,
eikä ole kyse napanuorasta..
olisi kauhee, jos kun joku rakkaani sairastuisi jaitse olisin tuhansien kilometrein päässä. ei sieltä hetkessä lennetä tänne
eli kyllä, en itse muuttaisi, enkä toivois lastenikaan muuttavan. silti meillä on yksityisyys.
ja kyllä suhde jää etäiseksi,jos lapsenlapset syntyvät ulkomailla
[/quote]
Mistä tiedät sanoa, että suhde lastelapsiin jää etäiseksi jos syntyvät ulkomailla?
Ei fyysinen läheisyys ole aina kaikki kaikessa. Ja vaikka olisi lähellä niin ei se aina tarkoita että olisi heti apua saatavilla.
Itse asuin Helsingissä ulkomaalaisen mieheni ja lapsen kanssa ja vanhempani asuivat 200 km päässä. Se oli liian suuri välimatka vanhemmilleni tulla koskaan tapaamaan meitä, vihasivat Helsinkiä ja kaikkea ihmeellistä. Helsingissä emme tunteneet paljoakaan ihmisiä eikä meillä ollut apujoukkoja. Suhde vanhempiini oli kovetuksilla, eivät pitäneet miehestäni koska hän on ulkomaalainen ja riitelimme vanhempieni kanssa joka kerta kun tapasimme.
Sitten muutimme ulkomaille ja suhde vanhempiini muuttui totaalisesti. Ennen kuin lähdettiin pois maasta puhuttiin asiat selviksi ja sen jälkeen emme olekaan koskaan riidellyt turhanpäiväisistä asioista. Pidämme paljon enemmän yhteyttä kuin sillon jos asuimme Suomessa. Soittelemme päivittäin ja näemmä pari kertaa vuodessa, mutta aina pidemmän aikaa kerralla. Suomessa asuessa ne kerrat kun näimme oli aina kiireiset pari tuntia arki-iltana. Ihan erilainen kunnioitus on muodostunut välillemme.
Lisäksi me olemme tavanneet muita expateja uudessa asuinmaassa, täällä kaikki ystävämme ovat samassa tilanteessa ja olen kokenut ihanaa yhteisöllisyyttä. Viime talvena kaaduin ulkona ja mulla murtui jalka ja jouduin olemaan kipsissä pitkän aikaa. Kaikki expat ystäväni auttoivat kaikin puolin että selvisin arjesta jalkapuolena pienten lasten kanssa. Ihmettelin ääneen että miten muut ovatkin niin auttavaisia vaikke emme olekaan tunteneet kauan, mulle vastattiin että me kaikki ollaan samassa veneessä ja kun ei ole fyysistä tukiverkkoa perheestä niin ollaan sitä sitten toinen toisillemme.
[/quote]
Mutta ethän sä ole expat jos asut ulkomaalaisen miehen vaimona miehen kotimaassa?
[/quote]
Sana expat kuule liittyy ihan vain työsopimuksen muotoon.
[/quote]
expat - a person who is voluntarily absent from home or country;
Ei muuten liity. Esimerkiksi täällä missä asun, jokainen ulkomaan kansalainen (ei mamut) ovat expateja viralliselta asemaltaan jos työskentelevät maassa.
[/quote]
Kansainvälisissä hommissa olleille expat tarkoittaa puhtaasti työsopimuksen muotoa ja sen muu merkitys ei kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 13:49"]Kiitos järkevistä viesteistänne. Tottahan tuo on, että ovatpa sitten miehen kotimaassa tai vaimon kotimaassa, niin aina se on epäreilua jollekin, eikä sille mitään voi.
Sitä vain ihmettelen, mistä poikani on edes saanut tuon palon ulkomaita kohden. Koskaan emme matkustelleet ulkomailla perheen kesken, en kannustanut opiskelemaan vieraita kieliä sen enempää kuin kotimaisiakaan ja meidän suvusta ei ole kukaan halunnut opiskella ulkomailla tai muuttaa ulkomaille töihin.
Kaipa se vain sitten on tuo halu muualle sisäänrakennettuna ihmiseen. Ensiksi melkein pelästyin, että menikö poikani naimisiin tämän vaimonsa kanssa vain sen tähden että saisi paremmat siteet ulkomaille, mutta en kyllä enää niin ajattele, selvästi sopivat toisilleen poikani ja miniäni.
Tiedän, että pitäisi olla iloinen ja kannustava äiti, mutta jos sellaiseksi pitää nyt ryhtyä niin se ei kyllä tule suoraan sydämestäni. Pojallani oli oikein hyvä työpaikka, koulutusta vastaava työ, hyvä palkka, eteni urallaan. Nyt se uusi työpaikka ulkomailla on paljon epävarmempi, ei edes niin hyvä palkka. Muutenkin tuntuu että heittää niin paljon hyvää elämästään hukkaan. Pelkään, että tulee vielä katumaan.
Mutta eihän tuota voi mitenkään mukavalla tavalla ilmaista omalle lapselle?
ap
[/quote]
No jos se ei tule sydämestä niin sitten sä teeskentelet ja hymyilet vaikka väkisin. Et ala nyt kaatamaan pahaa oloasi pojan niskaan ja saamaan häntä tuntemaan syyllisyyttä muutostaan. Toivotat onnea ja muistutat, että jos Suomessa olikin kivempaa niin kotiin saa aina tulla ottamaan uutta suuntaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastaajat ovat niin nuoria, että eivät osaa kuvitella tilannetta vanhempiensa vanhuudessa.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 20:58"]Vastaajat ovat niin nuoria, että eivät osaa kuvitella tilannetta vanhempiensa vanhuudessa.
[/quote]
Olen 55-vuotias:) Jätin viestin, jossa kehotin ap:ta olemaan kahlitsematta nuorempaa poikaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen itse tytär joka aikanaan lähti ulkomaille opiskelemaan ja töihin. Tapasin siellä toisesta maasta tulleen miehen ja muutimme yhteen. Parin vuoden päästä muutimme suomeen suunnitelmissa perustaa perhe mutta nuo suunnitelmat ei siinä vaiheessa onnistuneetkaan ja miehen kotimaasta löytyi parepia mahdollisuuksia työpaikkojen ja asumisen suhteen joten lähdimme sinne ja siellä syntyivät ensimmäiset lapsetkin. Kahden lapsen jälkeen palasin töihin ja pitkällisten harkintojen jälkeen päädyimme muuttamaan tuohon maahan missä alunperin tapasimme, se on huomattavasti lähempänä miehen kotimaata kuin suomea ja miehen sukulaiset vierailevatkin usein ja me saatamme lähteä heidän luo viikonloppureissulle jne.
Eli tällaisen useammassa maassa asuneen nuoren perheen näkökulmasta kommentoisin. Äitinä/mummona saa toki tuntea surua ja vaikka katkeruuttakin kun lapsi ei asu enää lähellä. Kuitenkin se kannattaa käydä läpi jonkun muun kanssa kuin sen lapsen. Kaikki syyllistämiset ja peräänitkemiset vain heikentävät sitä suhdetta lapsen perheeseen. Eurooppa on kuitenkin pieni ja matkustaminen helppoa, ota mielummin siltä kannalta että te saatte nyt kokea jotain uutta kun lapsen perheen myötä päädytte matkustelemaan usein. :)
Toisekseen, helposti se suomeen jäävä äiti jää juurikin nalkuttamaan siitä suomessa olevasta työpaikasta. Kuitenkin mä uskon että näitä ratkaisuja tehdessä se perhe kyllä itse miettii työnsä (juu, monikossa eli kyse ei ole pelkästään pojastasi vaan myös hänen vaimostaan) ja arkensa kuviot sekä sen missä oikeasti haluavat asua. Turha jäädä itkemään yhden asian perään.
Ja muista että sun lisäksesi on olemassa se toinen tuleva isoäiti jolla on yhtä iso oikeus haluta viettää aikaa niiden tulevien lapsenlapsien kanssa kuin sulla. Jos niitä lapsia siis ylipäätään tulee. Se toinen tuleva isoäiti on hänkin varmasti viimevuodet kaivannut tytärtään ja tuntenut surua kun sinä olet saanut olla läsnä nuoren parin elämässä enemmän. Vielä näin miehen kotimaassa synnyttäneenä ja anopin seurassa vauvoja hoitaneena ymmärrän kyllä jokaista naista joka haluaa viettää nuo vuoden sen oman äitinsä ja perheensä lähellä. Vaikka välit anoppiin on aina olleet hyvät ja miehen suku mukavaa niin silti. Ja jos tällä pojan tyttöystävällä ja teillä ei ole edes yhteistä kieltä niin vieläkin paremmin ymmärrän miksi hän haluaisi saada lapsensa omassa kotimaassaan.
Mun huonouttahan se on, että mua ärsyttää ap:n kaltaiset äidit ihan tolkuttomasti >:
Sisältö jatkuu mainoksen alla
47 jatkaa.
Onneksi mun vanhemmat eivät ottaneet mitään itsesääliasennetta vaikka tietty heitäkin harmitti kun perustimme perheen muualle. Sensijaan ovat olleet yytyväisiä siitä että meidän perheen myötä heille, ennen matkustelemattomille ihmisille on avautunut eurooppa ihan uudella tavalla. Ovat saaneet kaksi uutta "omaa maata" ja innostuneet reissaamaan muutenkin.
Kannattaa myös muistaa, että jos poikasi olisi valinnut suomalaisen vaimon, tuskin poikasi perhe olisi sinusta huolehtinut sitten, kun olet vanha. Brasiliassa ei äitejä tai anoppeja jätetä yhteiskunnan armoille kuten Suomessa on tapana tehdä vaan brasiliailaisen miniäni ansiosta mulla tulee olemaan aina paikka heidän luonaan eikä laitokseen joutumisesta ole pelkoa.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 13:58"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 13:47"]
Jaaha, samantapainen tilanne kuin itselläni mutta äidin näkökulmasta ap:lla... Mulla siis tilanne että on ulkomaalainen mies ja olemme muuttamassa maaliskuussa miehen kotimaahan, kun minäkin sain sieltä hyvän koulutusta vastaavan työn. Ja voi taivas miksi marttyyriksi äiti on ryhtynyt! Hylkään vanhan ihmisen ihan yksin enkä välitä hänen tunteistaan yhtään, lastenlapsetkin riistän yksinäiseltä äiti-paralta, ja mitä sitten kun hän joutuu vanhainkotiin ja on huonossa kunnossa niin kuka käy katsomassa kun minä asun 2000 km päässä! Huvittavinta tässä on että äiti EI ole yhtään raihnainen ja säälittävä, vaan työssäkäyvä ihminen joka harrastaa esim. kuntosalia ja lenkkeilyä ja matkustelua. Vanhainkotiajat taitavat olla aika kaukana vielä.
Ja joka tapauksessa, ei kai sitä voi kukaan elämäänsä järjestää vain sen mukaan mikä vanhemmille olisi mukavinta? Kotimaassakin monet joutuu muuttamaan pääkaupunkiin työn perässä, vaikka vanhemmista olisi kivaa että asuisivat siellä pikkukylässä heitä lähellä. Ei se oikeastaan juuri kummempaa ole jos muuttaa toiseen maahan.
[/quote]
Luin tämän viestin vasta sen jälkeen kun olin jo lähettänyt edellisen viestini. Mielenkiintoista kuulla näkökantaa lapsenkin kohdalta. Itselleni on tullut vain paljon itsesääli tunteita. En itsekään ole vielä mikään raihnainen, vaan olen vielä työelämässä pitkän aikaa. Mutta jotenkin vaan nyt on tullut kaikki huolet pinnalle, että unohtaako nyt poikani minut täysin ja kuka käy katsomassa minua sitten kun olen vanha ja raihnainen. Olen toitottanut nyt nuoremmalle pojalleni ettei missään tapauksessa saa muuttaa ulkomaille ja hän on luonteeltaan täysin erilainen kuin esikoinen, kuin yö ja päivä että uskon, että hän asuu samassa kaupungissa kuin minä lopunelämää. Mutta saa kai sitä hiukan surra? Ei tunnu mukavalta, kun poika ja miniä silmät killuen puhuvat ulkomaille muutosta ja ovat vain iloisia ja olettavat että kaikki me muutkin ympärillä iloitisimme heidän kanssaan.
Sekin ärsyttää suoraan sanoen, että miniän vanhemmat hehkuttavat tätä muuttoa kokoajan, niin minulle suoraan kuin facebookissakin. Ovat järjeställeet muuttoa ja pistäneet suuren summan rahaa asuntoihin, muuttokuorman tilaamiseen ym. kun ovat niin innoissaan. Mutta kukaan ei tunnu muistavan, että Suomeen jää sureva perhe.
ap
[/quote]
Sureva? Puhut kuin joku olisi kuollut. Ikävöidä saa, tietenkin.
Millä perusteella Suomessa on paljon turvallisempaa kasvattaa lapsi? Silläkö kokemuksella joka sinulla on? Ovathan miniäsikin vanhemmat kasvatuksessa ulkomailla onnistuneet.
Voi luoja ap, oletko tosissasi?? Olet kyllä äärimmäisen itsekeskeinen, vaikka ilmeisesti jo mummoikäinen. Kasvapa nyt vihdoinkin aikuiseksi ja ennenkaikkea vedä se pää ulos perseestäsi, jossa se on ilmeisen syvällä. Lapsesi eivät elä sinua varten, vaan itseään.
Olen ulkomaille muuttanut lapsi. Omat lapseni ovat syntyneet Keski-Euroopassa ja anoppini asuu lähellä.
Ymmärrän oikein hyvin surusi ap ja sen tunteen, ettei ole reilua sinua kohtaan. Ehkä sinua lohduttaa ajatus, että sinusta tulee se ihana Suomen mummo, jonne mennään lomilla.
Kun omat vanhempani tulevat meille kylään, on yhteydenpito paljon intensiivisempää, kuin Suomessa asuessani, koska he ovat siis meillä koko ajan yötä, joskus jopa viikkoja kerralla.
Samoin kun menemme Suomeen, olemme aina vanhempieni luona yötä. Sellaista intensiivistä yhteisoloa meillä ei koskaan ollut, kun asuin Suomessa. Kävimme vaan piipahtamassa.
Toki siinä on suuri ero, että voisit olla koko ajan lastenlastesi arjessa mukana, sen ymmärrän hyvin. Voit myös ajatella näin kuin äitini; hänellä on aina ihana kyläpaikka eurooppalaisessa suurkaupungissa poissa Suomen marraskuusta!
Muutoin ajatuksesi on ok, mutta a) lakkaa syyttämästä miniää. Tunnut syyttävän häntä koska ei opetellut kieltä jne. b) Älä koskaan enää sano lapsillesi ettet ole heidän puolestaan onnellinen.
Se tuntuu lapsesta musertavalta, kun oma äiti hankaa oman onnen edessä.
Apua, oonko mä ainut joka ymmärtää ap:ta??
Olen itse asunut vuosikaudet ulkomailla, nyt Suomessa. Minun vanhemmat oli samalla tavalla surullisia, kun muutin kauas pois. Ymmärsin sen heidän surun, mutta viihdyin tosi hyvin muualla. Nyt tuntuu hurjalta ajatella että omat kolme ulkomailla kasvanutta lastani saattavat muuttaa aikuisina eri maahan kuin missä ite asun. Olis kyllä tosi surullista jos ei pystyisi osallistumaan heidän elämäänsä samalla tavalla kuin lähempää.
Hyvinä puolina sanon sen, että skype ym. toimii tosi hyvin. Samoin se kun monet käy kesällä Suomessa, silloin ollaan tosi tiiviisti suvun ja ystävien kanssa. Monethan näkee enemmän isovanhempia ulkomailla asuessaan kuin Suomessa kun on koko ajan lähellä mutta silti kaikilla oma elämä ja omat kiireet ja lomat vietetään muualla.
Ymmärrän ap:ta ja muakin harmittaisi!