Kun oma lapsi muuttaa ulkomaille? Suuri suru.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:13"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:11"]

Kai sä tajuat, että sulla ei tule kieliongelmia miniän kanssa, vaan lastenlasten.

[/quote]

Kai luit tuon aiemman viestin, että poikani on luvannut, että tulee opettamaan suomenkielen jälkikasvulleen. Miten muuten minä ja mieheni isovanhempina kommunikoisimme ?

ap

[/quote]

Niin, kun teille aikuisina ihmisinä on täysin mahdotonta opetella uutta kieltä. 

Ymmärrän sinua. Kyllähän yksi suuti syy tehdä lapsia on juuri se että heistä on turvaa ja seuraa vanhuksena. En itse olisi voinut muuttaa ulkomaille juuri siksi, että koen olevani tarpeellinen vanhemmilleni vanhuudessa.
Yksi kaverini kaukaisempi sukulainen on tuskissaan Saksassa, kun sen äiti on huonossa kunnossa Suomessa ja tarvitsee kaikenlaista apua omaisilta ja muita ei ole, kun toinen tytär ei pysty tekemään mitään alkoholismin takia.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:15"]

Ymmärrän sinua. Kyllähän yksi suuti syy tehdä lapsia on juuri se että heistä on turvaa ja seuraa vanhuksena. En itse olisi voinut muuttaa ulkomaille juuri siksi, että koen olevani tarpeellinen vanhemmilleni vanhuudessa. Yksi kaverini kaukaisempi sukulainen on tuskissaan Saksassa, kun sen äiti on huonossa kunnossa Suomessa ja tarvitsee kaikenlaista apua omaisilta ja muita ei ole, kun toinen tytär ei pysty tekemään mitään alkoholismin takia.

[/quote]

Ei, ei ja vielä kerran ei. Lapsia ei todellakaan tehdä turvaamaan oma vanhuus. Sellaisen taakan sysääminen lasten niskoille on täysin itsekästä. 

Ymmärrän surusi ja huolesi, mut jos pojan vaimo on oikeasti Suomen kaltaisesta sivistysvaltiosta niin he ei kovin kauas muuta. Pääset lentokoneella parissa tunnissa sinne ja takas. =)

Kuvitteletko tosissasi, että lapsenlapsesi osaavat alle 3 vuotiaina Suomea? Ihan tosiko? Ja uskot edelleen, että poikasi jaksaa heille sitä opettaa? Vaikka miniäsi ei ole tähän päivään mennessä sitä opetellut? Poikasi tulee töistä ja alkaa puhumaan lapsille Suomea ja hänen vaimonsa ei ymmärrä mitään.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:14"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:13"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:11"]

Kai sä tajuat, että sulla ei tule kieliongelmia miniän kanssa, vaan lastenlasten.

[/quote]

Kai luit tuon aiemman viestin, että poikani on luvannut, että tulee opettamaan suomenkielen jälkikasvulleen. Miten muuten minä ja mieheni isovanhempina kommunikoisimme ?

ap

[/quote]

Niin, kun teille aikuisina ihmisinä on täysin mahdotonta opetella uutta kieltä. 

[/quote]

Minä olen lukiot käynyt ja osaan englantia niin hyvin, että pystyn apua saamaan ko. kielellä ja josksu töissäkin tulee tilanteita, joissa englantia on osattava ja pärjään ihan hyvin.
Paljonhan minun englanninkieli on parantunut miniän myötä ihan huomaamatta. Mieheni englannintaso taas paljon huonompi, koska ei ole opiskellut aikoinaan muuta kuin ruotsia vähän, joten poikani joutuu aina tulkkaamaa.

Muutenkin nyt jokin aika sitten aloin puhumaan pelkkää suomea miniälle, koska tiedän että hän ymmärtää kuitenkin jonkin verran, onhan hän täällä asunut jo lähemmäs 5 vuotta. Mutta ei, poikani alkaa heti tulkkaamaan. Joskus tuntuu vain niin haastavalta, että aina oma poika kylässä niin puolet ajasta menee siihen että tulkkaa kaiken miniälle. Olen sanonut, että jos ei tulkkaisi niin paljon niin olisi miniänkin vähän pakko harjoittaa omaa kielikorvaa. Me kaikki muut olemme tulleet häntä niin paljon vastaan kieliasioissa, niin ei ole liian itsekästä olettaa että hänkin olisi vähän edes halunnut suomenkieltä, hänen oman miehensä ja tulevien lastensa kieltä opetella.

Ap

Minusta lapsilla on moraalinen velvollisuus tukea vanhempiaan, kun he ovat iäkkäitä.
Ehkä poukasi tajuaa myöhemmin, miten valtavan halpaa niitä lapsia on kouluttaa Suomessa ja perhe palaa. Mainosta tuota.
(Tosin miniä varmaan haluaa lastenhoitoavun ja jakaa isovanhemmuuden omien vanhempiensa kanssa. Ei pitäisi mennä naimisii ulkomaalaisen kanssa, kun aina tulee näitä harmeja.)

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 13:47"]

Jaaha, samantapainen tilanne kuin itselläni mutta äidin näkökulmasta ap:lla... Mulla siis tilanne että on ulkomaalainen mies ja olemme muuttamassa maaliskuussa miehen kotimaahan, kun minäkin sain sieltä hyvän koulutusta vastaavan työn. Ja voi taivas miksi marttyyriksi äiti on ryhtynyt! Hylkään vanhan ihmisen ihan yksin enkä välitä hänen tunteistaan yhtään, lastenlapsetkin riistän yksinäiseltä äiti-paralta, ja mitä sitten kun hän joutuu vanhainkotiin ja on huonossa kunnossa niin kuka käy katsomassa kun minä asun 2000 km päässä! Huvittavinta tässä on että äiti EI ole yhtään raihnainen ja säälittävä, vaan työssäkäyvä ihminen joka harrastaa esim. kuntosalia ja lenkkeilyä ja matkustelua. Vanhainkotiajat taitavat olla aika kaukana vielä.

Ja joka tapauksessa, ei kai sitä voi kukaan elämäänsä järjestää vain sen mukaan mikä vanhemmille olisi mukavinta? Kotimaassakin monet joutuu muuttamaan pääkaupunkiin työn perässä, vaikka vanhemmista olisi kivaa että asuisivat siellä pikkukylässä heitä lähellä. Ei se oikeastaan juuri kummempaa ole jos muuttaa toiseen maahan.

[/quote]

Äitinä olen kanssasi erimieltä.

Meille perhe on aina ollut tärkein, toisita välittäminen , tukeminen , auttaminen, usein nähdään ja tehdään kaikkea kivaa yhdessä.. jne

Eli kyllä totuus on, että mitä pidemmällä asuu sen harvemmin on mahdollisuus tavata. 

Lentokoneet kulkee, joo ,m ut makssa ja vie aikaa... jos/kun on työssäolevia ihmisiä kaikki niin eihän tuota ole lomaakaan usein.

Omat vanhempani ja sisarukseni asuvat suht lähellä, miten helppoa on pistäytyä kyllän milloin vaaan hetkeksi.

Autetaan puolin ja toisin toisiamme, lastenhoito, talkoo jne

vanhempani ovat jsut eläkkeelle jääneitä 6kymppisiä, terveitä.

Sairastuin itse syöpään, vauva oli minulla. Kaupunki ei antanut mitään apua lapsen hoitoon. Asuntovelallisena mies ei voinut jäädä palkattomalle vapaalle, tai pienelle kotihoidontuelle..

miten ihanaa oli, kun sisarukseni ja vanhempani auttoivat ,samoin heidän teini-ikäiset lapsensa.. yksi auutoi yhtenä päivänä vauvan hoidossa, toinen tosena päivänä... kuka auttoi minua heikkoa perusaasioissa, isä kuljetti sairaalaan jne

todellin rakkaudellinen perhe <3

meitä on mnta, joten ei jäänyt yhden tai kohaden omaisen voimin auttaminen vaan kivasti monen kesken, ei tullut raskaaksi kelleen. ilolla kaikki itse ehdottivat milloin voisivat tulla, osa toi valmista ruokaa, leivonnaisia jne mieltä piristämään.

eli tässä nyt yksi esimerkki, nuorikin voi sairastua vakavasti, olla todella heikko , jopa kuolemankielissä, silloin perheen henkinen tuki ja läsnäolo on todella tärkeää.

Omaisena en itse haluaisi olla kaukana kaikista rakkaistani,

eikä ole kyse napanuorasta..

olisi kauhee, jos kun joku rakkaani sairastuisi jaitse olisin tuhansien kilometrein päässä. ei sieltä hetkessä lennetä tänne

eli kyllä, en itse muuttaisi, enkä toivois lastenikaan muuttavan. silti meillä on yksityisyys.

ja kyllä suhde jää etäiseksi,jos lapsenlapset syntyvät ulkomailla

Kannattaa toki jokaisen puhua lapselleen omaa äidinkieltään. Toivottavasti poikasi tämän tajuaa.

Suhde jää tosiaankin etäiseksi, jos lapsenlapset ovat ulkomailla. Ei niihin tutustu kunnolla. Sidettä ei synny.
Mökkinaapurin lapset olivat perustaneet perheet Ruotsiin. Mökkinaapurit sitten koko kesäkuun ahersivat ja laittoivat mökkiä hienoon kuntoon, kun lapsenlapset olivat tulossa heinäkuussa aina viikoksi. Viikko kului nopeesti ja loppukesän makoilivat mökillään apeina. Sääliksi kävi.
Eikä ne lapaenlapset enää tulleet ollenkaan teini-iän jälkeen. Ei huvittanut.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 13:31"]

Mulla on kaksi poikaa, esikoinen jo lähempänä kolmeakymppiä ja kuopus juuri täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Esikoinen on aina tykännyt matkustella, olisi halunnut jo muuttaa ulkomaille opiskelemaan ja kun minä siinä vaiheessa toppuuttelin niin jäi Suomeen opiskelemaan, mutta opiskelijavaihdon aikana tapasi ulkomaalaisen tytön, joka muutti heti siltä seisomalta Suomeen, poikani muutti kotoa pois yhteen tämän tytön kanssa.

Ihan kiva tyttö ja on kotoisin samantapaisesta sivistysvaltiosta kuin Suomi.  Tyttö on todella kaunis ja hyvin sellianen valloittava persoona, etten ihmettelekään miksi poikani häneen rakastui. Menivät hyvin nopeasti naimisiin ja tyttö on ollut kotirouvana ja poikani töissä viime vuodet, tyttö ei vaan ole halunnut opetella suomenkieltä ja siksi töiden löytäminen ollut hankalaa. Poikanikin vaan puhuu englantia hänen kanssaan eikä näe sitä ollenkaan ongelmallisena. Itseäni tämä on harmittanut suuresti, mielestäni olisi kohteliaista opetella uuden kotimaan kieli, mutta ovat kokoajan sanoneet että ei tarvitse opetella kun muuttavat pian ulkomaille. Ajattelin, että ne ovat vain sellaisia puheita, mutta pojallani hyvä työ Suomessa ja perhe lähellä että en uskonut että muuttaisivat. 

Nuori pari tuli kylään ja ilmoittivat, että ovat parin kuukauden kuluttua muuttamassa Suomesta vaimon kotimaahan, että ovat molemmat löytäneet töitä sieltä ja haluavat sinne perheensä perustaa ja senkin kertoivat, että kunhan on muuttokuorma saapunut kohteeseen niiin vauvakin olisi tervetullut.
Mulle tuli ihan hirveän suuri suru tuossa vaiheessa, ja melkein sellainen vihakin. En halua, että he muuttavat pois :( Ja sekin että en näkisi mahdollisia lapsenlapsiani usein koskaan tuntuu niin epäreilulta. Ja se, että tytön vanhemmat nyt sitten asuvat samassa kaupungissa ja saavat jakaa elämäniloja ja suruja paljon enemmän heidän kanssaan. Olen varmaan itsekäs joidenkin mielestä, mutta koen vain oloni niin petetyksi :(
Sanoin viimeksi pojalleni, että haluaisin olla iloinen heidän puolestaan, mutta en vain pysty. Poikani meni vähän hämilleen eikä oikein kai tiennyt mitä sanoa...

Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia?
Omasta miehestäni tai kuopuksesta ei ole tässä tilanteessa mulle tukea. Mieheni sanoo,että on onnellinen mitä tahansa poikansa tekee. Kuopus taas ei tunnu edes korvaansa lotkauttavan noille uutisille...
Koen olevani ihan yksin suuren surun kanssa :(
Miksi juuri mulle piti sattua tällainen suurudenhullu poika, joka haluaa muuttaa ulkomaille loppuelämäkseen ulkomaalaisen vaimon kanssa?

Onko täällä kohtalontovereita? Olisi kiva vaihtaa ajatuksia, kuinka tästä selvitä.

[/quote] se on nyt niin että pojalla on nyt oma elämä ja voithan siellä käydä, onko kuinka kaukana Suomesta? 

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:23"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 13:47"]

Jaaha, samantapainen tilanne kuin itselläni mutta äidin näkökulmasta ap:lla... Mulla siis tilanne että on ulkomaalainen mies ja olemme muuttamassa maaliskuussa miehen kotimaahan, kun minäkin sain sieltä hyvän koulutusta vastaavan työn. Ja voi taivas miksi marttyyriksi äiti on ryhtynyt! Hylkään vanhan ihmisen ihan yksin enkä välitä hänen tunteistaan yhtään, lastenlapsetkin riistän yksinäiseltä äiti-paralta, ja mitä sitten kun hän joutuu vanhainkotiin ja on huonossa kunnossa niin kuka käy katsomassa kun minä asun 2000 km päässä! Huvittavinta tässä on että äiti EI ole yhtään raihnainen ja säälittävä, vaan työssäkäyvä ihminen joka harrastaa esim. kuntosalia ja lenkkeilyä ja matkustelua. Vanhainkotiajat taitavat olla aika kaukana vielä.

Ja joka tapauksessa, ei kai sitä voi kukaan elämäänsä järjestää vain sen mukaan mikä vanhemmille olisi mukavinta? Kotimaassakin monet joutuu muuttamaan pääkaupunkiin työn perässä, vaikka vanhemmista olisi kivaa että asuisivat siellä pikkukylässä heitä lähellä. Ei se oikeastaan juuri kummempaa ole jos muuttaa toiseen maahan.

[/quote]

Äitinä olen kanssasi erimieltä.

Meille perhe on aina ollut tärkein, toisita välittäminen , tukeminen , auttaminen, usein nähdään ja tehdään kaikkea kivaa yhdessä.. jne

Eli kyllä totuus on, että mitä pidemmällä asuu sen harvemmin on mahdollisuus tavata. 

Lentokoneet kulkee, joo ,m ut makssa ja vie aikaa... jos/kun on työssäolevia ihmisiä kaikki niin eihän tuota ole lomaakaan usein.

Omat vanhempani ja sisarukseni asuvat suht lähellä, miten helppoa on pistäytyä kyllän milloin vaaan hetkeksi.

Autetaan puolin ja toisin toisiamme, lastenhoito, talkoo jne

vanhempani ovat jsut eläkkeelle jääneitä 6kymppisiä, terveitä.

Sairastuin itse syöpään, vauva oli minulla. Kaupunki ei antanut mitään apua lapsen hoitoon. Asuntovelallisena mies ei voinut jäädä palkattomalle vapaalle, tai pienelle kotihoidontuelle..

miten ihanaa oli, kun sisarukseni ja vanhempani auttoivat ,samoin heidän teini-ikäiset lapsensa.. yksi auutoi yhtenä päivänä vauvan hoidossa, toinen tosena päivänä... kuka auttoi minua heikkoa perusaasioissa, isä kuljetti sairaalaan jne

todellin rakkaudellinen perhe <3

meitä on mnta, joten ei jäänyt yhden tai kohaden omaisen voimin auttaminen vaan kivasti monen kesken, ei tullut raskaaksi kelleen. ilolla kaikki itse ehdottivat milloin voisivat tulla, osa toi valmista ruokaa, leivonnaisia jne mieltä piristämään.

eli tässä nyt yksi esimerkki, nuorikin voi sairastua vakavasti, olla todella heikko , jopa kuolemankielissä, silloin perheen henkinen tuki ja läsnäolo on todella tärkeää.

Omaisena en itse haluaisi olla kaukana kaikista rakkaistani,

eikä ole kyse napanuorasta..

olisi kauhee, jos kun joku rakkaani sairastuisi jaitse olisin tuhansien kilometrein päässä. ei sieltä hetkessä lennetä tänne

eli kyllä, en itse muuttaisi, enkä toivois lastenikaan muuttavan. silti meillä on yksityisyys.

ja kyllä suhde jää etäiseksi,jos lapsenlapset syntyvät ulkomailla

[/quote]

Mistä tiedät sanoa, että suhde lastelapsiin jää etäiseksi jos syntyvät ulkomailla?
Ei fyysinen läheisyys ole aina kaikki kaikessa. Ja vaikka olisi lähellä niin ei se aina tarkoita että olisi heti apua saatavilla.

Itse asuin Helsingissä ulkomaalaisen mieheni ja lapsen kanssa ja vanhempani asuivat 200 km päässä. Se oli liian suuri välimatka vanhemmilleni tulla koskaan tapaamaan meitä, vihasivat Helsinkiä ja kaikkea ihmeellistä. Helsingissä emme tunteneet paljoakaan ihmisiä eikä meillä ollut apujoukkoja. Suhde vanhempiini oli kovetuksilla, eivät pitäneet miehestäni koska hän on ulkomaalainen ja riitelimme vanhempieni kanssa joka kerta kun tapasimme.

Sitten muutimme ulkomaille ja suhde vanhempiini muuttui totaalisesti. Ennen kuin lähdettiin pois maasta puhuttiin asiat selviksi ja sen jälkeen emme olekaan koskaan riidellyt turhanpäiväisistä asioista. Pidämme paljon enemmän yhteyttä kuin sillon jos asuimme Suomessa. Soittelemme päivittäin ja näemmä pari kertaa vuodessa, mutta aina pidemmän aikaa kerralla. Suomessa asuessa ne kerrat kun näimme oli aina kiireiset pari tuntia arki-iltana. Ihan erilainen kunnioitus on muodostunut välillemme. 

Lisäksi me olemme tavanneet muita expateja uudessa asuinmaassa, täällä kaikki ystävämme ovat samassa tilanteessa ja olen kokenut ihanaa yhteisöllisyyttä. Viime talvena kaaduin ulkona ja mulla murtui jalka ja jouduin olemaan kipsissä pitkän aikaa. Kaikki expat ystäväni auttoivat kaikin puolin että selvisin arjesta jalkapuolena pienten lasten kanssa. Ihmettelin ääneen että miten muut ovatkin niin auttavaisia vaikke emme olekaan tunteneet kauan, mulle vastattiin että me kaikki ollaan samassa veneessä ja kun ei ole fyysistä tukiverkkoa perheestä niin ollaan sitä sitten toinen toisillemme.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:30"]

Suhde jää tosiaankin etäiseksi, jos lapsenlapset ovat ulkomailla. Ei niihin tutustu kunnolla. Sidettä ei synny. Mökkinaapurin lapset olivat perustaneet perheet Ruotsiin. Mökkinaapurit sitten koko kesäkuun ahersivat ja laittoivat mökkiä hienoon kuntoon, kun lapsenlapset olivat tulossa heinäkuussa aina viikoksi. Viikko kului nopeesti ja loppukesän makoilivat mökillään apeina. Sääliksi kävi. Eikä ne lapaenlapset enää tulleet ollenkaan teini-iän jälkeen. Ei huvittanut.

[/quote]

Eipä ne tule välttämättä Suomessakaan. 

Meillä on tilanne jossa anoppi asuu 6 h ajomatkan päässä, eipä hänkään meillä vieraile kun kerran-kaksi vuodessa. Eli ihan sama kun asuisi ulkomailla. 

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:20"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:14"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:13"]

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:11"]

Kai sä tajuat, että sulla ei tule kieliongelmia miniän kanssa, vaan lastenlasten.

[/quote]

Kai luit tuon aiemman viestin, että poikani on luvannut, että tulee opettamaan suomenkielen jälkikasvulleen. Miten muuten minä ja mieheni isovanhempina kommunikoisimme ?

ap

[/quote]

Niin, kun teille aikuisina ihmisinä on täysin mahdotonta opetella uutta kieltä. 

[/quote]

Minä olen lukiot käynyt ja osaan englantia niin hyvin, että pystyn apua saamaan ko. kielellä ja josksu töissäkin tulee tilanteita, joissa englantia on osattava ja pärjään ihan hyvin.
Paljonhan minun englanninkieli on parantunut miniän myötä ihan huomaamatta. Mieheni englannintaso taas paljon huonompi, koska ei ole opiskellut aikoinaan muuta kuin ruotsia vähän, joten poikani joutuu aina tulkkaamaa.

Muutenkin nyt jokin aika sitten aloin puhumaan pelkkää suomea miniälle, koska tiedän että hän ymmärtää kuitenkin jonkin verran, onhan hän täällä asunut jo lähemmäs 5 vuotta. Mutta ei, poikani alkaa heti tulkkaamaan. Joskus tuntuu vain niin haastavalta, että aina oma poika kylässä niin puolet ajasta menee siihen että tulkkaa kaiken miniälle. Olen sanonut, että jos ei tulkkaisi niin paljon niin olisi miniänkin vähän pakko harjoittaa omaa kielikorvaa. Me kaikki muut olemme tulleet häntä niin paljon vastaan kieliasioissa, niin ei ole liian itsekästä olettaa että hänkin olisi vähän edes halunnut suomenkieltä, hänen oman miehensä ja tulevien lastensa kieltä opetella.

Ap

[/quote]

Ethän nyt oleta, että vaikka poika opettaisi lapsille hieman suomenkieltä, että he olisivat suomenKIELISIÄ lapsia, eheei. Vaan sitä kieltähän siellä puhutaan missä asutaan.

Vaikka täällä miniää kovasti puolustellaan, kyllä minä pidän sitä outona, ettei joku nuori ihminen viitsi Suomeen muuttaessaan opiskella yhtään maan kieltä, mutta näitä löytyy. Naisella on ollut alusta asti varmasti ajatus, ettei pidä Suomesta eikä aio tänne jäädä. Harvaa etelä-eurooppalaista kiinnostaa asua kylmässä Suomessa.

Sikäli ymmärrän kyllä tunteesi, ei se koskaan sama asia ole, että lapsenlapset asuisivat lähellä kuin matkan päässä.

.....  Jos poikasi perhe muuttaa esim. Espanjaan, Italiaan, Kreikkaan, Ranskaan..mikä estäisi teitä vuokraamasta/ostamasta asuntoa itsellenne sieltä ja viettäisitte kaikki loma-ajat toisessa kodissanne ja eläkeiässä sitten asuisitte talvet sielläpäin... :) minusta olisi kiva ajatus..

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:40"]

Vaikka täällä miniää kovasti puolustellaan, kyllä minä pidän sitä outona, ettei joku nuori ihminen viitsi Suomeen muuttaessaan opiskella yhtään maan kieltä, mutta näitä löytyy. Naisella on ollut alusta asti varmasti ajatus, ettei pidä Suomesta eikä aio tänne jäädä. Harvaa etelä-eurooppalaista kiinnostaa asua kylmässä Suomessa.

Sikäli ymmärrän kyllä tunteesi, ei se koskaan sama asia ole, että lapsenlapset asuisivat lähellä kuin matkan päässä.

.....  Jos poikasi perhe muuttaa esim. Espanjaan, Italiaan, Kreikkaan, Ranskaan..mikä estäisi teitä vuokraamasta/ostamasta asuntoa itsellenne sieltä ja viettäisitte kaikki loma-ajat toisessa kodissanne ja eläkeiässä sitten asuisitte talvet sielläpäin... :) minusta olisi kiva ajatus..

[/quote]

'

Ymmärrän miniää jos tosiaan Suomi oli vain välipysäkki, varmaan on pari siitä ihan alusta asti puhunut että lähivuosina muuttaa pois. Suomen kieli on todella vaikea opittava. Toki jokainen tavallaan. 

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 13:58"][quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 13:47"]

Jaaha, samantapainen tilanne kuin itselläni mutta äidin näkökulmasta ap:lla... Mulla siis tilanne että on ulkomaalainen mies ja olemme muuttamassa maaliskuussa miehen kotimaahan, kun minäkin sain sieltä hyvän koulutusta vastaavan työn. Ja voi taivas miksi marttyyriksi äiti on ryhtynyt! Hylkään vanhan ihmisen ihan yksin enkä välitä hänen tunteistaan yhtään, lastenlapsetkin riistän yksinäiseltä äiti-paralta, ja mitä sitten kun hän joutuu vanhainkotiin ja on huonossa kunnossa niin kuka käy katsomassa kun minä asun 2000 km päässä! Huvittavinta tässä on että äiti EI ole yhtään raihnainen ja säälittävä, vaan työssäkäyvä ihminen joka harrastaa esim. kuntosalia ja lenkkeilyä ja matkustelua. Vanhainkotiajat taitavat olla aika kaukana vielä.

Ja joka tapauksessa, ei kai sitä voi kukaan elämäänsä järjestää vain sen mukaan mikä vanhemmille olisi mukavinta? Kotimaassakin monet joutuu muuttamaan pääkaupunkiin työn perässä, vaikka vanhemmista olisi kivaa että asuisivat siellä pikkukylässä heitä lähellä. Ei se oikeastaan juuri kummempaa ole jos muuttaa toiseen maahan.

[/quote]

Luin tämän viestin vasta sen jälkeen kun olin jo lähettänyt edellisen viestini. Mielenkiintoista kuulla näkökantaa lapsenkin kohdalta. Itselleni on tullut vain paljon itsesääli tunteita. En itsekään ole vielä mikään raihnainen, vaan olen vielä työelämässä pitkän aikaa. Mutta jotenkin vaan nyt on tullut kaikki huolet pinnalle, että unohtaako nyt poikani minut täysin ja kuka käy katsomassa minua sitten kun olen vanha ja raihnainen. Olen toitottanut nyt nuoremmalle pojalleni ettei missään tapauksessa saa muuttaa ulkomaille ja hän on luonteeltaan täysin erilainen kuin esikoinen, kuin yö ja päivä että uskon, että hän asuu samassa kaupungissa kuin minä lopunelämää. Mutta saa kai sitä hiukan surra? Ei tunnu mukavalta, kun poika ja miniä silmät killuen puhuvat ulkomaille muutosta ja ovat vain iloisia ja olettavat että kaikki me muutkin ympärillä iloitisimme heidän kanssaan.
Sekin ärsyttää suoraan sanoen, että miniän vanhemmat hehkuttavat tätä muuttoa kokoajan, niin minulle suoraan kuin facebookissakin. Ovat järjeställeet muuttoa ja pistäneet suuren summan rahaa asuntoihin, muuttokuorman tilaamiseen ym. kun ovat niin innoissaan. Mutta kukaan ei tunnu muistavan, että Suomeen jää sureva perhe.

ap
[/quote]

Älä hyvä ihminen ala nuorempaa poikaasi kahlitsemaan. Tuostahan vaan ahdistuu, ja muuttaa pian pois hänkin.

Onpa itsekkäitä vastauksia. Kyllä oma äitini itkisi varmasti jos muuttaisin ulkomaille ja näkisi harvoin lapsenlapsia. Kyllä siinä ikävä tulisi yhelle sun toiselle äidille. Tuskin kukaan onnesa kukkulalla juhlisi lapsen muuttoa. Sinulla on oikeus surra. Mutta onneksi lentokoneet lentävät ja näet heitä kuitenkin. Oman lapsen muuttoa ei saa surra muka. Täällä naristaa ihan pienistäkin asioista. Sit perään heitetään viel motto et jos miniä ja poikasi haluaa enään nähdä sinua. Miniäkö sen aina päättää.

Olen ulkomaalaisen miehen kanssa naimisissa ja asumme ulkomailla koko perhe. Äitini suhtautuminen - tai oikeastaan ihan kaikkien läheisten suhtautuminen oli tuollaista kuin aloittajalla. Olihan se itselle pieni järkytys kun oli niin innoissaan uudesta avioliitosta ja asumisesta maassa ja läheiset olivat hyvin pettyneitä asiasta, osa jopa vihaisia. 

Kyllähän aloittajan huolen ymmärtää, mutta ei siihen ole minusta syytä. Meillä omat suomalaiset vanhempani ovat läheisempiä lapsieni kanssa kuin paikalliset isovanhemmat. Käymme siellä silloin tällöin syömässä ja viikonloppuisin saatetaan autella jossain. Kun menemme Suomeen, tulemme luonnollisesti yökylään pariksi viikoksi vanhempieni ja yleensä myös veljen perheen luokse. Tällaista lapsilla ei ole ollenkaan paikallisten vanhempien kanssa.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 17:53"]

Onpa itsekkäitä vastauksia. Kyllä oma äitini itkisi varmasti jos muuttaisin ulkomaille ja näkisi harvoin lapsenlapsia. Kyllä siinä ikävä tulisi yhelle sun toiselle äidille. Tuskin kukaan onnesa kukkulalla juhlisi lapsen muuttoa. Sinulla on oikeus surra. Mutta onneksi lentokoneet lentävät ja näet heitä kuitenkin. Oman lapsen muuttoa ei saa surra muka. Täällä naristaa ihan pienistäkin asioista. Sit perään heitetään viel motto et jos miniä ja poikasi haluaa enään nähdä sinua. Miniäkö sen aina päättää.

[/quote]

Kukaan ei ole sanonut ettei saisi surra, on kuitenkin epäreilua kaataa se lasti muuttavan lapsen niskaan ja pyytää tätä harkitsemaan muuttoaan koska äipälle tulee ikävä.