Lue keskustelun säännöt.
Kun oma lapsi muuttaa ulkomaille? Suuri suru.
17.02.2015 |
Mulla on kaksi poikaa, esikoinen jo lähempänä kolmeakymppiä ja kuopus juuri täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Esikoinen on aina tykännyt matkustella, olisi halunnut jo muuttaa ulkomaille opiskelemaan ja kun minä siinä vaiheessa toppuuttelin niin jäi Suomeen opiskelemaan, mutta opiskelijavaihdon aikana tapasi ulkomaalaisen tytön, joka muutti heti siltä seisomalta Suomeen, poikani muutti kotoa pois yhteen tämän tytön kanssa.
Ihan kiva tyttö ja on kotoisin samantapaisesta sivistysvaltiosta kuin Suomi. Tyttö on todella kaunis ja hyvin sellianen valloittava persoona, etten ihmettelekään miksi poikani häneen rakastui. Menivät hyvin nopeasti naimisiin ja tyttö on ollut kotirouvana ja poikani töissä viime vuodet, tyttö ei vaan ole halunnut opetella suomenkieltä ja siksi töiden löytäminen ollut hankalaa. Poikanikin vaan puhuu englantia hänen kanssaan eikä näe sitä ollenkaan ongelmallisena. Itseäni tämä on harmittanut suuresti, mielestäni olisi kohteliaista opetella uuden kotimaan kieli, mutta ovat kokoajan sanoneet että ei tarvitse opetella kun muuttavat pian ulkomaille. Ajattelin, että ne ovat vain sellaisia puheita, mutta pojallani hyvä työ Suomessa ja perhe lähellä että en uskonut että muuttaisivat.
Nuori pari tuli kylään ja ilmoittivat, että ovat parin kuukauden kuluttua muuttamassa Suomesta vaimon kotimaahan, että ovat molemmat löytäneet töitä sieltä ja haluavat sinne perheensä perustaa ja senkin kertoivat, että kunhan on muuttokuorma saapunut kohteeseen niiin vauvakin olisi tervetullut.
Mulle tuli ihan hirveän suuri suru tuossa vaiheessa, ja melkein sellainen vihakin. En halua, että he muuttavat pois :( Ja sekin että en näkisi mahdollisia lapsenlapsiani usein koskaan tuntuu niin epäreilulta. Ja se, että tytön vanhemmat nyt sitten asuvat samassa kaupungissa ja saavat jakaa elämäniloja ja suruja paljon enemmän heidän kanssaan. Olen varmaan itsekäs joidenkin mielestä, mutta koen vain oloni niin petetyksi :(
Sanoin viimeksi pojalleni, että haluaisin olla iloinen heidän puolestaan, mutta en vain pysty. Poikani meni vähän hämilleen eikä oikein kai tiennyt mitä sanoa...
Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia?
Omasta miehestäni tai kuopuksesta ei ole tässä tilanteessa mulle tukea. Mieheni sanoo,että on onnellinen mitä tahansa poikansa tekee. Kuopus taas ei tunnu edes korvaansa lotkauttavan noille uutisille...
Koen olevani ihan yksin suuren surun kanssa :(
Miksi juuri mulle piti sattua tällainen suurudenhullu poika, joka haluaa muuttaa ulkomaille loppuelämäkseen ulkomaalaisen vaimon kanssa?
Onko täällä kohtalontovereita? Olisi kiva vaihtaa ajatuksia, kuinka tästä selvitä.
Kommentit (165)
Minulla on myös tytär, joka asuu Tampereella (minä Helsingissä) ja tapaan tytärtäni vähemmän kuin poikiani.
- 29 -
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia ap! Niin se vaan on, että lapset ovat itsensä omia, eivät vanhempien, niin haikeaa kuin se onkin. Sun kannattaisi ehkä vähän alkaa suuntautua omaan itseesi, siihen mitä sä haluat elämässä tehdä, ja poispäin äidin roolista.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 14:07"]
Ymmärrän täysin aloittajaa. Niin kävi meillekin, vanhin lapsemme lähti ulkomaille naimisiin, vielä paljon kaemmas kuin sinun. No kaikki meni hyvin monet vuodet, tapasimmekin usein..mutta viidentoista vuoden kuluttua tuli ero ja niin siinä sitten kävi että lapsenlapsemmekin meille niin rakas jäi sinne kauas, ei tulla näkemään ainakaan ennenkuin on aikuinen, eikä nää myöskään toinen vanhemmista vaikka oli se lähivanhempi..
Kyllä nämä ovat sellaisia kysymyksiä että ei voi tietää ennekuin kokee itse. Se tuska voi kestää lopun elämää, ei ole ihan helppoa aina. Tsemppiä aloittaja, sinulla on sentään lyhyempi vierailumatka, ole siitä onnellinen!
[/quote]
Miksi ette tapaa lasta? Olen itse muuttamassa lasten ja miehen kanssa ulkomaille. Kyllä minä olen jo tässä vaiheessa ajatellut tuon kuvion, että vaikka erokin tulisi, niin en minä sieltä maasta enää takaisin Suomeen tule jos lapset ovat sinne kotiutuneet. Ihan riippumatta siitä kenelle huoltajuus myönnettäisiin. Samassa maassa pysytään kaikki, tuli mitä tuli.
Kannattaa ottaa huomioon, että moni asuu esim. Helsingissä ja isovanhemmat keski/itä/pohjois-suomessa tosi pitkien etäisyyksien päässä. Matkat Suomen sisällä voivat olla pidempiä matkustaa kuin euroopan sisäinen lento. En tiedä tarkalleen missä päin Suomea asutte, mutta tuo muutaman tunnin lentomatka ei ole yhtään mitään...etenkin jos asutte lähellekään lentokenttää/lentokenttiä, tuo ei ole ongelma..nykyään saa tosi halpoja lentojakin! Jos poikanne ei tule Suomeen useammin käymään, menkää te sinnepäin useammin!
Itse nuorena naisena arvostan poikaasi, olet selkeästi kasvattanut hänestä avarakatseisen nuoren miehen (niinkuin joku aiemmin jo sanoi) joka haluaa nähdä elämässä jotain muutakin kuin kotikonnut. Moni suomalainen jössikkämies ei lähtisi kirveelläkään ulkomaille, saati johonkin vaimonsa kotimaahan pois omien kavereiden ja vakiintuneiden kuvioiden luota. Arvostan!
Vielä, heillä ei toistaiseksi ole edes lapsia. Sekään ei ole kirkossa kuulutettu, että niitä ylipäätään tulee. Ei kannata surra asioita etukäteen! Jos lapsia tulee, toivottavasti poikasi kuitenkin opettaa lapsille suomen kielen, ettei lapset vieraannu täysin Suomesta.
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 13:58"]
[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 13:47"]
Jaaha, samantapainen tilanne kuin itselläni mutta äidin näkökulmasta ap:lla... Mulla siis tilanne että on ulkomaalainen mies ja olemme muuttamassa maaliskuussa miehen kotimaahan, kun minäkin sain sieltä hyvän koulutusta vastaavan työn. Ja voi taivas miksi marttyyriksi äiti on ryhtynyt! Hylkään vanhan ihmisen ihan yksin enkä välitä hänen tunteistaan yhtään, lastenlapsetkin riistän yksinäiseltä äiti-paralta, ja mitä sitten kun hän joutuu vanhainkotiin ja on huonossa kunnossa niin kuka käy katsomassa kun minä asun 2000 km päässä! Huvittavinta tässä on että äiti EI ole yhtään raihnainen ja säälittävä, vaan työssäkäyvä ihminen joka harrastaa esim. kuntosalia ja lenkkeilyä ja matkustelua. Vanhainkotiajat taitavat olla aika kaukana vielä.
Ja joka tapauksessa, ei kai sitä voi kukaan elämäänsä järjestää vain sen mukaan mikä vanhemmille olisi mukavinta? Kotimaassakin monet joutuu muuttamaan pääkaupunkiin työn perässä, vaikka vanhemmista olisi kivaa että asuisivat siellä pikkukylässä heitä lähellä. Ei se oikeastaan juuri kummempaa ole jos muuttaa toiseen maahan.
[/quote]
Luin tämän viestin vasta sen jälkeen kun olin jo lähettänyt edellisen viestini. Mielenkiintoista kuulla näkökantaa lapsenkin kohdalta. Itselleni on tullut vain paljon itsesääli tunteita. En itsekään ole vielä mikään raihnainen, vaan olen vielä työelämässä pitkän aikaa. Mutta jotenkin vaan nyt on tullut kaikki huolet pinnalle, että unohtaako nyt poikani minut täysin ja kuka käy katsomassa minua sitten kun olen vanha ja raihnainen. Olen toitottanut nyt nuoremmalle pojalleni ettei missään tapauksessa saa muuttaa ulkomaille ja hän on luonteeltaan täysin erilainen kuin esikoinen, kuin yö ja päivä että uskon, että hän asuu samassa kaupungissa kuin minä lopunelämää. Mutta saa kai sitä hiukan surra? Ei tunnu mukavalta, kun poika ja miniä silmät killuen puhuvat ulkomaille muutosta ja ovat vain iloisia ja olettavat että kaikki me muutkin ympärillä iloitisimme heidän kanssaan.
Sekin ärsyttää suoraan sanoen, että miniän vanhemmat hehkuttavat tätä muuttoa kokoajan, niin minulle suoraan kuin facebookissakin. Ovat järjeställeet muuttoa ja pistäneet suuren summan rahaa asuntoihin, muuttokuorman tilaamiseen ym. kun ovat niin innoissaan. Mutta kukaan ei tunnu muistavan, että Suomeen jää sureva perhe.
ap
[/quote]
Nuo surun ja ikävän tunteet on hyvin luonnollisia, eikä iloista tarvi teeskennellä kun on surua, mutta ainakin kovin syyllistäviä ja käskeviä sävyjä niitä ilmaistessa kannattaisi minusta välttää. Toiset kun ei oikein hyvin ymmärrä että se "ärsyttävä" käytös lähtee pohjimmiltaan rakkaudesta ja välittämisestä, eikä esim. kontrollihalusta, joten voi tulla välien viilenemistä. Ja esim. minä, vaikka ymmärränkin että oman äitini huoli on aito ja kumpuaa välittämisestä ja halusta säilyttää lähinen suhde niin minuun kuin lapsiimme, niin kyllä se sittenkin välillä on ärsyttävää ja ahdistavaa kuunnella niitä syyllistämispuheluita.
Miniän vanhemmat ei varmaan tosiaan ymmärrä että tuossa hehkuttamisessa on mitään pahaa. Heille itselleen se on iloinen tapahtuma, ja saattavat myös ajatella että se että he osoittavat ilonsa muutosta kertoo sinullekin, että poikasi on erittäin tervetullut ja että poikasi perhe otetaan avosylin ja lämmöllä vastaan.
t. se itse kohta ulkomaille muuttava