Kun oma lapsi muuttaa ulkomaille? Suuri suru.

Kyllä minä ymmärrän surusi. Eikä sinun todellakaan tarvitse pakottaa tunteitasi, eihän se edes onnistu (käyttäytymisen tasolla kannattaa kuitenkin olla kohtelias). Tietysti ymmärrät, että pojan elämän on hänen omasna ja nykymaailmassa moni löytää puolison ulkomailta. Mä uskon, että tämä on monille isovanhemmille haikea asia, vaikka kuinka olisi iloinen lapsensa puolesta, kun on löytänyt hyvän puolison jne. Löytyisiköhän jotain vertaistukifoorumia, josta voisit löytää kohtalotovereita?

Sitten toisaalta aika harvoilla perheillä isovanhemmat vierailee ihan päivittäin tai viikoittain, vaikka asuisivat samassa maassa. Te voitte sitten viettää vuorostaan pitempiä aikoja kerrallaan lastenlasten luona. Ja onhan mahdollista, että haluavat jossain vaiheessa muuttaa takaisin Suomeen.

Siis, ymmärrän sinua, mutta luulen että sinäkin ymmärrät, että ei todellakaan ole oikein ilmaista noita asioita pojallesi. Sinun ei tarvitse olla iloinen, mutta sinun täytyy tajuta, että ei ole oikein millään tavalla puuttua poikasi päätöksiin. Etsi muita tapoja purkaa asiaa.

suomeen pääsee aina takaisin. mutta kelan asumisperusteisen sosiaaliturvan piiriin pääsy onkin sitten kinkkisempi juttu.

mitäs läksit?

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 13:49"]

Kiitos järkevistä viesteistänne. Tottahan tuo on, että ovatpa sitten miehen kotimaassa tai vaimon kotimaassa, niin aina se on epäreilua jollekin, eikä sille mitään voi.

Sitä vain ihmettelen, mistä poikani on edes saanut tuon palon ulkomaita kohden. Koskaan emme matkustelleet ulkomailla perheen kesken, en kannustanut opiskelemaan vieraita kieliä sen enempää kuin kotimaisiakaan ja meidän suvusta ei ole kukaan halunnut opiskella ulkomailla tai muuttaa ulkomaille töihin.
Kaipa se vain sitten on tuo halu muualle sisäänrakennettuna ihmiseen. Ensiksi melkein pelästyin, että menikö poikani naimisiin tämän vaimonsa kanssa vain sen tähden että saisi paremmat siteet ulkomaille, mutta en kyllä enää niin ajattele, selvästi sopivat toisilleen poikani ja miniäni. 

Tiedän, että pitäisi olla iloinen ja kannustava äiti, mutta jos sellaiseksi pitää nyt ryhtyä niin se ei kyllä tule suoraan sydämestäni. Pojallani oli oikein hyvä työpaikka, koulutusta vastaava työ, hyvä palkka, eteni urallaan. Nyt se uusi työpaikka ulkomailla on paljon epävarmempi, ei edes niin hyvä palkka. Muutenkin tuntuu että heittää niin paljon hyvää elämästään hukkaan. Pelkään, että tulee vielä katumaan. 
Mutta eihän tuota voi mitenkään mukavalla tavalla ilmaista omalle lapselle?

ap

[/quote]

Minusta tuntuu että et ole kovin kiva anoppi ja se saattaa vaikuttaa siihen miksi muuttavat lähemmäs vaimon vanhempia ennen lasten saamista. Käytännössä sanot tuossa, että toivot että pojallesi tulisi avioero, mielummin kuin että on onnellisesti naimisissa mutta asuu kauempana. Minusta tässä on nyt sinulla kasvamisen paikka.

Itselläni on mies toisesta EU maasta kotoisin, ja meillä ei käytännössä ole muita vaihtoehtoja kuin asua hänen kotimaassaan - itse puhun sitä kieltä melko sujuvasti, mieheni ei puhu suomea ollenkaan ja vaikka haluaisikin niin oppiminen veisi vuosia. Ei siis ole paljon järkeä Suomessa asua.

Ikävää vain on juuri se, ettei äitini tue minua tässä. Ennen olimme läheisiä, mutta ainoastaan tämän ulkomaisen sulhasen myötä ja äidin asenneongelman myötä emme enää ole niin läheisiä. Äiti hokee juuri sitä, että tulen katumaan, olemaan yksinäinen yms. On todella katkera, ei näe asiassa mitään hyvää. Ehkä teen virheen ja tulen katumaan, ehkä en - minun on kuitenkin itse tehtävä omat valintani ja "virheeni". 

Joten näin omasta kokemuksesta: se, että poikasi asuu toisessa EU maassa ei vaikuta sinun suhteeseesi häneen -  se, ettet häntä tue ja kannusta, ja olet marttyyri, vaikuttaa.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 13:31"]

Mulla on kaksi poikaa, esikoinen jo lähempänä kolmeakymppiä ja kuopus juuri täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Esikoinen on aina tykännyt matkustella, olisi halunnut jo muuttaa ulkomaille opiskelemaan ja kun minä siinä vaiheessa toppuuttelin niin jäi Suomeen opiskelemaan, mutta opiskelijavaihdon aikana tapasi ulkomaalaisen tytön, joka muutti heti siltä seisomalta Suomeen, poikani muutti kotoa pois yhteen tämän tytön kanssa.

Ihan kiva tyttö ja on kotoisin samantapaisesta sivistysvaltiosta kuin Suomi.  Tyttö on todella kaunis ja hyvin sellianen valloittava persoona, etten ihmettelekään miksi poikani häneen rakastui. Menivät hyvin nopeasti naimisiin ja tyttö on ollut kotirouvana ja poikani töissä viime vuodet, tyttö ei vaan ole halunnut opetella suomenkieltä ja siksi töiden löytäminen ollut hankalaa. Poikanikin vaan puhuu englantia hänen kanssaan eikä näe sitä ollenkaan ongelmallisena. Itseäni tämä on harmittanut suuresti, mielestäni olisi kohteliaista opetella uuden kotimaan kieli, mutta ovat kokoajan sanoneet että ei tarvitse opetella kun muuttavat pian ulkomaille. Ajattelin, että ne ovat vain sellaisia puheita, mutta pojallani hyvä työ Suomessa ja perhe lähellä että en uskonut että muuttaisivat. 

Nuori pari tuli kylään ja ilmoittivat, että ovat parin kuukauden kuluttua muuttamassa Suomesta vaimon kotimaahan, että ovat molemmat löytäneet töitä sieltä ja haluavat sinne perheensä perustaa ja senkin kertoivat, että kunhan on muuttokuorma saapunut kohteeseen niiin vauvakin olisi tervetullut.
Mulle tuli ihan hirveän suuri suru tuossa vaiheessa, ja melkein sellainen vihakin. En halua, että he muuttavat pois :( Ja sekin että en näkisi mahdollisia lapsenlapsiani usein koskaan tuntuu niin epäreilulta. Ja se, että tytön vanhemmat nyt sitten asuvat samassa kaupungissa ja saavat jakaa elämäniloja ja suruja paljon enemmän heidän kanssaan. Olen varmaan itsekäs joidenkin mielestä, mutta koen vain oloni niin petetyksi :(
Sanoin viimeksi pojalleni, että haluaisin olla iloinen heidän puolestaan, mutta en vain pysty. Poikani meni vähän hämilleen eikä oikein kai tiennyt mitä sanoa...

Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia?
Omasta miehestäni tai kuopuksesta ei ole tässä tilanteessa mulle tukea. Mieheni sanoo,että on onnellinen mitä tahansa poikansa tekee. Kuopus taas ei tunnu edes korvaansa lotkauttavan noille uutisille...
Koen olevani ihan yksin suuren surun kanssa :(
Miksi juuri mulle piti sattua tällainen suurudenhullu poika, joka haluaa muuttaa ulkomaille loppuelämäkseen ulkomaalaisen vaimon kanssa?

Onko täällä kohtalontovereita? Olisi kiva vaihtaa ajatuksia, kuinka tästä selvitä.

[/quote]

Päästä pojastasi irti, se on hänen ja vaimonsa elämä. Juuri tuolla tavalla lapsiinsa ripustautuvat vanhemmat myrkyttää koko perheen ilmapiirin. Olisit onnellinen kun on löytänyt hyvän puolison ja on työasiat kunnossa.

Kysymyksiä:
Kenen elämästä on ulkomaille muutossa kysymys kun on yli 30-vuotias ihminen?

Kenen kanssa poikasi asuu, sinun vai vaimonsa?

Kenen kanssa hän jälkeläisensä hankkii, sinun vai vaimonsa?

Mitä uskot tavoittavasi tuolla kahlitsemisasenteella?

Onko tullut mieleen että pahimmassa tapauksessa poikasi ja hänen perheensä laittaa kaikki välit poikki sinuun koska olet liian omistushaluinen?

Pakko sanoa että asenteesi on todella ärsyttävä.
-Mies 38 v naimisissa 3 lasta

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 13:47"]

Jaaha, samantapainen tilanne kuin itselläni mutta äidin näkökulmasta ap:lla... Mulla siis tilanne että on ulkomaalainen mies ja olemme muuttamassa maaliskuussa miehen kotimaahan, kun minäkin sain sieltä hyvän koulutusta vastaavan työn. Ja voi taivas miksi marttyyriksi äiti on ryhtynyt! Hylkään vanhan ihmisen ihan yksin enkä välitä hänen tunteistaan yhtään, lastenlapsetkin riistän yksinäiseltä äiti-paralta, ja mitä sitten kun hän joutuu vanhainkotiin ja on huonossa kunnossa niin kuka käy katsomassa kun minä asun 2000 km päässä! Huvittavinta tässä on että äiti EI ole yhtään raihnainen ja säälittävä, vaan työssäkäyvä ihminen joka harrastaa esim. kuntosalia ja lenkkeilyä ja matkustelua. Vanhainkotiajat taitavat olla aika kaukana vielä.

Ja joka tapauksessa, ei kai sitä voi kukaan elämäänsä järjestää vain sen mukaan mikä vanhemmille olisi mukavinta? Kotimaassakin monet joutuu muuttamaan pääkaupunkiin työn perässä, vaikka vanhemmista olisi kivaa että asuisivat siellä pikkukylässä heitä lähellä. Ei se oikeastaan juuri kummempaa ole jos muuttaa toiseen maahan.

[/quote]

Luin tämän viestin vasta sen jälkeen kun olin jo lähettänyt edellisen viestini. Mielenkiintoista kuulla näkökantaa lapsenkin kohdalta. Itselleni on tullut vain paljon itsesääli tunteita. En itsekään ole vielä mikään raihnainen, vaan olen vielä työelämässä pitkän aikaa. Mutta jotenkin vaan nyt on tullut kaikki huolet pinnalle, että unohtaako nyt poikani minut täysin ja kuka käy katsomassa minua sitten kun olen vanha ja raihnainen. Olen toitottanut nyt nuoremmalle pojalleni ettei missään tapauksessa saa muuttaa ulkomaille ja hän on luonteeltaan täysin erilainen kuin esikoinen, kuin yö ja päivä että uskon, että hän asuu samassa kaupungissa kuin minä lopunelämää. Mutta saa kai sitä hiukan surra? Ei tunnu mukavalta, kun poika ja miniä silmät killuen puhuvat ulkomaille muutosta ja ovat vain iloisia ja olettavat että kaikki me muutkin ympärillä iloitisimme heidän kanssaan.
Sekin ärsyttää suoraan sanoen, että miniän vanhemmat hehkuttavat tätä muuttoa kokoajan, niin minulle suoraan kuin facebookissakin. Ovat järjeställeet muuttoa ja pistäneet suuren summan rahaa asuntoihin, muuttokuorman tilaamiseen ym. kun ovat niin innoissaan. Mutta kukaan ei tunnu muistavan, että Suomeen jää sureva perhe.

ap

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 13:56"]

suomeen pääsee aina takaisin. mutta kelan asumisperusteisen sosiaaliturvan piiriin pääsy onkin sitten kinkkisempi juttu.

mitäs läksit?

[/quote]

Ihmiset jotka saa töitä ulkomaillakin ei yleensä ole vailla Suomen (Eu:n mukaan Euroopan yhtä alhaisimmista) sosiaaliturvaa.

Voi ap!!! Mä tunnen monia nuoria, joilla hinku ulkomaille on syntynyt juuri siksi, että eivät lapsena koskaan päässeet ja ovat eläneet lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa nk keskellä ei mitään eli Suomessa. Halu nähdä ja kokea maailmaa on joillain ihmisillä kova ja antaa mennä vaan, jos ja kun on kasvattanut lapsensa siten, että heillä siivet kantaa.

Tiedän tuon tunteen, kun on eron aika. Itse olen lohduttautunut sillä, että ihan tällä samalla planeetalla nuo kuitenkin asuvat ja lentäminen on halvempaa kuin koskaan aikaisemmin. Lisäksi on Skype, Facebook ja sähköpostit. Ja ihan mukavaahan se on matkustaa maapallon toiselle puolellekin välillä. Mulla on esikoispoika Brasiliassa ja joka vuosi pidän 2 kuukautta palkatonta vapaata, jotta pääsen matkustamaan sinne. Nuorempi poika asuu Espanjassa, joten sinne teen muutaman viikon reissun vuosittain. Vastaavasti pojat perheineen vierailevat välillä Suomessa ja joskus esikoispoika perheineen menee veljensä luokse Espanjaan ja minä matkustan sinne myös. 

Maapallo on loppujen lopuksi aika pieni :)

Mikä maa on kyseessä? Vähän eri juttu, jos muuttavat ruotsiin tai kanadaan? :)

Ihan luonnollista surra, mutta asiatonta on ilmaista pettymystä pojalle ja miniälle. Sure surusi itse tai terapeutin kanssa, jos tuntuu, että et pääse asiasta yli.

Sitä se Erasmus-vaihto teettää ja sehän sen virallinen tarkoituskin on, että EU-kansalaiset naivat ristiin niin paljon, ettei enää sodittaisi täällä.

[quote author="Vierailija" time="17.02.2015 klo 13:31"]Mulla on kaksi poikaa, esikoinen jo lähempänä kolmeakymppiä ja kuopus juuri täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Esikoinen on aina tykännyt matkustella, olisi halunnut jo muuttaa ulkomaille opiskelemaan ja kun minä siinä vaiheessa toppuuttelin niin jäi Suomeen opiskelemaan, mutta opiskelijavaihdon aikana tapasi ulkomaalaisen tytön, joka muutti heti siltä seisomalta Suomeen, poikani muutti kotoa pois yhteen tämän tytön kanssa.

Ihan kiva tyttö ja on kotoisin samantapaisesta sivistysvaltiosta kuin Suomi.  Tyttö on todella kaunis ja hyvin sellianen valloittava persoona, etten ihmettelekään miksi poikani häneen rakastui. Menivät hyvin nopeasti naimisiin ja tyttö on ollut kotirouvana ja poikani töissä viime vuodet, tyttö ei vaan ole halunnut opetella suomenkieltä ja siksi töiden löytäminen ollut hankalaa. Poikanikin vaan puhuu englantia hänen kanssaan eikä näe sitä ollenkaan ongelmallisena. Itseäni tämä on harmittanut suuresti, mielestäni olisi kohteliaista opetella uuden kotimaan kieli, mutta ovat kokoajan sanoneet että ei tarvitse opetella kun muuttavat pian ulkomaille. Ajattelin, että ne ovat vain sellaisia puheita, mutta pojallani hyvä työ Suomessa ja perhe lähellä että en uskonut että muuttaisivat. 

Nuori pari tuli kylään ja ilmoittivat, että ovat parin kuukauden kuluttua muuttamassa Suomesta vaimon kotimaahan, että ovat molemmat löytäneet töitä sieltä ja haluavat sinne perheensä perustaa ja senkin kertoivat, että kunhan on muuttokuorma saapunut kohteeseen niiin vauvakin olisi tervetullut.
Mulle tuli ihan hirveän suuri suru tuossa vaiheessa, ja melkein sellainen vihakin. En halua, että he muuttavat pois :( Ja sekin että en näkisi mahdollisia lapsenlapsiani usein koskaan tuntuu niin epäreilulta. Ja se, että tytön vanhemmat nyt sitten asuvat samassa kaupungissa ja saavat jakaa elämäniloja ja suruja paljon enemmän heidän kanssaan. Olen varmaan itsekäs joidenkin mielestä, mutta koen vain oloni niin petetyksi :(
Sanoin viimeksi pojalleni, että haluaisin olla iloinen heidän puolestaan, mutta en vain pysty. Poikani meni vähän hämilleen eikä oikein kai tiennyt mitä sanoa...

Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia?
Omasta miehestäni tai kuopuksesta ei ole tässä tilanteessa mulle tukea. Mieheni sanoo,että on onnellinen mitä tahansa poikansa tekee. Kuopus taas ei tunnu edes korvaansa lotkauttavan noille uutisille...
Koen olevani ihan yksin suuren surun kanssa :(
Miksi juuri mulle piti sattua tällainen suurudenhullu poika, joka haluaa muuttaa ulkomaille loppuelämäkseen ulkomaalaisen vaimon kanssa?

Onko täällä kohtalontovereita? Olisi kiva vaihtaa ajatuksia, kuinka tästä selvitä.
[/quote]
Jos saisin valita niin valitsisin heti sen että terve kaikin puolin aikuisen tavoin käyttäytyvä lapseni muuttaisi hyvän terveen aikuisen puolison kanssa ulkomaille hyviin töihin. Eli jos saisin valita niin valitsisin ikävän ulkomailla työskentelevän terveen lapseni perään sen sijaan mitä minulla on eli päihdeongelmainen moniongelmainen aikuisen vastuuseen kykynemätön nuori aikuinen lapsi.

Ap, pojallasi on oma elämä, kunnioita sitä! Älä syyllistä tai jää ne vierailut ja skypetkin pois.
Nro 25 on oikeassa - ole marttyyri ja menetät kaiken

kyllä se sosiaaliturva ainakin eu:n alueella pitää olla asuinmaasta ensisijaisesti

Eikai Porvoo niin kaukana ole, vaikka Lapissa asuisitkin.

Ymmärrän täysin aloittajaa. Niin kävi meillekin, vanhin lapsemme lähti ulkomaille naimisiin, vielä paljon kaemmas kuin sinun. No kaikki meni hyvin monet vuodet, tapasimmekin usein..mutta viidentoista vuoden kuluttua tuli ero ja niin siinä sitten kävi että lapsenlapsemmekin meille niin rakas jäi sinne kauas, ei tulla näkemään ainakaan ennenkuin on aikuinen, eikä nää myöskään toinen vanhemmista vaikka oli se lähivanhempi..

Kyllä nämä ovat sellaisia kysymyksiä että ei voi tietää ennekuin kokee itse. Se tuska voi kestää lopun elämää, ei ole ihan helppoa aina. Tsemppiä aloittaja, sinulla on sentään lyhyempi vierailumatka, ole siitä onnellinen!

Kiitos, oli lohdullista lukea teidän tarinoita, jotka olette kokeneet saman. Poikani ja miniäni eivät ole muuttamassa Euroopan ulkopuolelle, on sinne kuitenkin useamman tunnin lentomatka, mutta ei onneksi niin kaukana kuin Amerikka tai vaikkapa Australia.

Poikani sanoi, että ainakin kerran vuodessa aikovat tulla Suomeen ja ehkä useamminkin näin alussa, jos on käytännönjuttuja vielä hoideltavana. Mutta mulle toi kerran vuodessa kuulostaa kamalalta :( En ole lentänyt ulkomaille kuin yhden kerran, jolloin vierailimme miniän perheen luona. Olihan se hieno kaupunki, monta kertaa Helsingin kokoinen ja ilmastokin oli mukava, joten ymmärrän heidän hingun muuttaa sinne. 
Mutta on siellä paljon ongelmiakin... Suomi kuitenkin paljon turvallisempi maa kasvattaa lapset. Mutta itsepähän he valintansa tekevät.

Eihän sitä kenellekään toivoisi, että oma lapsi muuttaa ulkomaille, mutta pahempiakin juttuja voisi tapahtua. Pitää nyt yrittää ajatella positiivisesti!

ap

Ymmärsitkö sinä ap niitä miniän vanhempia siinä vaiheessa kun tyttö muutti suomeen poikasi luo? Vai olitko vain helpottunut kun poikasi ei (vielä siinä vaiheessa) lähtenytkään ulkomaille?

Ymmärsitkö sinä ap niitä miniän vanhempia siinä vaiheessa kun tyttö muutti suomeen poikasi luo? Vai olitko vain helpottunut kun poikasi ei (vielä siinä vaiheessa) lähtenytkään ulkomaille?

Kiitos, oli lohdullista lukea teidän tarinoita, jotka olette kokeneet saman. Poikani ja miniäni eivät ole muuttamassa Euroopan ulkopuolelle, on sinne kuitenkin useamman tunnin lentomatka, mutta ei onneksi niin kaukana kuin Amerikka tai vaikkapa Australia.

Poikani sanoi, että ainakin kerran vuodessa aikovat tulla Suomeen ja ehkä useamminkin näin alussa, jos on käytännönjuttuja vielä hoideltavana. Mutta mulle toi kerran vuodessa kuulostaa kamalalta :( En ole lentänyt ulkomaille kuin yhden kerran, jolloin vierailimme miniän perheen luona. Olihan se hieno kaupunki, monta kertaa Helsingin kokoinen ja ilmastokin oli mukava, joten ymmärrän heidän hingun muuttaa sinne. 
Mutta on siellä paljon ongelmiakin... Suomi kuitenkin paljon turvallisempi maa kasvattaa lapset. Mutta itsepähän he valintansa tekevät.

Eihän sitä kenellekään toivoisi, että oma lapsi muuttaa ulkomaille, mutta pahempiakin juttuja voisi tapahtua. Pitää nyt yrittää ajatella positiivisesti!

ap