En saanut naista 15 vuoden yrittämisestä huolimatta, ikävuoden 15-30 siis yritin...Sitten masennuin ja löin hanskat tiskiin koko "kunnollisen" elämän suhteen

Onhan kriteerit kohtuulliset? Tuttavan poika 25 v tuskailee kun ei saa tyttöystävää. Itse ei pidä kunnolla huolta hygieniasta eikä ulkonäöstään, mutta fanittaa pelkästään täydellisen näköisiä kaunottaria. Muu ei kuulemma kelpaa. Nuori mies taitaa jäädä sinkuksi.

Meidän tarina... Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävät ja olin vuosia mukana pojan elämässä. Poika rakasti lennättää kirjavaa leijaansa ja juoksi kesäisin perhoshaavin kanssa niityllä. Kaikki oli niin hyvin... Koulussa pojalla sujui hienosti, hän rakasti tarinoita Etelämantereesta ja kaukaisten saarten eläimistä. Muistan kuin eilisen päivän sen alkusyksyisen päivän kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa lähteä vaellukselle ja isona reilaamaan. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Pojasta saisi joku mukava tyttö vielä ihanan poikaystävän! Vuosia kului ja pojan lukio alkoi, yläasteella hän oli vielä saanut seurata sivusta kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Lukion alku ei tuonut iloa elämään, pojasta tuli hiljainen ja varautunut. Hän opiskeli edelleen historiaa loistavin arvosanoin, mutta entinen, iloisempi poika oli kadonnut. Olimme huolissamme... Laitoimme toiveen armeija vuoden ja opiskelemaan lähdön auttavan, kenties poika tarvitsisi vain maiseman vaihdosta. Poika pääsikin opiskelemaan kansainvälisiä suhteita, mutta palattuaan kesäksi kotiin ensimmäisen opiskelu vuoden jälkeen, seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...

Vierailija kirjoitti:

Meidän tarina... Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävät ja olin vuosia mukana pojan elämässä. Poika rakasti lennättää kirjavaa leijaansa ja juoksi kesäisin perhoshaavin kanssa niityllä. Kaikki oli niin hyvin... Koulussa pojalla sujui hienosti, hän rakasti tarinoita Etelämantereesta ja kaukaisten saarten eläimistä. Muistan kuin eilisen päivän sen alkusyksyisen päivän kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa lähteä vaellukselle ja isona reilaamaan. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Pojasta saisi joku mukava tyttö vielä ihanan poikaystävän! Vuosia kului ja pojan lukio alkoi, yläasteella hän oli vielä saanut seurata sivusta kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Lukion alku ei tuonut iloa elämään, pojasta tuli hiljainen ja varautunut. Hän opiskeli edelleen historiaa loistavin arvosanoin, mutta entinen, iloisempi poika oli kadonnut. Olimme huolissamme... Laitoimme toiveen armeija vuoden ja opiskelemaan lähdön auttavan, kenties poika tarvitsisi vain maiseman vaihdosta. Poika pääsikin opiskelemaan kansainvälisiä suhteita, mutta palattuaan kesäksi kotiin ensimmäisen opiskelu vuoden jälkeen, seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...

Mihin se poika hameväkeä tarvitsee?

M44

Jos kävisit töissä niin saisit rahaa, jolla voisit ostaa p illua. Ei niitä akkoja kannata suhteeseen ottaa eikä ainakaan vaimoksi. Helppoa kun panee vaan rahalla ammattilaisia eikä tartte naisen kitinää kuunnella kotonaan.

Vastaus otsikkoon: et saisi tuolla asenteella kumppania vaikka olisit juristi tai lääkäri. Ihminen joka väheksyy itseään ja on negatiivinen, on vähän haluttua seuraa.

Hyvin moni matalapalkkainen on löytänyt kumppanin kun hyväksyy elämän reaaliteetit mutta ei ole katkera ja negatiivinen.

Jos ei korkeakoulutus sattunut tuntumaan omalta jutulta (koulutus vaatii uskoa itseensä, jonkun verran älykkyyttä, paljon tahtoa mutta todellinen tulikoe on valmistumisen jälkeen työpaikan raivaaminen muiden hakijoiden joukosta) tarvitaan sitten persoonassa jotain mikä erottaa niistä keskikaljaa särppivistä tusinatyypeistä kun ne ujot hissukkanaisetkin voivat saada kiinnostusta hyvin puhuvilta menestyviltä miehiltäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa. Mä oon nyt etsinyt miestä ikävuodet 16-39, en ole löytänyt enkä ole treffeillekään päässyt. Olen silti hyvässä työssä ja sillä rahalla on kiva tehdä kaikkea mikä itseä kiinnostaa.

Itse en rahalle keksi kyllä mitään järkevää käyttöä, kun kaikki on jo hankittu mitä tarvitsee. Asuntoa eikä autoa tietty ei ole, mutta kunto pysyy kovana pyöräillessä ja asunnon vuokra maksetaan jokatapauksessa. Aika leppoisaa kun ei tarvitse tarvitse rikkaa ristiin laittaa, voi vaikka avata päivän viinapaukulla, jos niikseen tulee, vaikka harvemmin juonkin. Ihmeellinen systeemi tämä sosiaalijärjestelmä, ei näin voi jatkua loputtomiin jotain teidän työssäkäyvien on vaadittava.

Tuo viimeinen lause kuulostaa trollaukselta.

Miksi haluaisit, että työssä käyvät vaatisivat, että sinulta poistetaan se raha jolla elät? 

Eiköhän tämä ole jonkun "sosiaalipummien" halveksijan kirjoittama ketju, jossa AP toivoo herättävänsä raivoa muissa työssäkäyvissä, että muutkin alkaisivat vaatia sosiaalijärjestelmän lakkauttamista. 

Koska en aio käydä töissä ennenkuin tälle hyysäykselle pannaan piste. Ei tämä maa voi olla koko maailman sosiaalitoimisto.

Ymmärrän täysin tämän. Itse en ole vielä kehdannut jättäytyä toimeentulotuelle, mutta pian sen teen. Ensin myyn asuntoni ja piilotan varani.

Vierailija kirjoitti:

Meidän tarina... Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävät ja olin vuosia mukana pojan elämässä. Poika rakasti lennättää kirjavaa leijaansa ja juoksi kesäisin perhoshaavin kanssa niityllä. Kaikki oli niin hyvin... Koulussa pojalla sujui hienosti, hän rakasti tarinoita Etelämantereesta ja kaukaisten saarten eläimistä. Muistan kuin eilisen päivän sen alkusyksyisen päivän kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa lähteä vaellukselle ja isona reilaamaan. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Pojasta saisi joku mukava tyttö vielä ihanan poikaystävän! Vuosia kului ja pojan lukio alkoi, yläasteella hän oli vielä saanut seurata sivusta kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Lukion alku ei tuonut iloa elämään, pojasta tuli hiljainen ja varautunut. Hän opiskeli edelleen historiaa loistavin arvosanoin, mutta entinen, iloisempi poika oli kadonnut. Olimme huolissamme... Laitoimme toiveen armeija vuoden ja opiskelemaan lähdön auttavan, kenties poika tarvitsisi vain maiseman vaihdosta. Poika pääsikin opiskelemaan kansainvälisiä suhteita, mutta palattuaan kesäksi kotiin ensimmäisen opiskelu vuoden jälkeen, seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...

Niin surullista.