Lue keskustelun säännöt.
Miksi yh-perheen lapset pärjäävät huonommin
Kommentit (48)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmille tuli ero, kun toinen vanhemmista oli väkivaltainen ja toinen mielenterveysongelmainen. Ihan sama kummalle vanhemmalle lapset jäivät, niin ei niillä lähtökohdilla menestyjiksi kasveta.
Lähes kaikilla ihmisillä on joskus mielneterveysongelmia. Miten määrittelet "mielenterveysongelmaisen"? Tarkoittaako se koko elämän jatkuvaa ongelmaa ja kuinka vakava ongelman pitää olla? Yleensä masennukset ja ahdistukset tuppaavat parantumaan viimeistään muutamassa vuodessa. Vakavasti psykoottisilla tai skitsofreenikoilla on harvemmin perhettä edes ja yleensä he eivät edes asu kotona, vaan ovat hoidon piirissä.
Miten "väkivaltainen" määritellään? Riittääkö yksittäinen väkivaltainen tilanne vai pitääkö olla jatkuvaa?
Ihan mielenkiinnosta kyselen, kun itselläni ei ole tapana luokitella ihmisiä noin yksioikoisesti.
Voisiko alapeukuttaja perustella? Jos vaikka ihmisellä x on masennusta teininä, onko hän loppuelämänsä tuomittu "mielenterveysongelmaiseksi" tuon hairahduksensa vuoksi? Ovatko ne kaikki suomalaiset "mielenterveysongelmaisia", jotka ovat kerran elämässään masentuneet tai kokeneet ahdistusta?
En oikein jotenkin ymmärrä tuota käsitettä ja sitä velttoutta, jolla sitä käytetään. Ovatko kaikki mielialalääkkeitä syövät mielenterveysongelmaisia? Mielestäni eivät ole, jos ongelma on hoitotasapainossa tai jo hoidettu. Ja kuka muu kuin lääkäri voi sellaista määritellä? Harva on oikeasti mielenterveysongelmainen oikeasti. Enemmänkin se kuulostaa haukkumasanalta.
En pidä myöskään "fyysisesti sairaana" tai "fyysisesti ongelmaisina" kaikkia niitä, joilla on joskus elämässään ollut vaikkapa luunmurtuma tai joku fyysinen sairaus. Ja vaikka olisi krooninen sairauskin (vaikkapa sydänvika, sairaalloinen ylipaino tai munuaisten vajaatoiminta), niin ei se kuitenkaan määritä sitä ihmistä kokonaisuutena, jolloin se ihminen nähdään vain sen sairautensa kautta.
En myöskään miellä "väkivaltaisiksi" sellaisia läheisiäni, jotka vihaisina saattavat paiskata tavaran lattiaan tai jotka rähjäävät suuttuessaan. En kutsu väkivaltaiseksi edes erästä ex-kumppaniani, joka pari kertaa löi minua. En mielestäni koe, että minulla on varaa nimitellä ketään liian kevein perustein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kylläpä on nyt taas ihmetyksen aihe.
Se yksinhuoltaja tekee kahden ihmisen työn, eikä veny kaikkeen.
Lapset saa yksinkertaiesti vähemmän.
Vielä jos se yh on luuseri kuten minun äitini, ei saa yhtikäs mitään.
Tämä on oikeasti aika hyvä analyysi. Oma lapseni kun aloitti koulun, niin huomasin isoja eroja hänen ystävissään juurikin tuossa, että kuinka paljon vanhemmat jaksoivat/viitsivät häneen panostaa. Meillä tuo lapsi oli ainokainen, joten aikaa ja energiaa oli meillä molemmilla hänen kanssaan. Toki on aina yritetty pitää mielessä sekin, että liikaa emme puutu, itsenäistyminenkin on tärkeää.
Sivussa tuli välillä huollettua (ruokaa, haettiin unohtuneita luistimia yms. ) muutamaa lapsen ystävää, joilla oli vähän eri tilanne.
Niin. Yksi lapsi. Sen hoitaa vaikka silmät kiinni, jos ei oo erityislapsesta kyse. Siis ihan yksinään yhden. Sitten jos perheessä on monta tenvaa ja vaikka olis kaksikin aiuista, ni kyllä se välillä sellasta sirkusta on, että oksat pois.
Ja varsinkin, jos on näitä erityispiirteitä (add, adhd, asperger) semmosen yhden lapsen "hoitmainen " tuntuu jo siltä, että siinä samassa on vähintään ne neljä.
Joten kaikki riippu täysin tilanteesta ja lapsista. Ei se parisuhde itsessään takaa yhtään mitään, kuika ne lapset pärjää. Siihen vaikuttaa siis ihna kaikki mahdollinen
Minä sanoisin, että ihminen, jonka mielestä ”yhden lapsen hoitaa vaikka silmät kiinni” ei kuulosta erityisesti lastensa hyvinvointiin panostavalta ihmiseltä.
-eri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmille tuli ero, kun toinen vanhemmista oli väkivaltainen ja toinen mielenterveysongelmainen. Ihan sama kummalle vanhemmalle lapset jäivät, niin ei niillä lähtökohdilla menestyjiksi kasveta.
Lähes kaikilla ihmisillä on joskus mielneterveysongelmia. Miten määrittelet "mielenterveysongelmaisen"? Tarkoittaako se koko elämän jatkuvaa ongelmaa ja kuinka vakava ongelman pitää olla? Yleensä masennukset ja ahdistukset tuppaavat parantumaan viimeistään muutamassa vuodessa. Vakavasti psykoottisilla tai skitsofreenikoilla on harvemmin perhettä edes ja yleensä he eivät edes asu kotona, vaan ovat hoidon piirissä.
Miten "väkivaltainen" määritellään? Riittääkö yksittäinen väkivaltainen tilanne vai pitääkö olla jatkuvaa?
Ihan mielenkiinnosta kyselen, kun itselläni ei ole tapana luokitella ihmisiä noin yksioikoisesti.
Voisiko alapeukuttaja perustella? Jos vaikka ihmisellä x on masennusta teininä, onko hän loppuelämänsä tuomittu "mielenterveysongelmaiseksi" tuon hairahduksensa vuoksi? Ovatko ne kaikki suomalaiset "mielenterveysongelmaisia", jotka ovat kerran elämässään masentuneet tai kokeneet ahdistusta?
En oikein jotenkin ymmärrä tuota käsitettä ja sitä velttoutta, jolla sitä käytetään. Ovatko kaikki mielialalääkkeitä syövät mielenterveysongelmaisia? Mielestäni eivät ole, jos ongelma on hoitotasapainossa tai jo hoidettu. Ja kuka muu kuin lääkäri voi sellaista määritellä? Harva on oikeasti mielenterveysongelmainen oikeasti. Enemmänkin se kuulostaa haukkumasanalta.
En pidä myöskään "fyysisesti sairaana" tai "fyysisesti ongelmaisina" kaikkia niitä, joilla on joskus elämässään ollut vaikkapa luunmurtuma tai joku fyysinen sairaus. Ja vaikka olisi krooninen sairauskin (vaikkapa sydänvika, sairaalloinen ylipaino tai munuaisten vajaatoiminta), niin ei se kuitenkaan määritä sitä ihmistä kokonaisuutena, jolloin se ihminen nähdään vain sen sairautensa kautta.
En myöskään miellä "väkivaltaisiksi" sellaisia läheisiäni, jotka vihaisina saattavat paiskata tavaran lattiaan tai jotka rähjäävät suuttuessaan. En kutsu väkivaltaiseksi edes erästä ex-kumppaniani, joka pari kertaa löi minua. En mielestäni koe, että minulla on varaa nimitellä ketään liian kevein perustein.
Usko pois, lapsille on haitallista kasvaa väkivallan ja mielenterveysongelmien keskellä, vaikka sinä et osaisikaan määritellä, onko exäsi lyöminen väkivaltaa vai ei.
-eri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missäs tämmönen tilasto on nähtävillä? En ihan allekirjoita tota ,ilman faktaa. Ei se parisuhteessa eläminen välttämättä tuota lapselle mitään lisäarvoa. Joskus se voi olla huomattavasti parempi vaihtoehto.
Asiaa on tutkittu vuosikymmeniä kaikkialla maailmassa, eikä väestötasolla voi kiistää eron olevan riskitekijä lapsen kehitykselle. Vanhemman kuolemakin on riskitekijä.
Yksilötasolla sitten ero voi olla parempi tai huonompi ratkaisu. Se on oma lukunsa, eikä täällä toivottavasti kukaan ole kertomassa mitään yleispätevää toimintamallia.
Varmastikin tulotasokin on riskitekijä, samoin etninen tausta ja vanhempien sosioekonominen asema sekä mahdolliset nepsy-haasteet sekä geneettiset tekijät. Myös ikä on riskitekijä, puolin ja toisin, eli päädytään aika pieneen "huippujengiin" ja lokeroon, jossa lasten saaminen olisi sallittua.
Josta päästäänkin siihen, että **kenellä** näiden tiukimpien palstan*tsien mielestä olisi oikeus saada lapsia? Vastaus: eipä juuri muilla kuin niillä heidän kadehtimillaan huippumenestyjillä. Ja silloinkin kuitenkin toisen vanhemman pitäisi oikeastaan olla kotona, niin saisivat parasta mahdollista varhaiskasvatustakin joidenkin hyvinkin kaoottisten päiväkotien sijaan. Ja sitten siitäkin moitittaisiin, että toinen vanhempi "loisii" kotona ja tulotaso tipahtaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmille tuli ero, kun toinen vanhemmista oli väkivaltainen ja toinen mielenterveysongelmainen. Ihan sama kummalle vanhemmalle lapset jäivät, niin ei niillä lähtökohdilla menestyjiksi kasveta.
Lähes kaikilla ihmisillä on joskus mielneterveysongelmia. Miten määrittelet "mielenterveysongelmaisen"? Tarkoittaako se koko elämän jatkuvaa ongelmaa ja kuinka vakava ongelman pitää olla? Yleensä masennukset ja ahdistukset tuppaavat parantumaan viimeistään muutamassa vuodessa. Vakavasti psykoottisilla tai skitsofreenikoilla on harvemmin perhettä edes ja yleensä he eivät edes asu kotona, vaan ovat hoidon piirissä.
Miten "väkivaltainen" määritellään? Riittääkö yksittäinen väkivaltainen tilanne vai pitääkö olla jatkuvaa?
Ihan mielenkiinnosta kyselen, kun itselläni ei ole tapana luokitella ihmisiä noin yksioikoisesti.
Voisiko alapeukuttaja perustella? Jos vaikka ihmisellä x on masennusta teininä, onko hän loppuelämänsä tuomittu "mielenterveysongelmaiseksi" tuon hairahduksensa vuoksi? Ovatko ne kaikki suomalaiset "mielenterveysongelmaisia", jotka ovat kerran elämässään masentuneet tai kokeneet ahdistusta?
En oikein jotenkin ymmärrä tuota käsitettä ja sitä velttoutta, jolla sitä käytetään. Ovatko kaikki mielialalääkkeitä syövät mielenterveysongelmaisia? Mielestäni eivät ole, jos ongelma on hoitotasapainossa tai jo hoidettu. Ja kuka muu kuin lääkäri voi sellaista määritellä? Harva on oikeasti mielenterveysongelmainen oikeasti. Enemmänkin se kuulostaa haukkumasanalta.
En pidä myöskään "fyysisesti sairaana" tai "fyysisesti ongelmaisina" kaikkia niitä, joilla on joskus elämässään ollut vaikkapa luunmurtuma tai joku fyysinen sairaus. Ja vaikka olisi krooninen sairauskin (vaikkapa sydänvika, sairaalloinen ylipaino tai munuaisten vajaatoiminta), niin ei se kuitenkaan määritä sitä ihmistä kokonaisuutena, jolloin se ihminen nähdään vain sen sairautensa kautta.
En myöskään miellä "väkivaltaisiksi" sellaisia läheisiäni, jotka vihaisina saattavat paiskata tavaran lattiaan tai jotka rähjäävät suuttuessaan. En kutsu väkivaltaiseksi edes erästä ex-kumppaniani, joka pari kertaa löi minua. En mielestäni koe, että minulla on varaa nimitellä ketään liian kevein perustein.
Usko pois, lapsille on haitallista kasvaa väkivallan ja mielenterveysongelmien keskellä, vaikka sinä et osaisikaan määritellä, onko exäsi lyöminen väkivaltaa vai ei.
-eri.
On haitallista, mutta miten määrittelet koko käsitteen? Missä menee normaalin ja väkivaltaisen raja? Missä menee terveyden ja mielenterveysongelman raja? Olisi kivaa saada jotain selvyyttä noilta tylyttäjiltä tähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missäs tämmönen tilasto on nähtävillä? En ihan allekirjoita tota ,ilman faktaa. Ei se parisuhteessa eläminen välttämättä tuota lapselle mitään lisäarvoa. Joskus se voi olla huomattavasti parempi vaihtoehto.
Asiaa on tutkittu vuosikymmeniä kaikkialla maailmassa, eikä väestötasolla voi kiistää eron olevan riskitekijä lapsen kehitykselle. Vanhemman kuolemakin on riskitekijä.
Yksilötasolla sitten ero voi olla parempi tai huonompi ratkaisu. Se on oma lukunsa, eikä täällä toivottavasti kukaan ole kertomassa mitään yleispätevää toimintamallia.
Varmastikin tulotasokin on riskitekijä, samoin etninen tausta ja vanhempien sosioekonominen asema sekä mahdolliset nepsy-haasteet sekä geneettiset tekijät. Myös ikä on riskitekijä, puolin ja toisin, eli päädytään aika pieneen "huippujengiin" ja lokeroon, jossa lasten saaminen olisi sallittua.
Josta päästäänkin siihen, että **kenellä** näiden tiukimpien palstan*tsien mielestä olisi oikeus saada lapsia? Vastaus: eipä juuri muilla kuin niillä heidän kadehtimillaan huippumenestyjillä. Ja silloinkin kuitenkin toisen vanhemman pitäisi oikeastaan olla kotona, niin saisivat parasta mahdollista varhaiskasvatustakin joidenkin hyvinkin kaoottisten päiväkotien sijaan. Ja sitten siitäkin moitittaisiin, että toinen vanhempi "loisii" kotona ja tulotaso tipahtaa.
Ei kai tässä olla keneltäkään viemässä oikeutta saada lapsia. Miten eroperheeltä tuota oikeutta voisikaan viedä, koska yleensä ensin saadaan lapset ja vasta sitten erotaan.
Toivoisin vain, että jokainen omalta osaltaan tiedostaisi tilastolliset riskit. Väestöliiton mukaan 70 prosenttia lapsista oireilee psyykkisesti vanhempien eron vuoksi. Näissä keskusteluissa ani harva vanhempi kertoo lastensa oireilleen eroa. Siis toki aina hienoa, jos lapsi kuuluu niihin, jotka eivät oireile. Mutta onko vanhemmilla rohkeutta nähdä tilanteet siten kuin ne ovat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmille tuli ero, kun toinen vanhemmista oli väkivaltainen ja toinen mielenterveysongelmainen. Ihan sama kummalle vanhemmalle lapset jäivät, niin ei niillä lähtökohdilla menestyjiksi kasveta.
Lähes kaikilla ihmisillä on joskus mielneterveysongelmia. Miten määrittelet "mielenterveysongelmaisen"? Tarkoittaako se koko elämän jatkuvaa ongelmaa ja kuinka vakava ongelman pitää olla? Yleensä masennukset ja ahdistukset tuppaavat parantumaan viimeistään muutamassa vuodessa. Vakavasti psykoottisilla tai skitsofreenikoilla on harvemmin perhettä edes ja yleensä he eivät edes asu kotona, vaan ovat hoidon piirissä.
Miten "väkivaltainen" määritellään? Riittääkö yksittäinen väkivaltainen tilanne vai pitääkö olla jatkuvaa?
Ihan mielenkiinnosta kyselen, kun itselläni ei ole tapana luokitella ihmisiä noin yksioikoisesti.
Voisiko alapeukuttaja perustella? Jos vaikka ihmisellä x on masennusta teininä, onko hän loppuelämänsä tuomittu "mielenterveysongelmaiseksi" tuon hairahduksensa vuoksi? Ovatko ne kaikki suomalaiset "mielenterveysongelmaisia", jotka ovat kerran elämässään masentuneet tai kokeneet ahdistusta?
En oikein jotenkin ymmärrä tuota käsitettä ja sitä velttoutta, jolla sitä käytetään. Ovatko kaikki mielialalääkkeitä syövät mielenterveysongelmaisia? Mielestäni eivät ole, jos ongelma on hoitotasapainossa tai jo hoidettu. Ja kuka muu kuin lääkäri voi sellaista määritellä? Harva on oikeasti mielenterveysongelmainen oikeasti. Enemmänkin se kuulostaa haukkumasanalta.
En pidä myöskään "fyysisesti sairaana" tai "fyysisesti ongelmaisina" kaikkia niitä, joilla on joskus elämässään ollut vaikkapa luunmurtuma tai joku fyysinen sairaus. Ja vaikka olisi krooninen sairauskin (vaikkapa sydänvika, sairaalloinen ylipaino tai munuaisten vajaatoiminta), niin ei se kuitenkaan määritä sitä ihmistä kokonaisuutena, jolloin se ihminen nähdään vain sen sairautensa kautta.
En myöskään miellä "väkivaltaisiksi" sellaisia läheisiäni, jotka vihaisina saattavat paiskata tavaran lattiaan tai jotka rähjäävät suuttuessaan. En kutsu väkivaltaiseksi edes erästä ex-kumppaniani, joka pari kertaa löi minua. En mielestäni koe, että minulla on varaa nimitellä ketään liian kevein perustein.
Usko pois, lapsille on haitallista kasvaa väkivallan ja mielenterveysongelmien keskellä, vaikka sinä et osaisikaan määritellä, onko exäsi lyöminen väkivaltaa vai ei.
-eri.
Lähes kaikki hyvin tuntemani ihmiset ovat olleet joskus väkivaltaisia, jossain elämänsä tilanteessa. Sama koskee lapsuuttani ja lapsuuden ystäväpiiriä. Lisäksi fyysisen väkivallan lisäksi on henkistä väkivaltaa eri muodoissaan. Ennen oli ihan normaalia, että ihminen saattoi ilmaista suuttumustaan. Ei se traumatisoinut ainakaan itseäni.
Ei minulla ole oikeus nimitellä exääni, joka kerran pahoinpiteli minut niin, että sain keskenmenon. En ymmärrä sitä, miksi ihmiset ovat niin vaativia läheisiään kohtaan. Hän oli kuitenkin muuten ihan mukava mies, menestynytkin ja onnellinen nykyisen puolisonsa kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmille tuli ero, kun toinen vanhemmista oli väkivaltainen ja toinen mielenterveysongelmainen. Ihan sama kummalle vanhemmalle lapset jäivät, niin ei niillä lähtökohdilla menestyjiksi kasveta.
Lähes kaikilla ihmisillä on joskus mielneterveysongelmia. Miten määrittelet "mielenterveysongelmaisen"? Tarkoittaako se koko elämän jatkuvaa ongelmaa ja kuinka vakava ongelman pitää olla? Yleensä masennukset ja ahdistukset tuppaavat parantumaan viimeistään muutamassa vuodessa. Vakavasti psykoottisilla tai skitsofreenikoilla on harvemmin perhettä edes ja yleensä he eivät edes asu kotona, vaan ovat hoidon piirissä.
Miten "väkivaltainen" määritellään? Riittääkö yksittäinen väkivaltainen tilanne vai pitääkö olla jatkuvaa?
Ihan mielenkiinnosta kyselen, kun itselläni ei ole tapana luokitella ihmisiä noin yksioikoisesti.
Voisiko alapeukuttaja perustella? Jos vaikka ihmisellä x on masennusta teininä, onko hän loppuelämänsä tuomittu "mielenterveysongelmaiseksi" tuon hairahduksensa vuoksi? Ovatko ne kaikki suomalaiset "mielenterveysongelmaisia", jotka ovat kerran elämässään masentuneet tai kokeneet ahdistusta?
En oikein jotenkin ymmärrä tuota käsitettä ja sitä velttoutta, jolla sitä käytetään. Ovatko kaikki mielialalääkkeitä syövät mielenterveysongelmaisia? Mielestäni eivät ole, jos ongelma on hoitotasapainossa tai jo hoidettu. Ja kuka muu kuin lääkäri voi sellaista määritellä? Harva on oikeasti mielenterveysongelmainen oikeasti. Enemmänkin se kuulostaa haukkumasanalta.
En pidä myöskään "fyysisesti sairaana" tai "fyysisesti ongelmaisina" kaikkia niitä, joilla on joskus elämässään ollut vaikkapa luunmurtuma tai joku fyysinen sairaus. Ja vaikka olisi krooninen sairauskin (vaikkapa sydänvika, sairaalloinen ylipaino tai munuaisten vajaatoiminta), niin ei se kuitenkaan määritä sitä ihmistä kokonaisuutena, jolloin se ihminen nähdään vain sen sairautensa kautta.
En myöskään miellä "väkivaltaisiksi" sellaisia läheisiäni, jotka vihaisina saattavat paiskata tavaran lattiaan tai jotka rähjäävät suuttuessaan. En kutsu väkivaltaiseksi edes erästä ex-kumppaniani, joka pari kertaa löi minua. En mielestäni koe, että minulla on varaa nimitellä ketään liian kevein perustein.
Usko pois, lapsille on haitallista kasvaa väkivallan ja mielenterveysongelmien keskellä, vaikka sinä et osaisikaan määritellä, onko exäsi lyöminen väkivaltaa vai ei.
-eri.
On haitallista, mutta miten määrittelet koko käsitteen? Missä menee normaalin ja väkivaltaisen raja? Missä menee terveyden ja mielenterveysongelman raja? Olisi kivaa saada jotain selvyyttä noilta tylyttäjiltä tähän.
Väkivaltaa on fyysinen satuttaminen sekä henkinen väkivalta. Mielenterveysongelmat todetaan diagnoosein. Ei kai tuo määrittely niin hankalaa voi olla, ettei voitaisi puhua väkivallan tai mielenterveysongelmien haitallisista vaikutuksista lapsiin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missäs tämmönen tilasto on nähtävillä? En ihan allekirjoita tota ,ilman faktaa. Ei se parisuhteessa eläminen välttämättä tuota lapselle mitään lisäarvoa. Joskus se voi olla huomattavasti parempi vaihtoehto.
Asiaa on tutkittu vuosikymmeniä kaikkialla maailmassa, eikä väestötasolla voi kiistää eron olevan riskitekijä lapsen kehitykselle. Vanhemman kuolemakin on riskitekijä.
Yksilötasolla sitten ero voi olla parempi tai huonompi ratkaisu. Se on oma lukunsa, eikä täällä toivottavasti kukaan ole kertomassa mitään yleispätevää toimintamallia.
Varmastikin tulotasokin on riskitekijä, samoin etninen tausta ja vanhempien sosioekonominen asema sekä mahdolliset nepsy-haasteet sekä geneettiset tekijät. Myös ikä on riskitekijä, puolin ja toisin, eli päädytään aika pieneen "huippujengiin" ja lokeroon, jossa lasten saaminen olisi sallittua.
Josta päästäänkin siihen, että **kenellä** näiden tiukimpien palstan*tsien mielestä olisi oikeus saada lapsia? Vastaus: eipä juuri muilla kuin niillä heidän kadehtimillaan huippumenestyjillä. Ja silloinkin kuitenkin toisen vanhemman pitäisi oikeastaan olla kotona, niin saisivat parasta mahdollista varhaiskasvatustakin joidenkin hyvinkin kaoottisten päiväkotien sijaan. Ja sitten siitäkin moitittaisiin, että toinen vanhempi "loisii" kotona ja tulotaso tipahtaa.
Ei kai tässä olla keneltäkään viemässä oikeutta saada lapsia. Miten eroperheeltä tuota oikeutta voisikaan viedä, koska yleensä ensin saadaan lapset ja vasta sitten erotaan.
Toivoisin vain, että jokainen omalta osaltaan tiedostaisi tilastolliset riskit. Väestöliiton mukaan 70 prosenttia lapsista oireilee psyykkisesti vanhempien eron vuoksi. Näissä keskusteluissa ani harva vanhempi kertoo lastensa oireilleen eroa. Siis toki aina hienoa, jos lapsi kuuluu niihin, jotka eivät oireile. Mutta onko vanhemmilla rohkeutta nähdä tilanteet siten kuin ne ovat?
Voivottelu ei auta. Mitä ehdotat ratkaisuksi? Terapiaa kaikille eroperheiden lapsille vuosikausiksi? Eroamisen kieltämistä vai eroperheiden lasten systemaattista huostaanottoa ydinperheisiin? Kerro ratkaisusi tähän ongelmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmille tuli ero, kun toinen vanhemmista oli väkivaltainen ja toinen mielenterveysongelmainen. Ihan sama kummalle vanhemmalle lapset jäivät, niin ei niillä lähtökohdilla menestyjiksi kasveta.
Lähes kaikilla ihmisillä on joskus mielneterveysongelmia. Miten määrittelet "mielenterveysongelmaisen"? Tarkoittaako se koko elämän jatkuvaa ongelmaa ja kuinka vakava ongelman pitää olla? Yleensä masennukset ja ahdistukset tuppaavat parantumaan viimeistään muutamassa vuodessa. Vakavasti psykoottisilla tai skitsofreenikoilla on harvemmin perhettä edes ja yleensä he eivät edes asu kotona, vaan ovat hoidon piirissä.
Miten "väkivaltainen" määritellään? Riittääkö yksittäinen väkivaltainen tilanne vai pitääkö olla jatkuvaa?
Ihan mielenkiinnosta kyselen, kun itselläni ei ole tapana luokitella ihmisiä noin yksioikoisesti.
Voisiko alapeukuttaja perustella? Jos vaikka ihmisellä x on masennusta teininä, onko hän loppuelämänsä tuomittu "mielenterveysongelmaiseksi" tuon hairahduksensa vuoksi? Ovatko ne kaikki suomalaiset "mielenterveysongelmaisia", jotka ovat kerran elämässään masentuneet tai kokeneet ahdistusta?
En oikein jotenkin ymmärrä tuota käsitettä ja sitä velttoutta, jolla sitä käytetään. Ovatko kaikki mielialalääkkeitä syövät mielenterveysongelmaisia? Mielestäni eivät ole, jos ongelma on hoitotasapainossa tai jo hoidettu. Ja kuka muu kuin lääkäri voi sellaista määritellä? Harva on oikeasti mielenterveysongelmainen oikeasti. Enemmänkin se kuulostaa haukkumasanalta.
En pidä myöskään "fyysisesti sairaana" tai "fyysisesti ongelmaisina" kaikkia niitä, joilla on joskus elämässään ollut vaikkapa luunmurtuma tai joku fyysinen sairaus. Ja vaikka olisi krooninen sairauskin (vaikkapa sydänvika, sairaalloinen ylipaino tai munuaisten vajaatoiminta), niin ei se kuitenkaan määritä sitä ihmistä kokonaisuutena, jolloin se ihminen nähdään vain sen sairautensa kautta.
En myöskään miellä "väkivaltaisiksi" sellaisia läheisiäni, jotka vihaisina saattavat paiskata tavaran lattiaan tai jotka rähjäävät suuttuessaan. En kutsu väkivaltaiseksi edes erästä ex-kumppaniani, joka pari kertaa löi minua. En mielestäni koe, että minulla on varaa nimitellä ketään liian kevein perustein.
Usko pois, lapsille on haitallista kasvaa väkivallan ja mielenterveysongelmien keskellä, vaikka sinä et osaisikaan määritellä, onko exäsi lyöminen väkivaltaa vai ei.
-eri.
On haitallista, mutta miten määrittelet koko käsitteen? Missä menee normaalin ja väkivaltaisen raja? Missä menee terveyden ja mielenterveysongelman raja? Olisi kivaa saada jotain selvyyttä noilta tylyttäjiltä tähän.
Väkivaltaa on fyysinen satuttaminen sekä henkinen väkivalta. Mielenterveysongelmat todetaan diagnoosein. Ei kai tuo määrittely niin hankalaa voi olla, ettei voitaisi puhua väkivallan tai mielenterveysongelmien haitallisista vaikutuksista lapsiin?
Mitä, jos se diagnoosi on vaikkapa teini-iältä ja masennus on mrnnyt ohitse? Ja entäpä jos jollain ei ole diagnoosia ihan oikeasti, hän elättää itsensä, elää ihan normaalia elämää ja kuitenkin joidenkin mielestä tämä ihminen on muka "mielenterveysongelmainen"?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missäs tämmönen tilasto on nähtävillä? En ihan allekirjoita tota ,ilman faktaa. Ei se parisuhteessa eläminen välttämättä tuota lapselle mitään lisäarvoa. Joskus se voi olla huomattavasti parempi vaihtoehto.
Asiaa on tutkittu vuosikymmeniä kaikkialla maailmassa, eikä väestötasolla voi kiistää eron olevan riskitekijä lapsen kehitykselle. Vanhemman kuolemakin on riskitekijä.
Yksilötasolla sitten ero voi olla parempi tai huonompi ratkaisu. Se on oma lukunsa, eikä täällä toivottavasti kukaan ole kertomassa mitään yleispätevää toimintamallia.
Varmastikin tulotasokin on riskitekijä, samoin etninen tausta ja vanhempien sosioekonominen asema sekä mahdolliset nepsy-haasteet sekä geneettiset tekijät. Myös ikä on riskitekijä, puolin ja toisin, eli päädytään aika pieneen "huippujengiin" ja lokeroon, jossa lasten saaminen olisi sallittua.
Josta päästäänkin siihen, että **kenellä** näiden tiukimpien palstan*tsien mielestä olisi oikeus saada lapsia? Vastaus: eipä juuri muilla kuin niillä heidän kadehtimillaan huippumenestyjillä. Ja silloinkin kuitenkin toisen vanhemman pitäisi oikeastaan olla kotona, niin saisivat parasta mahdollista varhaiskasvatustakin joidenkin hyvinkin kaoottisten päiväkotien sijaan. Ja sitten siitäkin moitittaisiin, että toinen vanhempi "loisii" kotona ja tulotaso tipahtaa.
Ei kai tässä olla keneltäkään viemässä oikeutta saada lapsia. Miten eroperheeltä tuota oikeutta voisikaan viedä, koska yleensä ensin saadaan lapset ja vasta sitten erotaan.
Toivoisin vain, että jokainen omalta osaltaan tiedostaisi tilastolliset riskit. Väestöliiton mukaan 70 prosenttia lapsista oireilee psyykkisesti vanhempien eron vuoksi. Näissä keskusteluissa ani harva vanhempi kertoo lastensa oireilleen eroa. Siis toki aina hienoa, jos lapsi kuuluu niihin, jotka eivät oireile. Mutta onko vanhemmilla rohkeutta nähdä tilanteet siten kuin ne ovat?
Voivottelu ei auta. Mitä ehdotat ratkaisuksi? Terapiaa kaikille eroperheiden lapsille vuosikausiksi? Eroamisen kieltämistä vai eroperheiden lasten systemaattista huostaanottoa ydinperheisiin? Kerro ratkaisusi tähän ongelmaan.
Ratkaisuni olisi, että 70 prosenttia eroperheiden vanhemmista näkisi lapsensa oireilun ja ymmärtäisi sen johtuvan erosta. Siitä olisi hyvä lähteä eteenpäin.
Sinä voisit omalta osaltasi aloittaa miettimällä, onko oma argumentaatiosi ”no mitä, kielletäänkö kaikki erot sitten?” itse asiassa malliesimerkki ongelman kieltämisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmille tuli ero, kun toinen vanhemmista oli väkivaltainen ja toinen mielenterveysongelmainen. Ihan sama kummalle vanhemmalle lapset jäivät, niin ei niillä lähtökohdilla menestyjiksi kasveta.
Lähes kaikilla ihmisillä on joskus mielneterveysongelmia. Miten määrittelet "mielenterveysongelmaisen"? Tarkoittaako se koko elämän jatkuvaa ongelmaa ja kuinka vakava ongelman pitää olla? Yleensä masennukset ja ahdistukset tuppaavat parantumaan viimeistään muutamassa vuodessa. Vakavasti psykoottisilla tai skitsofreenikoilla on harvemmin perhettä edes ja yleensä he eivät edes asu kotona, vaan ovat hoidon piirissä.
Miten "väkivaltainen" määritellään? Riittääkö yksittäinen väkivaltainen tilanne vai pitääkö olla jatkuvaa?
Ihan mielenkiinnosta kyselen, kun itselläni ei ole tapana luokitella ihmisiä noin yksioikoisesti.
Voisiko alapeukuttaja perustella? Jos vaikka ihmisellä x on masennusta teininä, onko hän loppuelämänsä tuomittu "mielenterveysongelmaiseksi" tuon hairahduksensa vuoksi? Ovatko ne kaikki suomalaiset "mielenterveysongelmaisia", jotka ovat kerran elämässään masentuneet tai kokeneet ahdistusta?
En oikein jotenkin ymmärrä tuota käsitettä ja sitä velttoutta, jolla sitä käytetään. Ovatko kaikki mielialalääkkeitä syövät mielenterveysongelmaisia? Mielestäni eivät ole, jos ongelma on hoitotasapainossa tai jo hoidettu. Ja kuka muu kuin lääkäri voi sellaista määritellä? Harva on oikeasti mielenterveysongelmainen oikeasti. Enemmänkin se kuulostaa haukkumasanalta.
En pidä myöskään "fyysisesti sairaana" tai "fyysisesti ongelmaisina" kaikkia niitä, joilla on joskus elämässään ollut vaikkapa luunmurtuma tai joku fyysinen sairaus. Ja vaikka olisi krooninen sairauskin (vaikkapa sydänvika, sairaalloinen ylipaino tai munuaisten vajaatoiminta), niin ei se kuitenkaan määritä sitä ihmistä kokonaisuutena, jolloin se ihminen nähdään vain sen sairautensa kautta.
En myöskään miellä "väkivaltaisiksi" sellaisia läheisiäni, jotka vihaisina saattavat paiskata tavaran lattiaan tai jotka rähjäävät suuttuessaan. En kutsu väkivaltaiseksi edes erästä ex-kumppaniani, joka pari kertaa löi minua. En mielestäni koe, että minulla on varaa nimitellä ketään liian kevein perustein.
Usko pois, lapsille on haitallista kasvaa väkivallan ja mielenterveysongelmien keskellä, vaikka sinä et osaisikaan määritellä, onko exäsi lyöminen väkivaltaa vai ei.
-eri.
On haitallista, mutta miten määrittelet koko käsitteen? Missä menee normaalin ja väkivaltaisen raja? Missä menee terveyden ja mielenterveysongelman raja? Olisi kivaa saada jotain selvyyttä noilta tylyttäjiltä tähän.
Väkivaltaa on fyysinen satuttaminen sekä henkinen väkivalta. Mielenterveysongelmat todetaan diagnoosein. Ei kai tuo määrittely niin hankalaa voi olla, ettei voitaisi puhua väkivallan tai mielenterveysongelmien haitallisista vaikutuksista lapsiin?
Mitä, jos se diagnoosi on vaikkapa teini-iältä ja masennus on mrnnyt ohitse? Ja entäpä jos jollain ei ole diagnoosia ihan oikeasti, hän elättää itsensä, elää ihan normaalia elämää ja kuitenkin joidenkin mielestä tämä ihminen on muka "mielenterveysongelmainen"?
Ongelma on siinä, että ketään ei voi nimitellä noin yksioikoisesti. Jos lapsen vanhempi on ollut vaikkapa kahden kesken äitiä kohtaan väkivaltainen, mutta lapsi ei ole koskaan nähnyt väkivaltaisuutta itse, tämä vanhempi ei itse asiassa lapsen näkökulmasta ole väkivaltainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmille tuli ero, kun toinen vanhemmista oli väkivaltainen ja toinen mielenterveysongelmainen. Ihan sama kummalle vanhemmalle lapset jäivät, niin ei niillä lähtökohdilla menestyjiksi kasveta.
Lähes kaikilla ihmisillä on joskus mielneterveysongelmia. Miten määrittelet "mielenterveysongelmaisen"? Tarkoittaako se koko elämän jatkuvaa ongelmaa ja kuinka vakava ongelman pitää olla? Yleensä masennukset ja ahdistukset tuppaavat parantumaan viimeistään muutamassa vuodessa. Vakavasti psykoottisilla tai skitsofreenikoilla on harvemmin perhettä edes ja yleensä he eivät edes asu kotona, vaan ovat hoidon piirissä.
Miten "väkivaltainen" määritellään? Riittääkö yksittäinen väkivaltainen tilanne vai pitääkö olla jatkuvaa?
Ihan mielenkiinnosta kyselen, kun itselläni ei ole tapana luokitella ihmisiä noin yksioikoisesti.
Voisiko alapeukuttaja perustella? Jos vaikka ihmisellä x on masennusta teininä, onko hän loppuelämänsä tuomittu "mielenterveysongelmaiseksi" tuon hairahduksensa vuoksi? Ovatko ne kaikki suomalaiset "mielenterveysongelmaisia", jotka ovat kerran elämässään masentuneet tai kokeneet ahdistusta?
En oikein jotenkin ymmärrä tuota käsitettä ja sitä velttoutta, jolla sitä käytetään. Ovatko kaikki mielialalääkkeitä syövät mielenterveysongelmaisia? Mielestäni eivät ole, jos ongelma on hoitotasapainossa tai jo hoidettu. Ja kuka muu kuin lääkäri voi sellaista määritellä? Harva on oikeasti mielenterveysongelmainen oikeasti. Enemmänkin se kuulostaa haukkumasanalta.
En pidä myöskään "fyysisesti sairaana" tai "fyysisesti ongelmaisina" kaikkia niitä, joilla on joskus elämässään ollut vaikkapa luunmurtuma tai joku fyysinen sairaus. Ja vaikka olisi krooninen sairauskin (vaikkapa sydänvika, sairaalloinen ylipaino tai munuaisten vajaatoiminta), niin ei se kuitenkaan määritä sitä ihmistä kokonaisuutena, jolloin se ihminen nähdään vain sen sairautensa kautta.
En myöskään miellä "väkivaltaisiksi" sellaisia läheisiäni, jotka vihaisina saattavat paiskata tavaran lattiaan tai jotka rähjäävät suuttuessaan. En kutsu väkivaltaiseksi edes erästä ex-kumppaniani, joka pari kertaa löi minua. En mielestäni koe, että minulla on varaa nimitellä ketään liian kevein perustein.
Usko pois, lapsille on haitallista kasvaa väkivallan ja mielenterveysongelmien keskellä, vaikka sinä et osaisikaan määritellä, onko exäsi lyöminen väkivaltaa vai ei.
-eri.
On haitallista, mutta miten määrittelet koko käsitteen? Missä menee normaalin ja väkivaltaisen raja? Missä menee terveyden ja mielenterveysongelman raja? Olisi kivaa saada jotain selvyyttä noilta tylyttäjiltä tähän.
Väkivaltaa on fyysinen satuttaminen sekä henkinen väkivalta. Mielenterveysongelmat todetaan diagnoosein. Ei kai tuo määrittely niin hankalaa voi olla, ettei voitaisi puhua väkivallan tai mielenterveysongelmien haitallisista vaikutuksista lapsiin?
Mitä, jos se diagnoosi on vaikkapa teini-iältä ja masennus on mrnnyt ohitse? Ja entäpä jos jollain ei ole diagnoosia ihan oikeasti, hän elättää itsensä, elää ihan normaalia elämää ja kuitenkin joidenkin mielestä tämä ihminen on muka "mielenterveysongelmainen"?
Masennuksesta parantunut ei ole mielenterveysongelmainen ainakaan masennuksensa tiimoilta. Toki hänellä on uusiutumisriski kuten vaikkapa parantuneella syöpäpotilaalla.
Ja ”joidenkin mielipide” ei tee kenestäkään mielenterveysongelmaista, jos nämä jotkut eivät ole työtään tekeviä alan ammattilaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missäs tämmönen tilasto on nähtävillä? En ihan allekirjoita tota ,ilman faktaa. Ei se parisuhteessa eläminen välttämättä tuota lapselle mitään lisäarvoa. Joskus se voi olla huomattavasti parempi vaihtoehto.
Asiaa on tutkittu vuosikymmeniä kaikkialla maailmassa, eikä väestötasolla voi kiistää eron olevan riskitekijä lapsen kehitykselle. Vanhemman kuolemakin on riskitekijä.
Yksilötasolla sitten ero voi olla parempi tai huonompi ratkaisu. Se on oma lukunsa, eikä täällä toivottavasti kukaan ole kertomassa mitään yleispätevää toimintamallia.
Varmastikin tulotasokin on riskitekijä, samoin etninen tausta ja vanhempien sosioekonominen asema sekä mahdolliset nepsy-haasteet sekä geneettiset tekijät. Myös ikä on riskitekijä, puolin ja toisin, eli päädytään aika pieneen "huippujengiin" ja lokeroon, jossa lasten saaminen olisi sallittua.
Josta päästäänkin siihen, että **kenellä** näiden tiukimpien palstan*tsien mielestä olisi oikeus saada lapsia? Vastaus: eipä juuri muilla kuin niillä heidän kadehtimillaan huippumenestyjillä. Ja silloinkin kuitenkin toisen vanhemman pitäisi oikeastaan olla kotona, niin saisivat parasta mahdollista varhaiskasvatustakin joidenkin hyvinkin kaoottisten päiväkotien sijaan. Ja sitten siitäkin moitittaisiin, että toinen vanhempi "loisii" kotona ja tulotaso tipahtaa.
Ei kai tässä olla keneltäkään viemässä oikeutta saada lapsia. Miten eroperheeltä tuota oikeutta voisikaan viedä, koska yleensä ensin saadaan lapset ja vasta sitten erotaan.
Toivoisin vain, että jokainen omalta osaltaan tiedostaisi tilastolliset riskit. Väestöliiton mukaan 70 prosenttia lapsista oireilee psyykkisesti vanhempien eron vuoksi. Näissä keskusteluissa ani harva vanhempi kertoo lastensa oireilleen eroa. Siis toki aina hienoa, jos lapsi kuuluu niihin, jotka eivät oireile. Mutta onko vanhemmilla rohkeutta nähdä tilanteet siten kuin ne ovat?
Voivottelu ei auta. Mitä ehdotat ratkaisuksi? Terapiaa kaikille eroperheiden lapsille vuosikausiksi? Eroamisen kieltämistä vai eroperheiden lasten systemaattista huostaanottoa ydinperheisiin? Kerro ratkaisusi tähän ongelmaan.
Ratkaisuni olisi, että 70 prosenttia eroperheiden vanhemmista näkisi lapsensa oireilun ja ymmärtäisi sen johtuvan erosta. Siitä olisi hyvä lähteä eteenpäin.
Sinä voisit omalta osaltasi aloittaa miettimällä, onko oma argumentaatiosi ”no mitä, kielletäänkö kaikki erot sitten?” itse asiassa malliesimerkki ongelman kieltämisestä.
Millaisen oireilun? Mistä tiedetään sen oireilun syy? Miten sitä voi hoitaa? Oireilevatko kaikki? Entäpä, jos joku oireileekin ydinperheessä? Eivät asiat ole noin yksioikoisia oikeasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missäs tämmönen tilasto on nähtävillä? En ihan allekirjoita tota ,ilman faktaa. Ei se parisuhteessa eläminen välttämättä tuota lapselle mitään lisäarvoa. Joskus se voi olla huomattavasti parempi vaihtoehto.
Asiaa on tutkittu vuosikymmeniä kaikkialla maailmassa, eikä väestötasolla voi kiistää eron olevan riskitekijä lapsen kehitykselle. Vanhemman kuolemakin on riskitekijä.
Yksilötasolla sitten ero voi olla parempi tai huonompi ratkaisu. Se on oma lukunsa, eikä täällä toivottavasti kukaan ole kertomassa mitään yleispätevää toimintamallia.
Varmastikin tulotasokin on riskitekijä, samoin etninen tausta ja vanhempien sosioekonominen asema sekä mahdolliset nepsy-haasteet sekä geneettiset tekijät. Myös ikä on riskitekijä, puolin ja toisin, eli päädytään aika pieneen "huippujengiin" ja lokeroon, jossa lasten saaminen olisi sallittua.
Josta päästäänkin siihen, että **kenellä** näiden tiukimpien palstan*tsien mielestä olisi oikeus saada lapsia? Vastaus: eipä juuri muilla kuin niillä heidän kadehtimillaan huippumenestyjillä. Ja silloinkin kuitenkin toisen vanhemman pitäisi oikeastaan olla kotona, niin saisivat parasta mahdollista varhaiskasvatustakin joidenkin hyvinkin kaoottisten päiväkotien sijaan. Ja sitten siitäkin moitittaisiin, että toinen vanhempi "loisii" kotona ja tulotaso tipahtaa.
Ei kai tässä olla keneltäkään viemässä oikeutta saada lapsia. Miten eroperheeltä tuota oikeutta voisikaan viedä, koska yleensä ensin saadaan lapset ja vasta sitten erotaan.
Toivoisin vain, että jokainen omalta osaltaan tiedostaisi tilastolliset riskit. Väestöliiton mukaan 70 prosenttia lapsista oireilee psyykkisesti vanhempien eron vuoksi. Näissä keskusteluissa ani harva vanhempi kertoo lastensa oireilleen eroa. Siis toki aina hienoa, jos lapsi kuuluu niihin, jotka eivät oireile. Mutta onko vanhemmilla rohkeutta nähdä tilanteet siten kuin ne ovat?
Voivottelu ei auta. Mitä ehdotat ratkaisuksi? Terapiaa kaikille eroperheiden lapsille vuosikausiksi? Eroamisen kieltämistä vai eroperheiden lasten systemaattista huostaanottoa ydinperheisiin? Kerro ratkaisusi tähän ongelmaan.
Ratkaisuni olisi, että 70 prosenttia eroperheiden vanhemmista näkisi lapsensa oireilun ja ymmärtäisi sen johtuvan erosta. Siitä olisi hyvä lähteä eteenpäin.
Sinä voisit omalta osaltasi aloittaa miettimällä, onko oma argumentaatiosi ”no mitä, kielletäänkö kaikki erot sitten?” itse asiassa malliesimerkki ongelman kieltämisestä.
Mielestäni asioihin pitää löytää selkeitä ratkaisuja muiden syyllistämisen ja syrjimisen sijaan. Esim. Ruotsissa jauhetaan sanomalehdissä vuodesta toiseen muualta sinne muuttaneisiin liittyvistä ongelmista. En ymmärrä sitä, miksi eivät vain tee asialle jotain. Eivät ne asiat vatvomalla korjaannu. Liiallinen diskuteeraus on turhaa. Täytyy tarttua tuumasta toimeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Missäs tämmönen tilasto on nähtävillä? En ihan allekirjoita tota ,ilman faktaa. Ei se parisuhteessa eläminen välttämättä tuota lapselle mitään lisäarvoa. Joskus se voi olla huomattavasti parempi vaihtoehto.
Asiaa on tutkittu vuosikymmeniä kaikkialla maailmassa, eikä väestötasolla voi kiistää eron olevan riskitekijä lapsen kehitykselle. Vanhemman kuolemakin on riskitekijä.
Yksilötasolla sitten ero voi olla parempi tai huonompi ratkaisu. Se on oma lukunsa, eikä täällä toivottavasti kukaan ole kertomassa mitään yleispätevää toimintamallia.
Varmastikin tulotasokin on riskitekijä, samoin etninen tausta ja vanhempien sosioekonominen asema sekä mahdolliset nepsy-haasteet sekä geneettiset tekijät. Myös ikä on riskitekijä, puolin ja toisin, eli päädytään aika pieneen "huippujengiin" ja lokeroon, jossa lasten saaminen olisi sallittua.
Josta päästäänkin siihen, että **kenellä** näiden tiukimpien palstan*tsien mielestä olisi oikeus saada lapsia? Vastaus: eipä juuri muilla kuin niillä heidän kadehtimillaan huippumenestyjillä. Ja silloinkin kuitenkin toisen vanhemman pitäisi oikeastaan olla kotona, niin saisivat parasta mahdollista varhaiskasvatustakin joidenkin hyvinkin kaoottisten päiväkotien sijaan. Ja sitten siitäkin moitittaisiin, että toinen vanhempi "loisii" kotona ja tulotaso tipahtaa.
Ei kai tässä olla keneltäkään viemässä oikeutta saada lapsia. Miten eroperheeltä tuota oikeutta voisikaan viedä, koska yleensä ensin saadaan lapset ja vasta sitten erotaan.
Toivoisin vain, että jokainen omalta osaltaan tiedostaisi tilastolliset riskit. Väestöliiton mukaan 70 prosenttia lapsista oireilee psyykkisesti vanhempien eron vuoksi. Näissä keskusteluissa ani harva vanhempi kertoo lastensa oireilleen eroa. Siis toki aina hienoa, jos lapsi kuuluu niihin, jotka eivät oireile. Mutta onko vanhemmilla rohkeutta nähdä tilanteet siten kuin ne ovat?
Voivottelu ei auta. Mitä ehdotat ratkaisuksi? Terapiaa kaikille eroperheiden lapsille vuosikausiksi? Eroamisen kieltämistä vai eroperheiden lasten systemaattista huostaanottoa ydinperheisiin? Kerro ratkaisusi tähän ongelmaan.
Ratkaisuni olisi, että 70 prosenttia eroperheiden vanhemmista näkisi lapsensa oireilun ja ymmärtäisi sen johtuvan erosta. Siitä olisi hyvä lähteä eteenpäin.
Sinä voisit omalta osaltasi aloittaa miettimällä, onko oma argumentaatiosi ”no mitä, kielletäänkö kaikki erot sitten?” itse asiassa malliesimerkki ongelman kieltämisestä.
Millaisen oireilun? Mistä tiedetään sen oireilun syy? Miten sitä voi hoitaa? Oireilevatko kaikki? Entäpä, jos joku oireileekin ydinperheessä? Eivät asiat ole noin yksioikoisia oikeasti.
Tiedot ovat Väestöliitosta. Sieltä saat varmasti kysymällä tarkemmat määritelmät. Ja lukemalla tätä ketjua ylöspäin saat selville, että kaikki eivät oireile. Noin 70 prosenttia eroperheiden lapsista oireilee.
Mutta ai niin, eihän siitä kannata puhua, kun ydinperheissäkin oireillaan! *sarkasmi*
Jos nyt puhutaan yleensä eroperheiden lapsista, niin joskus laskeskelin lapseni ollessa pari vuotta sitten alakoulussa, että niistä luokkakavereiden vanhemmista, jotka tiesin, aivan valtaosa oli eronnut. Sen jälkeenhän se vanhemmuus jaetaan ihan eri tavoilla: joskus molemmat vanhemmat ovat hyvin tiiviisti mukana lastensa elämässä, joskus toinen haihtuu kuin pieru saharaan. Jälkimmäisissä tapauksissa sitten taas tulee mieleen, että ehkä se ero olikin lapsille hyvä asia. Mitä ihmettä lapsi sellaisella vanhemmalla edes tekee, joka ei käytännössä välitä lainkaan? Itse toivoin lähes koko lapsuuteni ja nuoruuteni, että vanhempani eroaisivat. Pitäisi ennemmin tutkia mikä merkitys lapsen elämään on sillä, että kotona lapsesta välitetään ja hänen asioistaan ollaan kiinnostuneita, mutta nollatutkimushan se olisi. Mutta siinä voisi löytyä ehkä se, että on olemassa jopa yh-perheitä, joissa lapsista välitetään ja sitten kunnon tiilitaloperheitä, joissa lapset ovat ihan hunningolla... Toki on moraalisesti helpompaa hutkia yh-vanhempia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmille tuli ero, kun toinen vanhemmista oli väkivaltainen ja toinen mielenterveysongelmainen. Ihan sama kummalle vanhemmalle lapset jäivät, niin ei niillä lähtökohdilla menestyjiksi kasveta.
Lähes kaikilla ihmisillä on joskus mielneterveysongelmia. Miten määrittelet "mielenterveysongelmaisen"? Tarkoittaako se koko elämän jatkuvaa ongelmaa ja kuinka vakava ongelman pitää olla? Yleensä masennukset ja ahdistukset tuppaavat parantumaan viimeistään muutamassa vuodessa. Vakavasti psykoottisilla tai skitsofreenikoilla on harvemmin perhettä edes ja yleensä he eivät edes asu kotona, vaan ovat hoidon piirissä.
Miten "väkivaltainen" määritellään? Riittääkö yksittäinen väkivaltainen tilanne vai pitääkö olla jatkuvaa?
Ihan mielenkiinnosta kyselen, kun itselläni ei ole tapana luokitella ihmisiä noin yksioikoisesti.
Voisiko alapeukuttaja perustella? Jos vaikka ihmisellä x on masennusta teininä, onko hän loppuelämänsä tuomittu "mielenterveysongelmaiseksi" tuon hairahduksensa vuoksi? Ovatko ne kaikki suomalaiset "mielenterveysongelmaisia", jotka ovat kerran elämässään masentuneet tai kokeneet ahdistusta?
En oikein jotenkin ymmärrä tuota käsitettä ja sitä velttoutta, jolla sitä käytetään. Ovatko kaikki mielialalääkkeitä syövät mielenterveysongelmaisia? Mielestäni eivät ole, jos ongelma on hoitotasapainossa tai jo hoidettu. Ja kuka muu kuin lääkäri voi sellaista määritellä? Harva on oikeasti mielenterveysongelmainen oikeasti. Enemmänkin se kuulostaa haukkumasanalta.
En pidä myöskään "fyysisesti sairaana" tai "fyysisesti ongelmaisina" kaikkia niitä, joilla on joskus elämässään ollut vaikkapa luunmurtuma tai joku fyysinen sairaus. Ja vaikka olisi krooninen sairauskin (vaikkapa sydänvika, sairaalloinen ylipaino tai munuaisten vajaatoiminta), niin ei se kuitenkaan määritä sitä ihmistä kokonaisuutena, jolloin se ihminen nähdään vain sen sairautensa kautta.
En myöskään miellä "väkivaltaisiksi" sellaisia läheisiäni, jotka vihaisina saattavat paiskata tavaran lattiaan tai jotka rähjäävät suuttuessaan. En kutsu väkivaltaiseksi edes erästä ex-kumppaniani, joka pari kertaa löi minua. En mielestäni koe, että minulla on varaa nimitellä ketään liian kevein perustein.
Itselläni ei ole koskaan ollut masennusta, ahdistusta tai muutakaan mielenterveysongelmaa eikä minua ole lyöty. Miksi tällaisia pitäisi pitää jokaisen elämään edes ajoittaisesti kuuluvina asioina?
Tiedän montakin esim. bipolaarista henkilöä (väliin psykoosissa) joilla on lapsia ja ihan kotonaan asuvat, yhden skitsofreenikonkin.
Koen että lapsilla on tasapainoisempi kasvuympäristö kanssani, kuin ollessani yhdessä 2-suuntaisesta kärsivän isänsä kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen YH ja ylpeä. Niiku e ymmärrä miten deittimarkkinoil ihmiset sanoo mulel ei kun lapset tekee musta vahvemman ja paremman.
Tässä tämä yh-taso näkyy hyvin, tuskin omenat puusta kauas putoavat, varsinkin kun se parempi osapuoli on lähtenyt pois kasvatushommista.
Ei ole kummoinen osapuoli jos lähtee kasvatushommista pois.
Asiaa on tutkittu vuosikymmeniä kaikkialla maailmassa, eikä väestötasolla voi kiistää eron olevan riskitekijä lapsen kehitykselle. Vanhemman kuolemakin on riskitekijä.
Yksilötasolla sitten ero voi olla parempi tai huonompi ratkaisu. Se on oma lukunsa, eikä täällä toivottavasti kukaan ole kertomassa mitään yleispätevää toimintamallia.