Elämä menee ohi..

Olet siis ilmeisesti nuori, vapaa ja lapseton? Että olen sulle kateellinen! Mikään ei pidättele sua, olet täysin vapaa tekemään mitä haluat, kaikki ovet ovat sinulle avoinna!

Niin mullakin oli, ihan vaan hetken, 18-20-vuotiaana, sitten tulin raskaaksi ja menin naimisiin ja jämähdin kotipaikkakunnalleni. Sitten toinen lapsi. Ja työelämään vakiduuniin. Miehelläkin vakiduuni, ja hän haluaa asua täällä aina ja iankaikkisesti, piste.

Minä tunnen olevani täysin "ansassa", toki ymmärrän että itse olen itseni tähän elämäntilanteeseen saanut, mutta jotenkin mulla ei silloin nuorena ollut vielä selvää mitä haluan, ja raskaaksi tulin vahingossa (toki sekin oma syy) joten tuntuu että olen vain ajautunut tähän. Rakastan toki lapsiani ja miestäni, mutta elämäni on puuduttavan tylsää, pelkkää arkea ja velvollisuuksia, ja täällä pikkupaikkakunnalla ei ole mahdollista edes harrastaa mitään mikä minua kiinnostaisi.

Haaveilen, että sitten kun lapset ovat tarpeeksi isoja, muutan jonnekin isommalle paikkakunnalle, ehkä alan reppureissaamaan, ehkä muutan kommuuniin, mitä tahansa mitä haluan, vaihdan vaikka paikkakuntaa ja työtä kerran vuoteen, inhoan tätä jämähtämistä ja näivetyn, kun joka päivä on samanlainen. Tai jos pystyykin tekemään irtiottoja, ne on tarkkaan suunniteltava ja määriteltävä (esim. viikonloppuisin voi lähteä johonkin, kun työt sallii, mutta takaisin on tultava tiettyyn aikaan jotta lapset saa ajoissa nukkumaan ja itse jaksaa mennä taas maanantaina töihin, jne).

Mitäs sulle nyt siis neuvoisin konkreettisesti tarinani lisäksi.. ala käymään nettitreffeillä! Tapaat uusia ihmisiä ja samalla saat seuraa leffaan/syömään/kahvilaan/patikkaretkelle/mihin tahansa kivaan paikkaan. Vaikkei unelmien prinssi löytyisi, voit saada kavereita ja tutustua erilaisiin ihmisiin!

Kannattaa mennä lääkäriin hakemaan apua. Masennukselta kuulostaa. Itse olen toipumassa m asennuksesta ja samanlainen zombie olo oli pitkään..voin jutella ap kanssasi esim sähköpostilla jos haluat

Kokeile etsiä töitä toiselta paikkakunnalta. Kokeile netin deittisovelluksia, tinder ym. Lähde yksin baariin, tapahtumiin? Jos ei muuta, niin jokin harrastus, jossa tapaa ihmisiä kannattaa aloittaa . Järjestötoiminta?

Ennen kaikkea kannattaa olla netissä mahdollisimman vähän. Sulje tietokone ja pidä se suljettuna. Se passivoittaa.

Niin se on.

Elämä on kuin ohi ajava bussi. Itse kävelen loputonta jäistä tietä, kun toiset ajavat ohi lämpimässä bussissa, nauravat yhdessä minulle. Aika kuluu. Edellnen hetki on jo käytetty, eikä sitä saa enää takaisin. Ensio Itkonen muistaakseni sanoi " Elämä on nyt, se on kertakäyttötavaraa "

No ei se näin tarvitse mennä.

Hommaa mies, löydät kyllä selllaisen, joka rakastaa vain sinua, kunhan et ole turhan ronkeli. Parhaan saat, jos itse teet aloitteen, sillä miesten jakojäännöksessä on paljon sellaisia muuten ihan hyviä ja käyttökelpoisia miehiä, mutta eivät ole saaneet seuraa, kun eivät uskalla lähestyä naisia. Erityisen kauniit naiset on todella pelotavia, ja vain täydellinen sika kehtaa lähestyä kaunista naista. (Tämä johtaa myös siihen, että kauniit naiset joutuvat elämään sikojen kanssa).

Siitä se elämä alkaa. Kohtahan on kevät! Moni vappuheila on jäänyt pysyväksi. (ei tarvitse silti odottaa vappuun asti).

Kiitos kaikille! Olin varma, että kommentit on pelkkää kuraa..mutta yllätyin positiivisesti!

Sinä, joka kerroit elämästäsi perheesi kanssa. Ymmärrän kyllä tilanteesi! Tunnen muutamia, jotka ovat hankkineet perheen nuorena. Koemme molemmat olevamme "ansassa", emme ole siinä tilanteessa jossa haluaisimme olla, sinun aikasi koittaa vielä!  Itse epäilen, etten saa kokea tuollaista elämää koskaan.. 

Tottahan se varmaan on, että jonkinlaista masennusta tämä on..En vain halua hyväksyä sitä tai antaa periksi! Heikoimpana hetkenä olen itkiessäni käskenyt itseni ryhdistäytyä, tekemään ns. suunnitelman tulevaan. Paljon olen saavuttanut, mutta tärkeimmät puuttuu. 

En odota mitään täydellistä prinssiä isolla lompakolla, en suurta ystävälaumaa. Haluaisin kokea ja tehdä asioita jonkun toisen kanssa. Olkoon se sitten ystävä tai seurustelukumppani. Yksin pystyy tekemään vaikka mitä tiettyynn pisteeseen asti, mutta olen sitä mieltä ettei meitä ole luotu tänne elämään yksin. 

Paikkakunnanvaihdos kokeiltu, nettideitit/tinder käytössä, enkä ole nirso. Työaikani ovat hieman haastavat harrastusten suhteen (kuntosali, ryhmäliikunta ja lenkkeily tällähetkellä). Ystäviä työpaikalta en ole saanut, siis sellaisia joiden kanssa vapaa-aikaa viettäisin. 

Tämän hetkinen elämäntilanne tuntuu vain niin kamalalta. Vai onko tämä joku kriisi 30 tullessa mittariin muutaman vuoden päästä?

ap

[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 20:54"]

Kannattaa mennä lääkäriin hakemaan apua. Masennukselta kuulostaa. Itse olen toipumassa m asennuksesta ja samanlainen zombie olo oli pitkään..voin jutella ap kanssasi esim sähköpostilla jos haluat

[/quote]

Päätin juuri, että puhun asiasta työterveyslääkärilleni. Vuoden sisään on tapahtunut niin paljon, suuria muutoksia/ vastoinkäymisiä, lähipiirissä kuoleman tapauksia, sairastuminen, josta nyt toivun ja nyt tämän loputon ahdistus joka tuntuu vain pahentuvan!

Siitä huolimatta voisin olla halukas juttelemaan jollekkin, jolla kokemusta tässä "sumussa olemista", kun läheisiäni en haluaisi vielä huolestuttaa. 

aavistuss(at)gmail.com

Ja kiitos vielä kaikille vastanneille, asian tänne kirjoittaminen jollain tapaa helpotti vaikken olisi uskonut! 

ap

Itselläni oli samanlaista tuskaa kolmikymppisenä. Pelotti ajan kulkeminen, se että olin yksin, miestäkään ei ollut löytynyt ja kaikki muut perustivat jo perheitä ja rakensivat taloja. Ystäviä ei ollut, ne olivat jääneet kotipaikkakunnalle satojen kilometrien päähän eikä Helsingistä jonne työn takia jouduin muuttamaan, uusia löytynyt. 

Mutta muutamassa vuodessa tuo tuska meni ohi. En koskaan löytänyt miestä, enkä ystäviäkään, mutta lakkasin kaipaamasta niitä. Aloin viihtyä yksin, keksiä elämääni sisältöä yksin. Nyt nelikymppisenä en ottaisi maksustakaan elämääni miestä tai mitään ystäviä joita pitäisi jaksaa tapailla ja huomioida, olen jo täysin erakoitunut, onnellisesti :)

Kovalla työllä saanut tämän ammatin, enkä raaskisi heittää kaikea hukkaan, mutta toisaalta onko tämä sen väärti? Ulkomailla olen asunut jo aiemmin, juuri tällä hetkellä en koe että se olisi varteenotettava vaihtoehto. Urheilen, se on intohimoni mutta pelkästään se ei riitä.Haluan elää, nauttia, olla sosiaalisessa kanssakäymisessä muuallakin kuin töissä. Haluan kokea olevani tärkeä, edes se verran mielenkiintoinen että joku viihtyisi seurassani. En jaksa tyrkyttää itseäni..

Ehkä tämä on juuri sitä haahuilua, kun tietyt itselleni asettamat tavoitteet on saavutettu. Kuitenkin tuntuu niin tyhjältä ja turhalta. Olen alkanut epäillä tämän vaikuttavan jo mielenterveyteeni jollain tasolla. Ja pienistä asioista pyrin iloitsemaan. Epätoivo on vain niin kokonaisvaltainen :(

Jospa löydän tieni ulos täältä umpikujasta.

ap

Ihmissuhteet luo ihmissuhteita. Panosta nykyisiin ja saat uusia. Tsemppiä!

Oot nyt vähän eksyksissä ja haahuilet, niin löydät ittes uudelleen vielä vähän paremmin kuin ennen :) Tsemppiä <3

Mulla on ihan sama tilanne. Kuljen nyt zombina kunnes valmistun koulusta. Sen jälkeen..? En tiedä vielä.

Kohta tulee kevät ja kesä ja aurinko :) Ihmiset sosiaalisempia, meneväisempiä. Helpompi lähestyä, tutustua.

No, perkele. Mitä sä haluaisit tehdä elämässäsi? Haluatko pysyä nykyisellä alalla, asua ulkomailla, urheilla, laulaa, maalata? Koita hahmottaa mitä sä haluat, ja sitten mitä sen saavuttamiseksi tarvitaan. Tavoitteet auttaa eteenpäin elämässä.

Sen mäkin olen huomannut, että välillä ei auta vaikka olisi kuinka puhelias ja iloinen. Joskus ei vaan sovi joukkoon, mutta ei siitä kannata murehtia. Kaikkialle ei voi sopia. Sulla on kuitenkin ystäviä jossain. Joku pitää susta ja välittää susta, vaikka välimatkaa olisikin. Se on tärkeää.

Up

Miten kävi ?