Lue keskustelun säännöt.
Mikä isääni vaivaa näin isänpäivisin?
14.11.2021 |
Olen jo aikuinen kolmekymppinen ja vanhempani ovat edelleen yhdessä. Minulla on sekä veli että sisko ja kaikilla meillä lapsilla on aina ollut vähän vaikea suhde isäämme. Äitiin taas kaikilla on hyvät välit. Isä potee selvästi huonoa omatuntoa siitä että on purkanut meihin ongelmiaan jo meidän lapsuudessa, eikä ole osannut olla tunnetaidoiltaan hyvä isä. Hän ei kuitenkaan osaa tai viitsi tarpeeksi muuttaa käytöstään nytkään, kun olisi vielä mahdollisuus luoda aikuisiin lapsiinsa hyvä suhde. Isälläni on ollut mt-ongelmia, alkoholismia ja työttömyyttä. Nyt on kuitenkin melko vakaa ja ihan ok tilanne, mutta omaa elämää on ikään kuin jäänyt elämättä.
Joka vuosi isänpäivä on hänelle hankala ja hänestä tulee tavallistakin enemmän murjottava. Tänä vuonna ei halunnut nähdä meitä lapsia ollenkaan isänpäivänä, ilmeisesti ettei tarvitsisi kohdata niitä tunteita mitä isänpäivä hänelle omasta isyydestään herättää. Tajuan logiikan kyllä tähän asti, mutta en ymmärrä, miksi hän sitten on edelleen tyly meille lapsille jos häntä kerran itseäänkin hiertää ettei ole parempaa suhdetta lapsiin?
Esim. jos kerron isälle jonkun hyvän uutisen, hän ei vahingossakaan sano MITÄÄN kannustavaa vaan yleensä ei vastaa ollenkaan. Siis vaikka hänen vieressään metrin päässä sanon hänelle vaikka että "Hain muuten töihin paikkaan x" hän ei vastaa yhtikäs mitään, vaan ehkä 30 sek jälkeen kääntää aiheen muualle. Ei ole siis normaaleja käytöstapoja että osaisi edes naama peruslukemilla sanoa tarvittaessa tilanteissa minulle "Onneksi olkoon/Onpa hieno juttu, teet parhaasi se riittää/Jatka samaan malliin" tai mitään tällaista vaan korkeintaan kritisoi ja lyttää. Jos kerron huonon uutisen ja erehdyn näyttämään surullisuuteni, hän saa oloni vielä 10 kertaa ahdistuneemmaksi kuin olin alunperin. Jos taas kerron onnistuneeni jossain, hän sanoo "Mutta mieti jos olisit tehnyt vähän paremmin" tai "Älä sitten nolaa itseäsi". Eli kaikesta saa siis sellaisen riittämättömän olon, että mikään ei riitä hänelle. Toisaalta ei kuitenkaan missään nimessä kannusta kunnianhimoiseksi koska hän ei usko että minusta tulisi koskaan mitään... Jos tsemppaan itse itseni eteenpäin elämässä, hän saattaa sanoa tosi ilkeästi vaikka että "Tuskin onnistut, et kuitenkaan tule jaksamaan siinä opiskelupaikassa/työssä/missä projektissa ikinä". En ole missään tarpeeksi hyvä, mutta toisaalta aina kuitenkin vaaditaan enemmän kuin mihin voin yltää. Luonnollisesti tämä on vaikuttanut itsetuntooni ja olen ollut alisuoriutuja, vaikka älyssäni tai lahjoissani ei ole mitään vikaa. Nuorempana isä myös oli aivan liian kontrolloiva ja on aina yrittänyt ikään kuin elää meidän kauttamme. Vielä aikuisenakin häntä joutuu muistuttamaan, että kiitos olen aikuinen ja osaan tehdä omaa elämääni koskevat päätökset itse.
Mistä ihmeestä tuossa on kyse? Äitini kannustaa normaalisti ja rakastavasti, niin kuin vanhemman kuuluu ilman että ottaa kuitenkaan liikaa osaa lapsensa päätöksiin. Katuuko isäni meitä lapsia? Onko hän meille kateellinen? Vai pelkääkö niin paljon että ajaudumme samaan huonoon kohtaloon, ettei huomaa itse kylvävänsä meihin epävarmuutta. Tiedän että hän yrittää rakastaa parhaansa mukaan, mutta on jotenkin kömpelö pitämään katkeruuttaan kurissa. Tuntuu hullulta, että oma vanhempi olisi katkera omille lapsilleen. Olen yrittänyt keskustella menneisyydestä ja muutenkin aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta tuntuu että se ei ole enää meistä lapsista kiinni. Onko kellään muulla tällaista? Äitini takia olemme kuitenkin säännöllisesti tekemisissä koska olisi vaikea nähdä ja jakaa kuulumisiaan vain toiselle vanhemmalle, kun ovat kuitenkin edelleen yhdessä.
Kommentit (20)
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea.
Ei se mitään, toiset on hitaita ja kärsimättömiä lukijoita. Selaa vaikka instagramia, se voi olla sulle helpompi kun on vaan kuvia ja videoita. Sun vastaus ei välttämättä olisi ollut tähän aiheeseen niin välttämätön muutenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki isät ei rakasta lapsian tippakaan. Mun isä on väkivaltainen narsisti ja se lähinnä inhoaa lapsiaan ja haluaa vahingoittaa lapsiaan.
Apn isä kuulostaa osin samanlaiselta, ei toki niin pahalta kuin omani.
Onko se isä sanonut koskaan rakastavansa? Näyttänyt teoilla? Mistä tiedät että edes rakastaa? Vai suojeletko vain itsäsi ja USKOTTELET että kyllä se isä rakastaa?
Mä en omalle isänkuvatukselle toivota isänpäivää.
Kylmä ja itsekäs kuspääisä. Noita on suomi puollollaan. Lopeta yritykset miellyttää isääsi. Keskity itseesi ja elämääsi.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki isät ei rakasta lapsian tippakaan. Mun isä on väkivaltainen narsisti ja se lähinnä inhoaa lapsiaan ja haluaa vahingoittaa lapsiaan.
Apn isä kuulostaa osin samanlaiselta, ei toki niin pahalta kuin omani.
Onko se isä sanonut koskaan rakastavansa? Näyttänyt teoilla? Mistä tiedät että edes rakastaa? Vai suojeletko vain itsäsi ja USKOTTELET että kyllä se isä rakastaa?Mä en omalle isänkuvatukselle toivota isänpäivää.
Teoilla on nimenomaan näyttänyt, mutta henkinen ja emotionaalinen kannustus puuttuu. Auttoi siis jo lapsuudessa kaikissa käytännön asioissa huolehtivasti, kuten kuskasi harrastuksiin, tarkasti läksyt, antoi lahjoja, oli kiinnostunut siitä missä olimme jne... Nuorena aikuisenakin vielä tuli auttamaan kaikissa käytännön askareissa ja olisi tehnyt ihan yksinkertaisetkin asiat (kuten viralliset puhelut) puolestani jos olisin antanut (tässä siis korostuu se kontrolloivuus). Auttaa rahallisesti ja selvästi huolestuu jos jollain lapsista on jotain ongelmaa, mutta ei kuitenkaan tiedosta että se vatvominen ei auta vaan hän olisi enemmän avuksi jos muistuttaisi että "kaikki järjestyy" eikä keksisi lisää uhkakuvia pahentamaan oloa.
On myös sanonut rakastavansa useasti, sanoo sen kyllä edelleenkin jos tulee riitaa ja ärähdän hänelle tuosta puhetyylistä että se lannistaa. En ole koskaan ajatellut, etteikö hän välittäisi, vaan ennemminkin juuri että hänellä on jotain valtavia itsetunto-ongelmia itsellään jotka heijastuvat kaikkiin ihmissuhteisiin. On etääntynyt myös omista sisaruksistaan ja kokee alemmuutta. Narsisti hän ei ole, mutta jotenkin häpeilevä. Voiko se olla että jos vanhempi häpeää itseään, hän häpeää silloin myös lapsiaan koska nehän ovat "jatkeita" ja ikään kuin kuvia hänestä? Ihan kunnon ihmisiä meistä on kai silti tullut, ainakin sydämen viisautta on meistä lapsista jokaisella... Mutta en oikeasti tiedä, onko hän kenestäkään meistä ylpeä.
Hän voi olla vanhanaikaisesti kasvatettu. Ennen vanhaan ei saanut kehua lapsiaan, ettei heistä tulisi ylpeitä. Ylpeys oli pahinta mitä voi olla, sillä ylpeys käy lankeemuksen edellä. Hän voi olla myös masentunut. Voisiko häntä vuorostaan jotenkin rohkaista sanomalla jotain hyvää hänestä, vaikkapa että hänen vaikeuksistaan huolimatta hän on ollut hyvä isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurin osa miehistä ei välitä lapsistaan saati että rakastaisivat. Luultavasti tuossa on kyse siitä. Jos koet, että paskakasa rakastaa ja välittään teoin niin miksi edes kyselet aiheesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea.
Ei se mitään, toiset on hitaita ja kärsimättömiä lukijoita. Selaa vaikka instagramia, se voi olla sulle helpompi kun on vaan kuvia ja videoita. Sun vastaus ei välttämättä olisi ollut tähän aiheeseen niin välttämätön muutenkaan.
Näitä vanhempikompleksisia on palstalla niin paljon, ettei sitä tykitystä jaksa.
joku toinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea.
Ei se mitään, toiset on hitaita ja kärsimättömiä lukijoita. Selaa vaikka instagramia, se voi olla sulle helpompi kun on vaan kuvia ja videoita. Sun vastaus ei välttämättä olisi ollut tähän aiheeseen niin välttämätön muutenkaan.
Näitä vanhempikompleksisia on palstalla niin paljon, ettei sitä tykitystä jaksa.
joku toinen
Miksi ihmeessä sitten edes avata koko keskustelu ja vaivautua vastaamaan? Otsikossa jo selvisi mistä kyse. Täällä on monenlaisia aiheita mistä valita. :)
Asia on niin, että et välttämättä ikinä tule käymään vanhempiesi kanssa sellaista keskustelua, joka antaisi
sinulle sinua tyydyttäviä vastauksia. Jos lapsuudessa on sinua vaivaavia asioista niin menisin ammattilaisen kanssa juttelemaan niistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hän voi olla vanhanaikaisesti kasvatettu. Ennen vanhaan ei saanut kehua lapsiaan, ettei heistä tulisi ylpeitä. Ylpeys oli pahinta mitä voi olla, sillä ylpeys käy lankeemuksen edellä. Hän voi olla myös masentunut. Voisiko häntä vuorostaan jotenkin rohkaista sanomalla jotain hyvää hänestä, vaikkapa että hänen vaikeuksistaan huolimatta hän on ollut hyvä isä.
Tuo on ihan hyvä teoria, voi olla että on kyse tuosta. On myös masentunut eli se + oma perisuomalainen nöyryyteen kasvattaminen varmasti vaikuttaa. Tuo rohkaisu on myös sinänsä hyvä idea, mutta tuntuu teennäiseltä viedä sitä liian pitkälle. Olemme siis kyllä aina kehuneet häntä niistä asioista millä hän rakkauttaan osoittaa ja sanoittaneet kiitollisuuttamme, mutta olisi kiusallista valehdella että hän on aina osannut olla hyvä isä. Sen kun tietää kaikki, että aina ei ole osannut, kun jouduin hänen takiaan esim. muuttamaan kotoa teininä aiemmin kun oli koulutkin vielä kesken. Joskus tuntuu, että se kehuminen nimenomaan jopa pahentaa koska näin isänpäivänä hänen on nimenomaan vaikeinta ottaa muistamista ja lahjoja vastaan. Kiitän häntä kuitenkin aina jokaisesta kauniista eleestä tai avusta mitä hän vuokseni tekee. Sanat eivät vain selvästikään ole hänen juttunsa ollenkaan. AP
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa miehistä ei välitä lapsistaan saati että rakastaisivat. Luultavasti tuossa on kyse siitä. Jos koet, että paskakasa rakastaa ja välittään teoin niin miksi edes kyselet aiheesta.
Asiat eivät ole niin mustavalkoisia, että kaikki ongelmallinen käytös olisi aina osoitus rakkaudettomuudesta. Välinpitämättömyys on se rakkauden vastakohta, ei esim. viha ja rajattomuus. Tietenkään kaikki eivät OSAA osoittaa rakkauttaan aina niin terveellä tavalla, mutta mielestäni on sekin aika kyyninen maailmankuva jos ajattelee että jurot isät eivät voi rakastaa jos osoittavat sitä ainoastaan käytännön teoilla, eikä sanoilla. Voi kai epäkypsä aikuinen myös olla kateellinen jollekin josta samaan aikaan välittää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi vatvoa tällaisia. Isäsi on ollut monella tavalla hyvä isä. Keskity ajattelemaan sitä ja ohita muu. Eivät ihmiset varsinkaan vanhemmiten muutu. Isäsi on tehnyt parhaansa ja on luultavasti ollut parempi isä kuin omansa oli hänelle. Hyväksy se ja keskity omaan elämääsi.
Tuollaisia miehiä on pilvin pimein. Varsinkin miehet eivät osaa tunneilmaisuja ja syy löytyy heidän omasta lapsuudestaan. Ennen vanhaan vanhemmat olivat erilaisia kun nykyään. Ennen ei osoitettu lapselle tunteita, hyvä kun pidettiin sylissä. Itse muistan aika pienestä lapsuusmuistoja, mutta en juuri hellyydenosoitusta vanhempien taholta. Äidiltä en ainuttakaan, isä antoi joskus " partaa" vaikka hänellä ei ollut partaa. Siis isä ulkoa tultuaan tuli lähelle ja hipaisi poskellaan minun poskeani. Siis se oli ainut hellyydenosoitus. Olin tuolloin jotain 6- vuotias.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sä olet yhtä pitkästyttävä kuin tekstisi niin en suostui kuuntelemaan sinua hetkeäkään.
Fiksu isä sinulla.
Et voi muuttaa isääsi, jos hän ei itse halua. Mutta voit muuttaa omaa suhtautumista asiaan, ettei se enää sinua satuta. Kirjoitin, että isälläsi on mt-ongelmia, ilmeisesti myös mm. tunnelukkoja. Suosittelisi hakemaan itsellesi apua, miten voit itse voimistaa itsearvostustasi. Älä anna isäsi enää vaikuttaa itsetuntoosi.
Välttelevä kiintymussuhde aiheuttaa aleksitymiaa. Hyvin yleistä ennen 80-lukua syntyneillä ihmisillä, että vanhemman syliin ei saanut tulla ja tunteista ei saanut puhua. Onneksi me nuoret olemme osanneet muuttaa toimintatapojamme vaikka itse olemme saaneet vanhemmilta kylmää kohtelua.
Parasta kun faija mullissa ja itse en ole isä, vitunkaan väliä millään isänpävillä!
Minä veikkaan, että noista huolista mitä isä potee teidän lasten suhteen saat riittävän kirkkaan kuvan hänen omista riittämättömyydentunteistaan. Itsestään hän siinä puhuu ja suhtautuu teihin itsensä jatkeena, jolla täytyy siis väistämättä olla samat ongelmat. Sanoisin että tuossa on ihminen, joka pelkää itse mokaavansa niin pahasti että pitää koko ajan itseään pakkopaidassa ihan itse.
Ei silti välttämättä kannata ruveta kauheasti häntä siitä paidasta esiin kuorimaan, hänellä voi olla turvallisin olo noin ja hän voi pelätä möläyttävänsä jotain ilkeää tai haitallista jos ei pidä itseään kurissa. Eli paras lahja mitä voit isälle antaa on tilanteen hyväksyminen ja sellainen puolilämmin suhtautuminen, joka sopii hänen tyyliinsä mutta kuitenkin viestii, että tekin välitätte hänestä. Ja kun hän rikkoo rajoja, se ei tunnu niin ikävältä kun muistaa, mikä häntä ajaa siihen. Hän varmasti olisi parempi isä jos hänellä olisi välineet siihen.
En jaksa lukea.