Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mistä apua maailmantuskaan?
01.02.2015 |
Ongelmanani on, että kärsin koko ajan pahenevasta maailmantuskasta. (Anteeksi jo etukäteen vähän sekavasta tekstistä. Ajatuksiakin minulla olisi vielä vaikka kuinka paljon lisää, mutten jaksa kaikkea nyt alkaa tässä purkamaan.)
En millään tavalla voi uskoa, etä ihmiskunnan nykymeno jatkuu tällaisenaan enää kovinkaan pitkään. On yksinkertaista matematiikkaa, että maapallon rajalliset resurssit ja kiihtyvästi kasvava väestömäärä tulee aiheuttamaan pahoja ongelmia: luonnonkatastrofeja, poliittisia konflikteja, sotia ja taloudellisia ongelmia. En jaksa nyt näitä ongelmia alkaa erittelemään sen kummemmin, mutta mm nämä uutiset ovat erittäin herätteleviä:
http://www.hs.fi/ulkomaat/a1421464701403
http://yle.fi/uutiset/ilmastotutkija_jos_metaani_vapautuu_ilmakehaan_niin_peli_on_pelattu/6317948
http://yle.fi/uutiset/liikakalastus_voi_johtaa_kalakantojen_sukupuuttoon/6516769
Toki jotkut positiivismieliset jaksavat antaa pieniä toivonpilkahduksi, kuten pelastavaa teknologiaa, mutten jaksa uskoa niihin kovinkaan paljon. Tuntuu että esim. nuo argumentit kehittyvästä teknologiasta ovat vain tiettyjen ihmisten tapa sulkea silmänsä ongelmien todelliselta laajuudelta.
Olen siis menettänyt uskoni ihmiskunnan selviytymismahdollisuuksiin ja myös ihmiskuntaan itseensä täysin. Yhä ylivoimaisesti suurin osa maapallon ihmisistä ei edes tiedä olemassaoloamme uhkaavista tekijöistä, ja länsimaalaisistakin suurinta osaa ei yksinkertaisesti tunnu kiinnostavan. Vaikka jokin taho päättäisikin jotain tehdä, muiden valtioiden ja talouden suurhenkilöiden intresseihin ratkaisut eivät tietenkään sovi, eikä mitään konkreettista saada aikaan. YK:n ilmastokokouksiakin järjestetään vähän väliä, eikä sielläkään saada aikaan mitään merkittävää.
Tietyllä tavalla olen jo sinut sen kanssa, ettei pidempiaikaista toivoa ole. Joten vaikka tämän sanominen tuntuu ihan kamalan itsekkäältä, niin en jaksa enää murehtia muista ihmisistä.
Haluaisin vain elää oman elämäni mahdollisimman onnellisena ja puhtain omatunnoin. Helpointa olisi tietysti vain pystyä sulkemaan silmät ja olla ajattelmatta näitä asioita, mutta omatuntoni ei kestäisi sitä.Ymmärrän tietysti, ettei yhden ihmisen teoilla ole kokonaiskuvassa pisaraakaan merkitystä, mutta yritän silti elää mahdollisimman ekologisesti ja olen päättänyt olla hankkimatta lapsia. Pelkään kuitenkin, että tämä ”romahdus” tapahtuu niin nopeasti, etten ehdi edes nauttimaan elämästäni. Enkä pysty siihen varsinkaan näin jatkuvasti ahdistuneena.
Perinteisesti ahdistustahan hoidettaisiin jonkin psykologin tai psykiatrin vastaanotolla, mutten usko olevani millään tavalla mielisairas, joten se tuntuisi ihan turhalta. Kaipaisin kuitenkin jonkinlaista fiksumpaa ja kokeneempaa henkilöä, tai useampia, jonka kanssa jutella ja purkaa ajatuksia. Ehkä näenkin kaikesta vain ne pahimmat puolet, ja siksi ongelmat tuntuvat paljon nykyhetkeä uhkaavimmilta, kuin ne todellisuudessa ovat. Jos meillä onkin vielä useampi vuosikymmen aikaa ja saisin mielelleni enemmän rauhaa nykyhetken suhteen.
Onko kenelläkään muilla samoja ajatuksia?
Kommentit (22)
Älkää turhaan omaa lisääntymistänne miettikö maailmanpelastus operaationa. Intiassa ja muissa väkiluvultaan rikkaissa maissa lisääntyvät kuin puput. Ja jos heiltä elintila loppuu, niin kyllä suomesta ja mälmöstä löytyy tilaa ja rahaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Samat ahdistuneet ajatukset kuin ap:lla, ja olen käynyt syvällä masennuksessa asian kanssa. Tajuttuani, että vaikka kuinka yrittäisin, omien lasten tulevaisuus näyttää joka tapauksessa synkältä. Olen aina ollut ympäristötietoinen, mutta nyt lapsia saatuani asia iski tajuntaan aiempaa rajummin. Miten selitän tämän lapsille? Mitä järkeä on missään, jos jatkuvuutta ei enää seuraavan sukupolven jälkeen olekaan?
Lapsen kotileikitkin saavat surulliseksi, kun mietin ettei heidän enää kannattaisi hankkia omia lapsia tähän maailmaan. Onko vanhemman tehtävä kertoa lapselle totuus asioiden laidasta, vai pitää yllä uskoa ja toivoa itsellekin mahdottomilta tuntuvien asioiden suhteen? Olen valinnut jälkimmäisen, eli on vain pidettävä uskoa ja toivoa tulevasta yllä.
Lamaannuin noiden ahdistavien ajatusten aikaan täysin muutamaksi kuukaudeksi. Avun olen saanut uskosta ja toisista uskovista. Nyt olen taas normaalissa mielentilassa, aiempaa nöyrempänä ja koitan parhaani mukaan elää tässä hetkessä ja olla miettimättä tulevaa. Etukäteen murehtiminen varastaa meiltä nykyhetken, siksi on koitettava kääntää katse aina tähän hetkeen. Ja tässä hetkessä riittää, kun teen parhaani, ei tarvitse pelastaa koko maailmaa.
Itseäni helpottaa jos voin jotenkin auttaa muita tämän maailman matkalaisia, olla läsnäolevasti muiden seurassa. Ja omantunnon taakkaa helpottaa myös vaatimaton ja ympäristöä kuormittamaton elämäntyyli. Vaikka samalla ajattelen, että se on vain pisara meressä ja lopputuloksen kannalta aivan sama. Kuitenkin omaa oloa helpottaa elää niin hyvin kuin osaa. Ei ole oikein muuta vaihtoehtoa, on vain valittava hyvä elämä, oikea asenne. Usko, toivo ja rakkaus. Tai luovutettava ja masennuttava, mutta se ei ole vaihtoehto.