Mitä jos lapsesi haluaisi vaihtaa sukupuolta?

Tietenkin hyväksyisin. Sukupuolen korjaus leikkauksiin tosin vaaditaan vuosien tutkimukset.

Hyväksyisin sen kyllä, mutta luulen, ettei se silti ihan helppo paikka olisi minulle itselleni. Ei se, että hän haluaa muuttua vaan se itse muutos. Vaikka periaatteessa henkilö ei muutu miksikään, niin jokin kuitenkin muuttuisi ja en tiedä, kuinka koville se ottaisi. Mutta ymmärtäisin, että lapselle itselleen prosessi olisi varmasti tärkeä, sillä en usko kenenkään huvikseenkaan tuollaiseen ryhtyvän, tietenkään. 

Hyväksyisin. Tuntisin varmasti suurta surua siitä, että lapsi on ehkä vuosiakin joutunut kärsimään väärässä vartalossa.

Kakistelisin varmaan tosi pitkään, mutta pakkohan se olisi hyväksyä. Ja totutella asiaan. Voin vain kuvitella miltä tuntuu elää väärää sukupuolta olevassa vartalossa. Ehkä asiassa surettaisi eniten lapsen kova kohtalo ja mietityttäisi, millainen elämä hänellä on edessään.

Mutta ilman muuta yrittäisin tukea parhaani mukaan, järkytyksestä toivuttuani.

Tää on valintojen maailma ja jos niin hän päättäisi, sen hyväksyisin. Hänen kroppa ja elämä, tekee niin kuin parhaalta tuntuu :)

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 02:02"]

Kuinka suhtautuisit asiaan?

[/quote]

Tukisin häntä elämässään kuten tähän asti. Antaisin hänen kasvaa ja kehittyä. Tuollaista operaatiota ei tehdä alaikäisille, joista jokainen seksuaalisuuden kehittyessä hakee omaa seksuaalista identiteettiä, joten en alkuun luultavasti paljoa muuta tekisi kuin keskustelisin hänen kanssaan.

Varmaan saisin traumat lapselleni kun suhtautumiseni olisi "hmm jaha, aiotko pitää nykyisen nimesi vai haluatko vaihtaa sen, sitä kuitenkin on annettu molemmille sukupuolille, toisen nimen varmaan joudut vaihtamaan".

Toivottavasti ei halusi vaihtaa ainakaan mun kanssa, en suostuis!

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 02:02"]Kuinka suhtautuisit asiaan?
[/quote]

Sanoisin lspselleni, että sukupuolta ei vaihdeta vaan korjataan. Tukisin prosessissa ja koittsisin olla kohtelias. Kyseessä ei minun elämäni vaan ihmisen, jota rakastan eniten maailmassa. On asiantuntijoiden tehtävä arvioida, kuinka homma etenee, ja minun tehtäväni tukea varmaan prosessin aikana ja sen jälkeen.

Olisin ahdasmielinen ämmä, joka sanoisi miettimään tätä tarkkaan ja näyttäisin miten ne korjaus leikkaukset tehdään (YouTube) jonka jälkeen sanoisin että sinne menee seksielämä.

Kohta taas joku hihhuli tulee huutamaan kuinka tämäkin on väärin.

Kyselisin, keskustelisin, olisin tukena, hyväksyisin. Tuosta olisi varmaan jotain merkkejä kuitenkin ollut jo pienestä saakka. Toki saattaisin kokea haikeutta/surua kun "menetän poikani/tyttäreni", mutta minun tunteeni ovat pientä sen rinnalla, miltä lapsestani tuntuisi elää "vääränlaisena". Ja toisaalta saisin "uuden" tyttären/pojan ;) Eli kyllä siinä varmaan sulattelemista olisi, mutta sulattelisin, hyväksyisin ja rakastaisin.

Tietenkin yrittäisin estää hyvällä ja pahalla, ja jos se kaikesta huolimatta tapahtuisi, käskisin poistua näkösältäni ja kuulosaltani ikiajoiksi. Kieltäisin myös tulemasta hautajaisiini. Jos minussa yleensäkään mitään perittävää olisi, pitäisin jollain tavalla huolen siitä, ettei transu ainakaan saisi penniäkään: en haluaisi tukea sen fetissimateriaalien hankkimista, seksimatkailua ja botox-operaatioita.

Nro 10: transsut eivät korjaa sukupuoltaan, koska sukupuoli ei ole rikki, vaan ne "vaihtavat" sen, eivätkä sittenkään tule oikeasti siksi, mitä luulevat olevansa.

Mullahan ei olisi mitään muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se ja olla tukena.

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 03:32"]

Tietenkin yrittäisin estää hyvällä ja pahalla, ja jos se kaikesta huolimatta tapahtuisi, käskisin poistua näkösältäni ja kuulosaltani ikiajoiksi. Kieltäisin myös tulemasta hautajaisiini. Jos minussa yleensäkään mitään perittävää olisi, pitäisin jollain tavalla huolen siitä, ettei transu ainakaan saisi penniäkään: en haluaisi tukea sen fetissimateriaalien hankkimista, seksimatkailua ja botox-operaatioita.

Nro 10: transsut eivät korjaa sukupuoltaan, koska sukupuoli ei ole rikki, vaan ne "vaihtavat" sen, eivätkä sittenkään tule oikeasti siksi, mitä luulevat olevansa.

[/quote]

Nonniin, tulihan sieltä se yksi uskovainen rääkymään :)

Oma sukupuolenkorjausprosessini alkoi 4 vuotta sitten. 2 vuotta hormonihoidoilla ja jatkuu läpi elämän. Leikkauksia tehty kaksi, ensimmäistä jouduttiin korjaamaan, kun ei kerralla saatu kunnolla manboobseja pois. Ensi kesänä lähtee munasarjat, kohtu ja vagina. Sitten aion odotella pari vuotta sitä viimeisintä ja vaikeinta leikkauskokonaisuutta (genitaalikirurgia). Henkisesti ja fyysisesti voin paljon paremmin kuin esim. 10 vuotta sitten, jolloin viimeksi yritin tappaa itseni. 

Jaksan nyt tehdä töitä ja nautin elämästä ihan tosissani. Täydellisen elämästäni tekisi puoliso, joka rakastaisi minua, huolimatta siitä minkälainen olin aiemmin. Ehkä joku päivä tuo täydellinen elämä tulee kohdalle, mutta vaikkei tulisikaan, niin en enää valehtele itselleni, enkä muille.

Meillä kaikilla on se oma risti kannettavana, mulla se on ollut tämä kamppailu itseni kanssa. Olen onnellinen, että jaksoin nousta sieltä pohjamudista selvittämään, että mistä se paha olo johtui. 

Mun äidille ei koskaan ole ollut tärkeää, että olenko tyttö vai poika, kunhan olen elossa, se on tärkeintä. Omia biologisia lapsia en tule koskaan saamaan, mutta jos muutoin "omia" lapsia saisin (toivon, että saan.), niin en miettisi sitä, mitä ne muut ihmiset (sukulaiset, ystävät, naapurit, työkaverit) ajattelisivat lapsestani, joka ei taittuisi näihin yhteiskunnan tekoraameihin. Tekisin kaikkeni, että lapseni saisi kokea olevansa haluttu ja rakastettu juuri sellaisena kuin on ja tukisin häntä sillä matkalla, millaiseksi hän haluaisi tulla. Olisin sellainen kuin oma äitini - rakastaisin lastani ehdoitta.

Mun tyttöni on 9 vuotiaasta asti sanonut haluavansa olla poika, 12 vuotiaana ilmoitti tykkäväänsä tytöistä ja nyt 17 vuotiaana odottaa että tulee täysi-ikäiseksi että saa vihdoin mennä poistattamaan rintansa.

Mulle on ihan sama mikä hän on tai kenestä tykkää. Oma rakas lapsi se on ja toivon hänelle pelkkää onnea ja hyvää elämässä.

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 02:16"]

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 02:02"]

Kuinka suhtautuisit asiaan?

[/quote]

Tukisin häntä elämässään kuten tähän asti. Antaisin hänen kasvaa ja kehittyä. Tuollaista operaatiota ei tehdä alaikäisille, joista jokainen seksuaalisuuden kehittyessä hakee omaa seksuaalista identiteettiä, joten en alkuun luultavasti paljoa muuta tekisi kuin keskustelisin hänen kanssaan.

[/quote]

Sukupuolenkorjaus ei ole "yksi" operaatio, vaan prosessi, jonka läpikäyminen vie usein 10 vuotta alusta loppuun (eli kaikki leikkaukset on tehty). Alaikäiselle esi-murrosikäiselle olisi tärkeä viivästyttää murrosikää, jotta vanhemmat voisivat antaa luvan hormohoitoihin. Mitään leikkauksiahan ei tehdä alle 18-vuotiaille. 

Siinä vaiheessa, kun olin käynyt ensimmäisessä leikkauksessa rintojen poistossa, niin moni puolituttu luuli, että nyt olin käynyt siinä sukupuolenkorjausleikkauksessa. Hämmästyi paljon, kun kerroin, että se viimeisin (monasti tärkeimmäksi ajateltu) leikkaus tulee vasta ihan viimeisenä ja sekin tehdään kahdessa, kolmessa osassa. Tärkein muutos on tullut hormonien myötä (olin reilusti yli 30 vuotias aloittaessani hoidot), kun ääni madaltui ja partakarvoja alkoi kasvaa. Naamakin vähän jo maskulisoitunut jne. Ne on niitä ihan pienen pieniä muutoksia, joka tekee minusta sen miehen, jota minun olisi pitänyt olla jo kauan sitten. 

Mutta parasta tässä transsukupuolisuudessa on se, että voin todella tietää millaista helvettiä naisen elämä voi olla. En voi kuin kumartaa naisille, että jaksavat kaikkea mahdollista menkkakivuista, pieniin puristaviin korkkareihin. Ainoa asia, jonka naisen elämässä itselleni koin hyväksi jutuksi oli äiteys, mutta voin mä varmasti kokea vanhemmuuden riemut ja surut yhtä hienosti isänäkin.

Hienoa on ollut myös työyhteisön tuki ja myös asiakkaiden hyvä suhtautuminen. 10 vuoden päästä, kun mun parta rehottaa ihan niin kuin veljilläkin ja selkä on kuin apinalla, ei kukaan edes vois kuvitella, että mä oon joskus elänyt "naisen" elämää. Ja uskon, että itsekin sen unohtaa päivä päivältä ja menneisyys muuttuu unenomaiseksi pikku pikku painajaiseksi (oli mulla hyviäkin hetkiä, en voi väittää vastaan).

Kyllä minäkin kakarana toivoin olevani poika. Oli paljon jännenpää pissata seisaallaan. Kotileikeissä olin aina isän roolissa.

En nykyäänkään ole ns. naisellinen. En kulje korkkareissa enkä käytä käsilaukkua.

Siltikään ei olis tullut mieleenkään vaihtaa keinotekoisesti sukupuolta!

Ja vielä veronmaksajien rahoilla.

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 06:30"]

Kyllä minäkin kakarana toivoin olevani poika. Oli paljon jännenpää pissata seisaallaan. Kotileikeissä olin aina isän roolissa.

En nykyäänkään ole ns. naisellinen. En kulje korkkareissa enkä käytä käsilaukkua.

Siltikään ei olis tullut mieleenkään vaihtaa keinotekoisesti sukupuolta!

Ja vielä veronmaksajien rahoilla.

[/quote]

Idiootti. Miten sun vastaus liittyi ap:n kysymykseen?