Miten te toisen miehen/naisen mukaan lähteneet

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:22"]

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:20"]

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:17"]

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:14"]

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:06"]

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:06"]

Itse en ole sattunut lukemaan yhtäkään, vaikka olen täällä roikkunut vuosia.

[/quote]

Jännä.

[/quote]

Jännää on tässä mielestäni se, että tästä asiasta ei puhuta. En ainakaan nopealla selailulla löytänyt yhtään juuri tätä asiaa käsittelevää ketjua. 

[/quote]

No mitä puhumista tuossa on? Tuo on osa elämää, ne on päätöksiä joissa pitää ottaa huomioon oma vastuu vanhempana. Ja siinä vaiheessa kun parisuhteeseen on tullut tilaa sille toiselle miehelle tai naiselle niin paljon, että oma avioliitto/parisuhde siihen kaatuu, niin eikö siinä kohtaa ole ihan turha parkua kaatunutta maitoa? Niin petetyn kuin pettäjän.

Sen kestää kun saa parempaa tilalle. On se sitten elämä ilman sitä entistä puolisoa tai elämä uuden puolison kanssa. 

[/quote]

Niin ja elämää vapaaehtoisesti ilman omia lapsia, ainakin puolet heidän lapsuudestaan.

[/quote]

? minä otin eron ja lapset on mulla. Joka toinen viikonloppu ovat isällään. Mikä sun ongelmasi on?

[/quote]

Onko exäsi ja lapsesi myös tyytyväisiä tähän järjestelyyn, että näkevät toisiaan 4 pv kuukaudessa? Vai kysyttiinkö heiltä asiaa?

On aivan elaa perhe-elamaa kuin koittaa selvita yksin lapsen kanssa ja toisaalta menettaa iso osa lapsen lapsuudesta toisen aikuisen itsekkyyden takia.

Mä olen sun kanssa samoilla linjoilla,Ap. Omassa avioliitossa on välillä ollut vaikeita aikoja eikä todellakaan ole tuntunut yhtään miltään. Sit taas on välillä ollut tosi rakastunut olo. Tunteet vaihtelee kausittain, sais usein vaihtaa jos koko ajan pitäis tuntea valtavia rakkauden tunteita. Mä en tunteiden takia ikinä riistäisi lapsiltani perhettä.

Se Hjallis Harkimokin (joka ilmeisesti lähti ydinperheestään toisen naisen matkaan?) sanoi jossain haastattelussa
että kun ydinperheen menee tollasen turhan tunnemyllerryksen takia rikkomaan niin sitä ei enää kenenkään kanssa saa takaisin ja jotain menee rikki lopullisesti, mitä ei voi korjata...

Joo, eri homma jos on joku alkoholisti/väkivaltanen puoliso, mutta jos omassa ikäkriisissä jättää sen oikean perheensä/hyvän puolison jonku impulsiivisen ja arvomaailmaltaan hövelin (jos seurustelee varatun kanssa niin moraalia ei tyypiltä löydy) fitnesspimun/mieskissan takia niin eiköhän 99% kadu jälkikäteen.

Tunteet tulee ja menee, rakkaus on tahtomista ja perhe pysyy yhdessä ja se valinta on tehty että tässä ollaan. Lapset on haluttu ja hommattu ja se tiedettiin että lapsiperhearki ei oo mtn romanttista komediaa yösyöttöineen ja vaipparalleineen.

Siinä on sillo sitouduttu perheeseen, ei omien mielihalujen perässä juoksemiseen.
Jos rakastumisen tunnetta haluaa niin sitä
Löytyy siitä omasta suhteesta jos haluaa. Sit jos ei tajua omaa päätään yhtään ja kuvittelee että joka tunnekuohua on pakko vaan seurata niin elämä käy kyl vaikeeksi ja arki on yhtä tuskaa.

Entä jos suhteessa ei ole lapsia?

Mulla ei oo lapsia. 

Nykyisen mieheni ensimmäinen kommentti avioeron puolen vuoden harkinta-ajan jälkeen oli, että häntä hämmästyttää kuinka vähän hän kaipaa lapsiaan. Lapset olivat hänellä joka toinen vkl. Yhteen muutimme vasta 1,5v myöhemmin ja siitä vuoden päästä tyttärensä muutti omasta tahdostaan meille. Tyttö on jo omillaan, poika asuu edelleen äidillään ja äiti varmaan paapoo lapsiparan (siis jo aikuisen miehen) hengiltä. 

Mä olisin varmaan eronnut joka tapauksessa, vaikka en avioliittoni loppumetreillä olisikaan rakastunut toiseen mieheen. Uusi rakkaus vain nopeutti asioita. Lasten kannalta on aika epäoleellista, minkä vuoksi vanhemmat eroavat. Tärkeää on, että biovanhemmat jaksavat ja ennenkaikkea haluavat jakaa vanhemmuuden edelleenkin, vaikkei enää ollakaan parisuhteessa keskenään. Joku kysyi, miltä tuntuu joulut, kun lapsi on menossa isälleen. Ei oikein mitenkään erityiseltä, useimmiten olen joko töissä joulun tai jossain ulkomailla, jos lapset ovat joulun isällään. En tunne katumusta enkä syyllisyyttä erostani.

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:41"]

Mä olen sun kanssa samoilla linjoilla,Ap. Omassa avioliitossa on välillä ollut vaikeita aikoja eikä todellakaan ole tuntunut yhtään miltään. Sit taas on välillä ollut tosi rakastunut olo. Tunteet vaihtelee kausittain, sais usein vaihtaa jos koko ajan pitäis tuntea valtavia rakkauden tunteita. Mä en tunteiden takia ikinä riistäisi lapsiltani perhettä. Se Hjallis Harkimokin (joka ilmeisesti lähti ydinperheestään toisen naisen matkaan?) sanoi jossain haastattelussa että kun ydinperheen menee tollasen turhan tunnemyllerryksen takia rikkomaan niin sitä ei enää kenenkään kanssa saa takaisin ja jotain menee rikki lopullisesti, mitä ei voi korjata... Joo, eri homma jos on joku alkoholisti/väkivaltanen puoliso, mutta jos omassa ikäkriisissä jättää sen oikean perheensä/hyvän puolison jonku impulsiivisen ja arvomaailmaltaan hövelin (jos seurustelee varatun kanssa niin moraalia ei tyypiltä löydy) fitnesspimun/mieskissan takia niin eiköhän 99% kadu jälkikäteen. Tunteet tulee ja menee, rakkaus on tahtomista ja perhe pysyy yhdessä ja se valinta on tehty että tässä ollaan. Lapset on haluttu ja hommattu ja se tiedettiin että lapsiperhearki ei oo mtn romanttista komediaa yösyöttöineen ja vaipparalleineen. Siinä on sillo sitouduttu perheeseen, ei omien mielihalujen perässä juoksemiseen. Jos rakastumisen tunnetta haluaa niin sitä Löytyy siitä omasta suhteesta jos haluaa. Sit jos ei tajua omaa päätään yhtään ja kuvittelee että joka tunnekuohua on pakko vaan seurata niin elämä käy kyl vaikeeksi ja arki on yhtä tuskaa.

[/quote]

Juuri näin!

Ap, jos saisit valita eläväsi seuraavat 50 vuotta onnellisena tai koko ajan vähän onnettomana, kumman valitsisit? Minä valitsin onnellisena elämisen ja siksi erosin. En myöskään tunne syyllisyyttä asiasta. Lasten elämä isän ja äidin luona on vain järjestelykysymys.

Mä erosin omasta aloitteesta. Uusi suhdekin oli valmiina, ei tosin eron syynä.
.
Toki tunnen syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunteita. Harmittaa, että ydinperhe särkyi, että ei onnistuttu. Mutta ihan kaikki yritettiin, terapiat ja muut. Monta vuotta. Ei ollut päähänpisto.
.
Ikävä on lapsia, kun ollaan erossa, toki. Onneksi lapsilla on edelleen hyvä isä, ei tarvi murehtia.

Ai niin, toki olen nyt kuitenkin paljon onnellisempi. Mulla on lasten lisäksi hyvä ja tasapainoinen parisuhde, toimii kaikilla osa-alueilla. Uusperhettä ei ole eikä tule.
.
27

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:50"]

Mä olisin varmaan eronnut joka tapauksessa, vaikka en avioliittoni loppumetreillä olisikaan rakastunut toiseen mieheen. Uusi rakkaus vain nopeutti asioita. Lasten kannalta on aika epäoleellista, minkä vuoksi vanhemmat eroavat. Tärkeää on, että biovanhemmat jaksavat ja ennenkaikkea haluavat jakaa vanhemmuuden edelleenkin, vaikkei enää ollakaan parisuhteessa keskenään. Joku kysyi, miltä tuntuu joulut, kun lapsi on menossa isälleen. Ei oikein mitenkään erityiseltä, useimmiten olen joko töissä joulun tai jossain ulkomailla, jos lapset ovat joulun isällään. En tunne katumusta enkä syyllisyyttä erostani.

[/quote]

Ei kadu tuttunikaan, ja sitä tässä on vaikea ymmärtää. Miten voi olla tyytyväinen valintaansa ja elämäänsä, kun tietää että on satuttanut pahasti muita ja pakottanut heidät elämään toisenlaista elämää kuin he olisivat valinneet? Tuttuni tapauksessa mies ei olisi halunnut erota eivätkä tietenkään lapsetaan, mutta tuttuni kuittaa asian vain sillä, että oli hänelläkin rankkaa kun piti tehdä näin iso päätös ja että nyt kun hän on onnellinen, ovat lapsetkin ja kyllä se mieskin vielä joskus on onnellinen.

En tiedä, kuinka itsekeskeinen ihmisen täytyy olla että ei kykene perusempatiaan eikä ymmärrä, minkälaisen myrskyn on tuonut omien lastensa elämään. Aivan kuin perheen hajoaminen ja elämän jakautuminen jatkuvaan kahden kodin ja kaksien juhlien ja kaksien tapojen rumbaan olisi suurin onni, mitä lapset voisivat saavuttaa. Jotenkin tuntuu, että tällaiset valintoihinsa tyytyväiset ihmiset eivät näe asioita muuta kuin oman hyödyn ja omien intressien toteutumisen kannalta. Viis muista.

Ymmärrän, että eroja ja rakastumisia sattuu ja että kukaan ei voi jäädä loputtomiin sinnittelemään onnettomaan liittoon. Tajuan myös senkin, ettei ulkopuolinen voi varmasti tietää eron syitä eikä kaikkia taustoja. Mutta sitä en ymmärrä, että ei tunneta mitään surua, sääliä, harmia omien lasten puolesta eikä suostuta ymmärtämään, että lapset kokevat eron isona kriiisinä, vaikka vanhemmat kuinka hoitaisivat homman sivistyneellä tavalla. Ennen kaikkea en ymmärrä, ettei anneta lasten surra eroa vaan vängätään väkisin tuota "onnellinen äiti onnelliset lapset"-mantraa. Ja kaiken huipuksi on mielestäni käsittämätöntä, että kun revitään rikki lasten perhe ja koti oman onnen takia, ei olla valmiita itse luopumaan mistään vaan koko setti on saatava: uusi lapsi, uusi ydinperhe, uusi täydellinen elämä, jotta ne lapset voivat vierestä seurata, minkälaista se elämä olisi heilläkin voinut olla.

Miksi sinun onnesi menee jatkuvasti ohi lastesi onnen? Vaikka sinua ei harmita viettää joulua erillään lapsista, voi se lapsia silti harmittaa. Näetkö maailman jatkuvasti vain oman napasi kautta?

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 21:44"][quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 22:15"][quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:50"]

Mä olisin varmaan eronnut joka tapauksessa, vaikka en avioliittoni loppumetreillä olisikaan rakastunut toiseen mieheen. Uusi rakkaus vain nopeutti asioita. Lasten kannalta on aika epäoleellista, minkä vuoksi vanhemmat eroavat. Tärkeää on, että biovanhemmat jaksavat ja ennenkaikkea haluavat jakaa vanhemmuuden edelleenkin, vaikkei enää ollakaan parisuhteessa keskenään. Joku kysyi, miltä tuntuu joulut, kun lapsi on menossa isälleen. Ei oikein mitenkään erityiseltä, useimmiten olen joko töissä joulun tai jossain ulkomailla, jos lapset ovat joulun isällään. En tunne katumusta enkä syyllisyyttä erostani.

[/quote]

Ei kadu tuttunikaan, ja sitä tässä on vaikea ymmärtää. Miten voi olla tyytyväinen valintaansa ja elämäänsä, kun tietää että on satuttanut pahasti muita ja pakottanut heidät elämään toisenlaista elämää kuin he olisivat valinneet? Tuttuni tapauksessa mies ei olisi halunnut erota eivätkä tietenkään lapsetaan, mutta tuttuni kuittaa asian vain sillä, että oli hänelläkin rankkaa kun piti tehdä näin iso päätös ja että nyt kun hän on onnellinen, ovat lapsetkin ja kyllä se mieskin vielä joskus on onnellinen.

En tiedä, kuinka itsekeskeinen ihmisen täytyy olla että ei kykene perusempatiaan eikä ymmärrä, minkälaisen myrskyn on tuonut omien lastensa elämään. Aivan kuin perheen hajoaminen ja elämän jakautuminen jatkuvaan kahden kodin ja kaksien juhlien ja kaksien tapojen rumbaan olisi suurin onni, mitä lapset voisivat saavuttaa. Jotenkin tuntuu, että tällaiset valintoihinsa tyytyväiset ihmiset eivät näe asioita muuta kuin oman hyödyn ja omien intressien toteutumisen kannalta. Viis muista.

Ymmärrän, että eroja ja rakastumisia sattuu ja että kukaan ei voi jäädä loputtomiin sinnittelemään onnettomaan liittoon. Tajuan myös senkin, ettei ulkopuolinen voi varmasti tietää eron syitä eikä kaikkia taustoja. Mutta sitä en ymmärrä, että ei tunneta mitään surua, sääliä, harmia omien lasten puolesta eikä suostuta ymmärtämään, että lapset kokevat eron isona kriiisinä, vaikka vanhemmat kuinka hoitaisivat homman sivistyneellä tavalla. Ennen kaikkea en ymmärrä, ettei anneta lasten surra eroa vaan vängätään väkisin tuota "onnellinen äiti onnelliset lapset"-mantraa. Ja kaiken huipuksi on mielestäni käsittämätöntä, että kun revitään rikki lasten perhe ja koti oman onnen takia, ei olla valmiita itse luopumaan mistään vaan koko setti on saatava: uusi lapsi, uusi ydinperhe, uusi täydellinen elämä, jotta ne lapset voivat vierestä seurata, minkälaista se elämä olisi heilläkin voinut olla.

Miksi sinun onnesi menee jatkuvasti ohi lastesi onnen? Vaikka sinua ei harmita viettää joulua erillään lapsista, voi se lapsia silti harmittaa. Näetkö maailman jatkuvasti vain oman napasi kautta?
[/quote]

Peesi.
[/quote]

Hyvin sanottu.

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 20:49"]

Eli lapsille kannattaa näyttää parisuhteen malli, jossa ei ole enää rakkautta, vain robottimaista lapsille elämistä, parhaimmillaan jokapäiväistä riitelyä, kylmyyttä ja toisen mitätöintiä? Ja tuon mallin perusteella lapset saavat käsityksen "rakkaudesta", "toimivasta parisuhteesta", "perhe-elämästä". Haluat siis lapsesikin kärsivän esimerkiksi henkisesti pahoinvoivana tulevassa aikuisessa suhteessaan väkisin, koska sen mallin hän on saanut kotonaan lapsena. 

[/quote]

Ei tässä ole kahta ääripäätä eikä kukaan ole pakottamassa jäämään toimimattomaan suhteeseen. Jos oikeasti kokee, että kaikkeni yritin ja silti tämä ei toimi, niin sitten erotaan. On vain kyettävä tunnustamaan, että tämä ei todellakaan ole perheessämme kaikkien parhaaksi vaan nimenomaan MINUN parhaakseni ja että tässä tapauksessa lapseni joutuvat asiasta kärsimään. Ja kyllä, siitä sietääkin tuntea syyllisyyttä, on osa ihan normaalia vanhemmuutta tunnustaa, ettei ole toiminut tässä asiassa lastensa parhaaksi ja se on samalla hyvä muistutus siitä, että jatkossa on syytä tehdä valintoja paremmin ja harkitummin lasten paras mielessä.

Olen nyt asumuserossa ja tuntuu ettei sitä yhteistä juttua enää oikein aviomiehen kanssa löydy. Äitini oli tänään sitä mieltä että ei se mitään "minäkin opin sietämään isääsi(joka oli juoppo narsisti) ja nauttimaan yksinolon hetkistä" Siis mitä?? Miten joku vanhempi voi oikeasti haluta lapselleen samaa paskaa mitä on itse marttyyrinä nauttinut ja vaikuttanut erittäin haitallisesti nimenomaan naimisissa pysymällä meihin lapsiin! Ei ollut äidillä vastausta tähän.

Joo, äitini on syntynyt 40-luvulla eikä muutenkaan ole mikään erityinen tukipilari mulle mutta tää veti kyllä sanattomaksi.  

[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 21:50"][quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 22:20"]

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 22:15"]

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:50"]

[/quote]

Ei kadu tuttunikaan, ja sitä tässä on vaikea ymmärtää. Miten voi olla tyytyväinen valintaansa ja elämäänsä, kun tietää että on satuttanut pahasti muita ja pakottanut heidät elämään toisenlaista elämää kuin he olisivat valinneet? Tuttuni tapauksessa mies ei olisi halunnut erota eivätkä tietenkään lapsetaan, mutta tuttuni kuittaa asian vain sillä, että oli hänelläkin rankkaa kun piti tehdä näin iso päätös ja että nyt kun hän on onnellinen, ovat lapsetkin ja kyllä se mieskin vielä joskus on onnellinen.

En tiedä, kuinka itsekeskeinen ihmisen täytyy olla että ei kykene perusempatiaan eikä ymmärrä, minkälaisen myrskyn on tuonut omien lastensa elämään. Aivan kuin perheen hajoaminen ja elämän jakautuminen jatkuvaan kahden kodin ja kaksien juhlien ja kaksien tapojen rumbaan olisi suurin onni, mitä lapset voisivat saavuttaa. Jotenkin tuntuu, että tällaiset valintoihinsa tyytyväiset ihmiset eivät näe asioita muuta kuin oman hyödyn ja omien intressien toteutumisen kannalta. Viis muista.

Ymmärrän, että eroja ja rakastumisia sattuu ja että kukaan ei voi jäädä loputtomiin sinnittelemään onnettomaan liittoon. Tajuan myös senkin, ettei ulkopuolinen voi varmasti tietää eron syitä eikä kaikkia taustoja. Mutta sitä en ymmärrä, että ei tunneta mitään surua, sääliä, harmia omien lasten puolesta eikä suostuta ymmärtämään, että lapset kokevat eron isona kriiisinä, vaikka vanhemmat kuinka hoitaisivat homman sivistyneellä tavalla. Ennen kaikkea en ymmärrä, ettei anneta lasten surra eroa vaan vängätään väkisin tuota "onnellinen äiti onnelliset lapset"-mantraa. Ja kaiken huipuksi on mielestäni käsittämätöntä, että kun revitään rikki lasten perhe ja koti oman onnen takia, ei olla valmiita itse luopumaan mistään vaan koko setti on saatava: uusi lapsi, uusi ydinperhe, uusi täydellinen elämä, jotta ne lapset voivat vierestä seurata, minkälaista se elämä olisi heilläkin voinut olla.

Miksi sinun onnesi menee jatkuvasti ohi lastesi onnen? Vaikka sinua ei harmita viettää joulua erillään lapsista, voi se lapsia silti harmittaa. Näetkö maailman jatkuvasti vain oman napasi kautta?

[/quote]

Pitkään kirjoitukseesi lyhyt vastaus: marttyyrin kruunu ei kaunista ketään eivätkä lapsetkaan tule kiittämään siitä, jos uhraat oman elämäsi ja onnesi lastesi vuoksi.

[/quote]

Onko ap:lla ja muilla eron kauhistelijoilla lapsuuden traumoja ja hylätyksi tulemisen kokemuksia? Olen huomannut, että usein "kaiken se kestää" jankuttat ovat tulleet lapsuudessa jollain tavalla hylätyiksi (äiti, isä tai joku muu). Heidän itsetunto rakentuu parisuhteen varaan ja puolison ottama ero saisi korttitalon kokonaan kaatumaan. Tätä ei kuitenkaan myönnetä, vaan aina vedotaan lasten etuun. Terveellä itsetunnolla varustettu ihminen tajuaa, että parisuhde kannattaa saada toimimaan jo lasten edun takia, mutta huonoon parisuhteeseen ei kannata jäädä roikkumaan edes lasten edun takia. Lasten etu voi toteutua, vaikka vanhemmat asuisivat eri osoitteissa.
[/quote]

Minä ainakin tiedostan että tuolta tämä tunteeni tulee. Isäni kuoli kun olin 3v.
Ja en haluaisi omille lapsilleni tätä tunnetta, vaan terveen itsetunnon. Siksi en eroaisi lasteni isästä ellei ilmenisi jotain todella, todella pätevää syytä.
Ohis

Hyvin pitkalle ap:n kannalla. Lapsia tehdaan, mutta sitten kun elama partnerin kanssa arkipaivaistyy, lahdentaan uuden matkaan sen kummemmin miettimatta miten se vaikutaa lapsiin. KOSKA MINULLA ON OIKEUS ONNEEN ja you only live once! Bullshit. Niin itsekasta ajattelua, mutta valitettavati hyvin nykypaivaista. En ihan oikeesti ymmarra??  Ja en ole tullut hylatyksi lapsena, yritan vain ymmartaa milta lapsena tuntuisi.. 

En minäkään enää koe huonoa omaatuntoa (vaikka tämä on selkeästi väärä vastaus tähän ketjuun). Aluksi kun lapsi oli pieni ja kaikki kokivat eron kanssa suuria menetyksen tunteita, oli aivan musertavia hetkiä. Mutta nykyään olen niin onnellinen erosta. Minulla on aiva ihana mies, jota lapseni rakastaa vilpittömästi (ja mies häntä). Exälläni on mukava naisystävä (joka on tosin ollut sen verran vähemmän aikaa kuvioissa, että vaikea vielä sanoa omaa mielipidettä, mutta lapsi ainakin ihailee häntä kovasti).

En voi sanoa, että nykyään edes kaipaisin lasta hänen ollessa isällään. Silloin teemme mieheni kanssa kaikkia aikuisten juttuja, saatamme vaikka viettää koko päivän sängyssä, jos siltä tuntuu. Seksi on edelleen vuosien jälkeen upeaa, exäni kanssa sitä ei juurikaan ollut. Olen myös saanut uuden suvun mieheni puolelta, suvun johon minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Exäni on kuitenkin myös ystäväni, samoin hänen vanhempansa ovat edelleen hyvin tärkeitä lapseni isovanhempina. Edelleen soittelemme ex-anopin kanssa, onhan hän ollut iso osa elämääni pitkään.

Exän kanssa autamme toisiamme puolin ja toisin, jos tarvetta on. Lapsen olemiset sovitaan joustavasti molempien kalenterin mukaan. Juhlat jaamme aina parhaan mukaan niin, että molemmat pystyvät osallistumaan, koulun tapahtumiin ym. harrastusjuttuihin menemme usein yhdessä.

No eihän nyt näin kuulunut vastata, kyllä tässä jonkun kai pitää kärsiä, koska siihen kai avaus pyrki. Kaipa se on sitten se lapsi? Sen lapsen tästä nyt on ainakin kärsittävä! Kyllä, ollaan juteltu aiheesta paljon. Ja tottakai, jos lapsi saisi valita, äiti ja iskä olisivat edelleen yhdessä, sitä nyt on typerä yrittää väittää muuksi. Mutta lapsi on saanut tässä myös paljon, on paljon uusia rakkaita ihmisiä elämässä. On kaksi kotia, joissa kummassakaan ei riidellä. Ainakin meillä näkee päivittäin naisen ja miehen välistä hellyyttä, kunnioitusta, rakkautta ja hassuttelua. Tätä ei oikein koskaan näkynyt vanhassa ydinperheessä, jossa äiti ja isä elivät toisiinsa hieman ärsyyntyneinä ystävinä. Saa toki kyseenalaistaa sen, miksemme vain laittaneet ydinperhettä toimimaan. No se on sitten eri keskustelu, mutta voin sanoa, että lapseni isän kanssa en olisi koskaan löytänyt tällaista onnea. En ehkä myöskään olisi yhtä läheinen lapseni kanssa, mitä nyt olen, koska eron myötä kävimme todella vaikeita asioita läpi ja puhuimme niistä (ja kaikesta muustakin) tuntikaudet.

Jos siis lasken plussat ja miinukset, ero jää huimasti plussan puolelle. Mutta tietysti olen monen mielestä väärässä, ja minun olisi hampaat irvessä pitänyt säilyttää ydinperhe, koska se on ainoa oikea tapa elää ja olla ja poikkeuksia ei ole. Mitä sen väliä, minkälaisen mallin se lapselle antaa vaikkapa parisuhteen tasosta, mutta ydinperhe se olla ja pitää ;)

Juhlapyhät my ass. Elämä on.

Lapset on minun, "perheenrikkojan" luona kaksi kolmasosaa kuukaudesta. Eipä juuri ole ikävä kun ovat isänsä luona. Teen omia juttujani.

Ei harmita yhtään tippaa, päinvastoin. Aikaisemmin olisi pitänyt erota rakkaudettomasta liitosta, eikä vasta sitten kun sain rakkautta muualta.

Syyllisyys kalvaisi jos edelleen kattelisin masentunutta, tunneköyhää murjottavaa ja valittavaa, vastuutonta luuseria. Pelastin ehkä lapsetkin siltä taudilta.

Lasten takia ei kenenkään pitäisi olla yhdessä. Huonossa liitossa lapset kärsii enemmän kuin erossa.

[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:18"]

Eikä kukaan oikeasti lähde HYVÄSTÄ suhteesta. 

[/quote]

No itse asiassa kyllä monetkin lähtee. Yksilöille voi tulla omia elämänkriisejä kuten ikäkriisejä, josta voi seurata armotonta sekoilua ja perspektiivin täydellistä katoamista ja entisen arvomaailman vastaista käyttäytymistä. Kyllä sellaisen hybriksen vallassa vanha suhdekin lentää kuin leppäkeihäs, vaikka se olisi hyväkin ollut. Ja tämä on valitettavan tavallista.