Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten te toisen miehen/naisen mukaan lähteneet
26.01.2015 |
kestätte sen, että olette tietoisesti rikkoneet perheen lapseltanne ja sen että oman valintanne vuoksi joudutte elämään myös ainakin osittaisesti ilman lastanne (jos yhteishuoltajuus)? Ymmärrän, että meillä on vain yksi elämä, mutta luulen että itse en kestäisi sitä syyllisyyden tunnetta. Tietysti tilanne silloin eri, jos ex on ollut alkoholisti, väkivaltainen, yms. mutta jotkut lähtevät ns. hyvästäkin liitosta rakastuttuaan toiseen. Ja haluan painottaa vielä, etten ole ketään tuomitsemassa, mietin vain kuinka vaikeaa itselläni olisi olla erossa (omasta syystäni) lapsistani noin paljon, mitä esim. viikko/viikko systeemi vaatii + kaikki juhlat ainakin joka toinen vuosi ilman lapsia.
Kommentit (58)
Ja 57 jatkaa, ettei ole ollenkaan vahingoniloinen miehen katumisesta. Toivon kaikkea hyvää lasteni isälle! Olen vain ratkaissut tilanteen itsenäistymällä, tajuten ettei mies varmasti ilman isoa työtä kykene rakkaussuhteen vaatimien tunneskaalojen hallintaan, mutta isänä oikein ihana lapsilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
57:lle: älä anna miehesi nimittää sua perheenrikkojaksi jos tai kun eroon päädytte. Sen perheen rikkoo se, joka pettää. Simple.
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 22:15"]
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:50"]
Mä olisin varmaan eronnut joka tapauksessa, vaikka en avioliittoni loppumetreillä olisikaan rakastunut toiseen mieheen. Uusi rakkaus vain nopeutti asioita. Lasten kannalta on aika epäoleellista, minkä vuoksi vanhemmat eroavat. Tärkeää on, että biovanhemmat jaksavat ja ennenkaikkea haluavat jakaa vanhemmuuden edelleenkin, vaikkei enää ollakaan parisuhteessa keskenään. Joku kysyi, miltä tuntuu joulut, kun lapsi on menossa isälleen. Ei oikein mitenkään erityiseltä, useimmiten olen joko töissä joulun tai jossain ulkomailla, jos lapset ovat joulun isällään. En tunne katumusta enkä syyllisyyttä erostani.
[/quote]
Ei kadu tuttunikaan, ja sitä tässä on vaikea ymmärtää. Miten voi olla tyytyväinen valintaansa ja elämäänsä, kun tietää että on satuttanut pahasti muita ja pakottanut heidät elämään toisenlaista elämää kuin he olisivat valinneet? Tuttuni tapauksessa mies ei olisi halunnut erota eivätkä tietenkään lapsetaan, mutta tuttuni kuittaa asian vain sillä, että oli hänelläkin rankkaa kun piti tehdä näin iso päätös ja että nyt kun hän on onnellinen, ovat lapsetkin ja kyllä se mieskin vielä joskus on onnellinen.
En tiedä, kuinka itsekeskeinen ihmisen täytyy olla että ei kykene perusempatiaan eikä ymmärrä, minkälaisen myrskyn on tuonut omien lastensa elämään. Aivan kuin perheen hajoaminen ja elämän jakautuminen jatkuvaan kahden kodin ja kaksien juhlien ja kaksien tapojen rumbaan olisi suurin onni, mitä lapset voisivat saavuttaa. Jotenkin tuntuu, että tällaiset valintoihinsa tyytyväiset ihmiset eivät näe asioita muuta kuin oman hyödyn ja omien intressien toteutumisen kannalta. Viis muista.
Ymmärrän, että eroja ja rakastumisia sattuu ja että kukaan ei voi jäädä loputtomiin sinnittelemään onnettomaan liittoon. Tajuan myös senkin, ettei ulkopuolinen voi varmasti tietää eron syitä eikä kaikkia taustoja. Mutta sitä en ymmärrä, että ei tunneta mitään surua, sääliä, harmia omien lasten puolesta eikä suostuta ymmärtämään, että lapset kokevat eron isona kriiisinä, vaikka vanhemmat kuinka hoitaisivat homman sivistyneellä tavalla. Ennen kaikkea en ymmärrä, ettei anneta lasten surra eroa vaan vängätään väkisin tuota "onnellinen äiti onnelliset lapset"-mantraa. Ja kaiken huipuksi on mielestäni käsittämätöntä, että kun revitään rikki lasten perhe ja koti oman onnen takia, ei olla valmiita itse luopumaan mistään vaan koko setti on saatava: uusi lapsi, uusi ydinperhe, uusi täydellinen elämä, jotta ne lapset voivat vierestä seurata, minkälaista se elämä olisi heilläkin voinut olla.
Miksi sinun onnesi menee jatkuvasti ohi lastesi onnen? Vaikka sinua ei harmita viettää joulua erillään lapsista, voi se lapsia silti harmittaa. Näetkö maailman jatkuvasti vain oman napasi kautta?
[/quote]
Pitkään kirjoitukseesi lyhyt vastaus: marttyyrin kruunu ei kaunista ketään eivätkä lapsetkaan tule kiittämään siitä, jos uhraat oman elämäsi ja onnesi lastesi vuoksi.
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:56"]
Ap, jos saisit valita eläväsi seuraavat 50 vuotta onnellisena tai koko ajan vähän onnettomana, kumman valitsisit? Minä valitsin onnellisena elämisen ja siksi erosin. En myöskään tunne syyllisyyttä asiasta. Lasten elämä isän ja äidin luona on vain järjestelykysymys.
[/quote]
En voisi olla onnellinen jos lähtisin hyvästä suhteesta sen vuoksi, että rakastuisin toiseen ja samalla rikkoisin lapsieni perheen ja joutisin osittain eläämään ilman lapsiani. Syyllisyys omasta "onnesta" olisi liian kova, jotta voisin siitä olla täysin onnellinen ja ikävä lapsia raastava. Sorry, tämän parempaa vastausta en osaa antaa.
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:41"]Mä olen sun kanssa samoilla linjoilla,Ap. Omassa avioliitossa on välillä ollut vaikeita aikoja eikä todellakaan ole tuntunut yhtään miltään. Sit taas on välillä ollut tosi rakastunut olo. Tunteet vaihtelee kausittain, sais usein vaihtaa jos koko ajan pitäis tuntea valtavia rakkauden tunteita. Mä en tunteiden takia ikinä riistäisi lapsiltani perhettä.
Se Hjallis Harkimokin (joka ilmeisesti lähti ydinperheestään toisen naisen matkaan?) sanoi jossain haastattelussa
että kun ydinperheen menee tollasen turhan tunnemyllerryksen takia rikkomaan niin sitä ei enää kenenkään kanssa saa takaisin ja jotain menee rikki lopullisesti, mitä ei voi korjata...
Joo, eri homma jos on joku alkoholisti/väkivaltanen puoliso, mutta jos omassa ikäkriisissä jättää sen oikean perheensä/hyvän puolison jonku impulsiivisen ja arvomaailmaltaan hövelin (jos seurustelee varatun kanssa niin moraalia ei tyypiltä löydy) fitnesspimun/mieskissan takia niin eiköhän 99% kadu jälkikäteen.
Tunteet tulee ja menee, rakkaus on tahtomista ja perhe pysyy yhdessä ja se valinta on tehty että tässä ollaan. Lapset on haluttu ja hommattu ja se tiedettiin että lapsiperhearki ei oo mtn romanttista komediaa yösyöttöineen ja vaipparalleineen.
Siinä on sillo sitouduttu perheeseen, ei omien mielihalujen perässä juoksemiseen.
Jos rakastumisen tunnetta haluaa niin sitä
Löytyy siitä omasta suhteesta jos haluaa. Sit jos ei tajua omaa päätään yhtään ja kuvittelee että joka tunnekuohua on pakko vaan seurata niin elämä käy kyl vaikeeksi ja arki on yhtä tuskaa.
[/quote]
FUCK YEAH!
ENOUGH SAID
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 22:24"]
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:56"]
Ap, jos saisit valita eläväsi seuraavat 50 vuotta onnellisena tai koko ajan vähän onnettomana, kumman valitsisit? Minä valitsin onnellisena elämisen ja siksi erosin. En myöskään tunne syyllisyyttä asiasta. Lasten elämä isän ja äidin luona on vain järjestelykysymys.
[/quote]
En voisi olla onnellinen jos lähtisin hyvästä suhteesta sen vuoksi, että rakastuisin toiseen ja samalla rikkoisin lapsieni perheen ja joutisin osittain eläämään ilman lapsiani. Syyllisyys omasta "onnesta" olisi liian kova, jotta voisin siitä olla täysin onnellinen ja ikävä lapsia raastava. Sorry, tämän parempaa vastausta en osaa antaa.
[/quote]
Ei kai kukaan lähdekään hyvästä suhteesta. Suhteessa on jotain vikaa, jos rakastuu toiseen.
Miiks aina ainoa hyvä syy lähteä suhteesta on väkivaltaisuus tai alkoholismi. Mitä jos suhde nyt vaan on huono?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
17 löi kyllä monelta luun kurkkuun :)
Tää on kyl nii gliseistä mut me ihan oikeesti eletään vaa kerran ja me eletää itseämme varten. Tietty lapset pitää ottaa huomioo mut jos ei ole onnellinen esim nykyisen kanssa nii sit asialle pitää tehdä jotain. Vanhusten kanssa kuntyöskenteleen nii huomaa ketkä on tosi katkeria kun eivät ole eläneet elämäänsä niin kuin olisivat halunneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut kaipaavat sitä rakastumisen tunnetta niin paljon (eivät siis kaikki, mutta jotkut, en siis yritä yleistää), että lähtevät toisen matkaan kokeakseen sen tunteen. Romanttinen suhde nyt vaan menee tietynlaisen kaavan mukaan useimmilla, eikä se uuden suhteenkaan uutuuden viehätys/ seksipupu- vaihe kestä kuin sen 3-4v. Sen jälkeen mennään taas samaa rataa.
Yhteenvetona: rakastaminen on arkista ja kaikki eivät halua ymmärtää sitä. Jotkut monia kymmeniä vuosia naimisissa olleet ovat tämän ymmärtäneet.
Ollaanko me palattu muutama vuosikymmen taaksepäin? Täällä keskustellaan, miten ehjä ydinperhe on aina lapselle paras, miten nykyään muka erotaan liian helposti, eroajat hakee ikuista rakastumisen tunnetta ja muuta sontaa.
Minä erosin koska en halunnut tyttölapselleni mallia parisuhteesta, jossa isä halveksuu ja ivaa päivittäin äitiään. Väkivalta ja alkoholin käyttö ei ole ainoita hyviä syitä erota. Ja millä oikeudella te päätätte siitä, kuka on eronnut riittävän hyvästä syystä ja kuka ei?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 22:15"][quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:50"]
Mä olisin varmaan eronnut joka tapauksessa, vaikka en avioliittoni loppumetreillä olisikaan rakastunut toiseen mieheen. Uusi rakkaus vain nopeutti asioita. Lasten kannalta on aika epäoleellista, minkä vuoksi vanhemmat eroavat. Tärkeää on, että biovanhemmat jaksavat ja ennenkaikkea haluavat jakaa vanhemmuuden edelleenkin, vaikkei enää ollakaan parisuhteessa keskenään. Joku kysyi, miltä tuntuu joulut, kun lapsi on menossa isälleen. Ei oikein mitenkään erityiseltä, useimmiten olen joko töissä joulun tai jossain ulkomailla, jos lapset ovat joulun isällään. En tunne katumusta enkä syyllisyyttä erostani.
[/quote]
Ei kadu tuttunikaan, ja sitä tässä on vaikea ymmärtää. Miten voi olla tyytyväinen valintaansa ja elämäänsä, kun tietää että on satuttanut pahasti muita ja pakottanut heidät elämään toisenlaista elämää kuin he olisivat valinneet? Tuttuni tapauksessa mies ei olisi halunnut erota eivätkä tietenkään lapsetaan, mutta tuttuni kuittaa asian vain sillä, että oli hänelläkin rankkaa kun piti tehdä näin iso päätös ja että nyt kun hän on onnellinen, ovat lapsetkin ja kyllä se mieskin vielä joskus on onnellinen.
En tiedä, kuinka itsekeskeinen ihmisen täytyy olla että ei kykene perusempatiaan eikä ymmärrä, minkälaisen myrskyn on tuonut omien lastensa elämään. Aivan kuin perheen hajoaminen ja elämän jakautuminen jatkuvaan kahden kodin ja kaksien juhlien ja kaksien tapojen rumbaan olisi suurin onni, mitä lapset voisivat saavuttaa. Jotenkin tuntuu, että tällaiset valintoihinsa tyytyväiset ihmiset eivät näe asioita muuta kuin oman hyödyn ja omien intressien toteutumisen kannalta. Viis muista.
Ymmärrän, että eroja ja rakastumisia sattuu ja että kukaan ei voi jäädä loputtomiin sinnittelemään onnettomaan liittoon. Tajuan myös senkin, ettei ulkopuolinen voi varmasti tietää eron syitä eikä kaikkia taustoja. Mutta sitä en ymmärrä, että ei tunneta mitään surua, sääliä, harmia omien lasten puolesta eikä suostuta ymmärtämään, että lapset kokevat eron isona kriiisinä, vaikka vanhemmat kuinka hoitaisivat homman sivistyneellä tavalla. Ennen kaikkea en ymmärrä, ettei anneta lasten surra eroa vaan vängätään väkisin tuota "onnellinen äiti onnelliset lapset"-mantraa. Ja kaiken huipuksi on mielestäni käsittämätöntä, että kun revitään rikki lasten perhe ja koti oman onnen takia, ei olla valmiita itse luopumaan mistään vaan koko setti on saatava: uusi lapsi, uusi ydinperhe, uusi täydellinen elämä, jotta ne lapset voivat vierestä seurata, minkälaista se elämä olisi heilläkin voinut olla.
Miksi sinun onnesi menee jatkuvasti ohi lastesi onnen? Vaikka sinua ei harmita viettää joulua erillään lapsista, voi se lapsia silti harmittaa. Näetkö maailman jatkuvasti vain oman napasi kautta?
[/quote]
Peesi.
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 22:20"]
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 22:15"]
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:50"]
[/quote]
Ei kadu tuttunikaan, ja sitä tässä on vaikea ymmärtää. Miten voi olla tyytyväinen valintaansa ja elämäänsä, kun tietää että on satuttanut pahasti muita ja pakottanut heidät elämään toisenlaista elämää kuin he olisivat valinneet? Tuttuni tapauksessa mies ei olisi halunnut erota eivätkä tietenkään lapsetaan, mutta tuttuni kuittaa asian vain sillä, että oli hänelläkin rankkaa kun piti tehdä näin iso päätös ja että nyt kun hän on onnellinen, ovat lapsetkin ja kyllä se mieskin vielä joskus on onnellinen.
En tiedä, kuinka itsekeskeinen ihmisen täytyy olla että ei kykene perusempatiaan eikä ymmärrä, minkälaisen myrskyn on tuonut omien lastensa elämään. Aivan kuin perheen hajoaminen ja elämän jakautuminen jatkuvaan kahden kodin ja kaksien juhlien ja kaksien tapojen rumbaan olisi suurin onni, mitä lapset voisivat saavuttaa. Jotenkin tuntuu, että tällaiset valintoihinsa tyytyväiset ihmiset eivät näe asioita muuta kuin oman hyödyn ja omien intressien toteutumisen kannalta. Viis muista.
Ymmärrän, että eroja ja rakastumisia sattuu ja että kukaan ei voi jäädä loputtomiin sinnittelemään onnettomaan liittoon. Tajuan myös senkin, ettei ulkopuolinen voi varmasti tietää eron syitä eikä kaikkia taustoja. Mutta sitä en ymmärrä, että ei tunneta mitään surua, sääliä, harmia omien lasten puolesta eikä suostuta ymmärtämään, että lapset kokevat eron isona kriiisinä, vaikka vanhemmat kuinka hoitaisivat homman sivistyneellä tavalla. Ennen kaikkea en ymmärrä, ettei anneta lasten surra eroa vaan vängätään väkisin tuota "onnellinen äiti onnelliset lapset"-mantraa. Ja kaiken huipuksi on mielestäni käsittämätöntä, että kun revitään rikki lasten perhe ja koti oman onnen takia, ei olla valmiita itse luopumaan mistään vaan koko setti on saatava: uusi lapsi, uusi ydinperhe, uusi täydellinen elämä, jotta ne lapset voivat vierestä seurata, minkälaista se elämä olisi heilläkin voinut olla.
Miksi sinun onnesi menee jatkuvasti ohi lastesi onnen? Vaikka sinua ei harmita viettää joulua erillään lapsista, voi se lapsia silti harmittaa. Näetkö maailman jatkuvasti vain oman napasi kautta?
[/quote]
Pitkään kirjoitukseesi lyhyt vastaus: marttyyrin kruunu ei kaunista ketään eivätkä lapsetkaan tule kiittämään siitä, jos uhraat oman elämäsi ja onnesi lastesi vuoksi.
[/quote]
Onko ap:lla ja muilla eron kauhistelijoilla lapsuuden traumoja ja hylätyksi tulemisen kokemuksia? Olen huomannut, että usein "kaiken se kestää" jankuttat ovat tulleet lapsuudessa jollain tavalla hylätyiksi (äiti, isä tai joku muu). Heidän itsetunto rakentuu parisuhteen varaan ja puolison ottama ero saisi korttitalon kokonaan kaatumaan. Tätä ei kuitenkaan myönnetä, vaan aina vedotaan lasten etuun. Terveellä itsetunnolla varustettu ihminen tajuaa, että parisuhde kannattaa saada toimimaan jo lasten edun takia, mutta huonoon parisuhteeseen ei kannata jäädä roikkumaan edes lasten edun takia. Lasten etu voi toteutua, vaikka vanhemmat asuisivat eri osoitteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:56"]
Ap, jos saisit valita eläväsi seuraavat 50 vuotta onnellisena tai koko ajan vähän onnettomana, kumman valitsisit? Minä valitsin onnellisena elämisen ja siksi erosin. En myöskään tunne syyllisyyttä asiasta. Lasten elämä isän ja äidin luona on vain järjestelykysymys.
[/quote]
Tämä on aina aika jännä juttu. Miksi tehdä lapsia tyypin kanssa, jonka kanssa on onneton? Ja jos ei aina ole ollut puolisonsa kanssa onneton, miksi on niin mahdotonta löytää sitä onnea yhdessä uudestaan?
Muutenkin 50 v on aika jännä veto tähän, kun jos miettii vaikka lasten kotona asumisen aikaa, se harvoin on sen 50 vuotta...
Ja onko se todella niin, että jokainen eronnut on NIIIIIIN onnellinen, että sillä kuitataan se exän ja lastenkin onnettomuus? Koska ei meillä ainakaan lapset kovin onnellisia tästä meidän erosta tunnu olevan, vaikka itselleni se aika se ja sama onkin. En siis ollut eron aktiivinen osapuoli, koska todellakin ajattelin lapsiani ennemmin kuin itseäni.
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 22:34"]
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 22:24"]
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 21:56"]
Ap, jos saisit valita eläväsi seuraavat 50 vuotta onnellisena tai koko ajan vähän onnettomana, kumman valitsisit? Minä valitsin onnellisena elämisen ja siksi erosin. En myöskään tunne syyllisyyttä asiasta. Lasten elämä isän ja äidin luona on vain järjestelykysymys.
[/quote]
En voisi olla onnellinen jos lähtisin hyvästä suhteesta sen vuoksi, että rakastuisin toiseen ja samalla rikkoisin lapsieni perheen ja joutisin osittain eläämään ilman lapsiani. Syyllisyys omasta "onnesta" olisi liian kova, jotta voisin siitä olla täysin onnellinen ja ikävä lapsia raastava. Sorry, tämän parempaa vastausta en osaa antaa.
[/quote]
Ei kai kukaan lähdekään hyvästä suhteesta. Suhteessa on jotain vikaa, jos rakastuu toiseen.
[/quote]
No ei se nyt ihan noinkaan ole. Lähes jokaisessa pitkässä suhteessa tulee ihastumisia ulkopuolisiin henkilöihin, jotkut vaan osaavat käsitellä ne, toiset taas eivät. Kysymys on enemmän siitä, mihin on sitoutunut. Jos on sitoutunut omaan perheeseensä, nuo asiat käsittelee ja tekee töitä sen eteen, että asiasta päästään yli. Jos taas ei, niin sitten lopputuloksena on taas yksi hajonnut perhe.
Eli lapsille kannattaa näyttää parisuhteen malli, jossa ei ole enää rakkautta, vain robottimaista lapsille elämistä, parhaimmillaan jokapäiväistä riitelyä, kylmyyttä ja toisen mitätöintiä? Ja tuon mallin perusteella lapset saavat käsityksen "rakkaudesta", "toimivasta parisuhteesta", "perhe-elämästä". Haluat siis lapsesikin kärsivän esimerkiksi henkisesti pahoinvoivana tulevassa aikuisessa suhteessaan väkisin, koska sen mallin hän on saanut kotonaan lapsena.
Alue: Aihe vapaa
No kysytään näin päin.
No mitä jos mies pettänyt, 40v ollut rakastunut parikymppiseen tyttöön 8kk kestävässä suhteessaan ja kiinni jäätyään anelee jatkamaan ja on vihainen jos hajotan perheen. Rakastaa vain minua, olen hänen elämänsä nainen. Suhteen alkaessa nuorempi lapsi on ollut muutaman kuukauden ikäinen vauva. En pääse asiasta yli jäämällä suhteeseen - minusta tulisi vain epäileväinen ja katkera. Olen työstänyt tätä yhdessä pariterapiassa, ihan lastemme takia. Kun nyt olen voimaantunut - koen olevani jopa onnellinen ja kiinnostunut uudesta elämäntilanteesta, kodin laittamisest ja haen eroa - tulisiko minun kokea syyllisyyttä siitä, etten anna lapsille ydinperhettä? Tiedän että mies katuu ja kituu syyllisyydessään, on romahduksen partaalla. Hänen oman epävakautensa takia me tilanteessa olemmekin.