Lue keskustelun säännöt.
Nuorella alkava anoreksia? Neuvoja puuttumiseen, kiitos.
26.01.2015 |
Lapsi on kohta 12 -vuotias. Laihtunut, lakannut syömästä, kun pelkää lihovansa. Huomasin tämän syömättömyyden vasta ja tunnusti, ettei koulussakaan syö kuin pari lusikallista. On kotona aina olevinaan "juuri syönyt" ja toisaalta haluaa "syödä" yksin eli ei syö lainkaan. Asiasta on nyt puhuttu ja tarkoitus on että ruoka-aikoina ruokaillaan tästä lähtien yhdessä ja aikuinen valvoo, että lapsi syö. Mitä vinkkejä asiaan puuttumiseen tulee asian kokeneilta tai muuten vaan teiltä lukijoilta?
Kommentit (70)
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 12:57"][quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 12:49"]
AMMATTIAPUA heti nyt eikä sitten kun on liian myöhäistä ja lapsi makaa nenämahaletkussa sairaalassa. ihan tosissaan, mahdollisimman aikainen ammattiavun saaminen on ensiarvoisen tärkeää syömishäiriösä. vasta alkanut ilmeisesti niin voi ehkä vielä pysäyttää. ettei tarvi sitten teinivuosia viettää psyk. osastolla kun muut opiskelee.
[/quote]
Onko teidän mielestänne tämä tilanne jotenkin tosi vakava? Minä olen vähän sekaisin sen suhteen, onko tämä vakavaa vai ei. Toisaalta olen kauhuissani ja toisaalta en tajua olla kauhuissani. Siis oikeasti kummallinen olo. Suhde toiseen vanhempaan on riitaisa, sieltä ei tule tukea.
Moni peräänkuuluttaa ammattiapua nyt heti. Itsellä jämähtänyt olo, että josko menisi kotikonstein ohi.
ap
[/quote]
on se oikeasti vakava. nimimerkillä kahden syömishäiriöisen kamppailua läheltä katsonut. tuossa vaiheessa kun otat yhteyttä ammattiauttajiin, niin et kadu myöhemmin kun lapsi on kuolemansairas. ei tuo ole normaalia. ei millään pahalla siis, mutta nuo ovat selviä alkavan anoreksian merkkejä. moni vanhempi
miettii lapsen ollessa sairaalassa, että voikun oltais tajuttu hakea apua ajoissa, niin ei ehkä oltais tässä tilanteessa. terveydenhoitajaan yhteys ja jos hän ei ota tosissaan ja tee lähetettä nuorisopsykiatrian polille (jossa on osaavaa porukkaa käsittelemään syömishäiriötä), niin sitten vaikka terveyskeskuslääkärin kautta lähete psyk. polille.
ja ei, avun hakeminen ei maagisesti tarkoita, että poikanne on "hullu". avun hakeminen on osoitus rohkeudesta ja välittämisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viet heti terapiaan ja ammattiauttajalle. Itselläni alkoi bulimia saman ikäisenä ja äiti hyssytteli että "et sinä saisi oksentaa", jos näki jälkiä siitä vessassa. Voin sanoa, että vielä kahden vuosikymmenen jälkeen kun on stressiä elämässä oksentelen. Julkinen terveydenhuolto ei tee mitään, ellei ole vaarallisen alipainoinen. Suosittelen, että hankit tyttäresi nyt varhaisessa vaiheessa hoitoon. Lapset saanevat julkiseltakin puolelta vielä alaikäisenä hoitoa.
minua ei vanhemmat vieneet lääkäriin eikä mihinkään vaikka olin selvästi sairas ja tarvitsin apua. no minulla onkin sitten ollut elämä pelkkää alamäkeä. vasta 18-vuotiaana ystävien painostuksesta hain apua ja olisi todellakin pitänyt jo aiemmin! nyt kaikki solmut päässä liiian vaikeita ja useita osastojaksoja takana, todennäköisesti pian taas joudun. ja koulut jääneet kesken.
olen katkera vanhemmille kun eivät auttaneet ajoissa. olisin voinut säästyä paljolta.
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 13:26"]
Vanhemmat pitkittää ihan liian kauan lasten psyykkisiin/kehitykseen liittyviin ongelmiin puuttumista ja ammattiavun hakemista. En ymmärrä miksi, kun nuorille apua on kuitenkin tarjolla ja se vaikuttaa ihan ratkaisevasti lapsen terveyteen ja paranemiseen.
Lapsi on vanhempiaan kohtaan lojaali ja suojelee heitä usein huoliltaan ja pahalta ololtaan. Monelle on valtava helpotus saada jutella asioista rauhassa ulkopuolisen aikuisen kanssa. Syömishäiriöiden osalta myös fyysisen puolen seuranta on tärkeää, että voidaan varmistaa ettei tule pysyviä vahinkoja.
Anteeksi nyt ap, mutta hieman kiukuttaa että suhtaudut noin nuivasti vakavan sairauden tutkituttamiseen ammattilaisilla. Jos epäilisit lapsellasi leukemiaa tai diabetesta niin odottelisitko silloinkin kaikessa rauhassa tilanteen tasoittumista? Vai hävettääkö sinua psykiatrisen apun hakeminen?
[/quote]
No, en fyysistä sairautta lähtisi odottelemaan. Voi olla, että minulla on olo, että minun pitää ratkaista tämä oman perheen kesken. Olen itsekin terveydenhuollon alalla töissä (en psykiatriassa kuitenkaan), joten kai tulee paineita sieltäkin. Ja ehkä vähän hävettääkin. Kai koen syyllisyyttäkin. Olenko minä epäonnistunut vanhempana, jos lapsella on ongelmia. Mikä minussa on vikana äitinä, ellen saa lasta syömään? Ja syytän kyllä isääkin, joka haluaa pojastaan jotakin machoa. En halua olla nuiva, mutta kyllä tilanne on aika outo. Kai sitä pitäisi omaakin päätä tutkia. Mutta parhaani olen tehnyt. Kai minäkin koen riittämättömyyttä ja epäonnistumista, kun lapsi käyttäytyy noin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 13:34"]
Viet heti terapiaan ja ammattiauttajalle. Itselläni alkoi bulimia saman ikäisenä ja äiti hyssytteli että "et sinä saisi oksentaa", jos näki jälkiä siitä vessassa. Voin sanoa, että vielä kahden vuosikymmenen jälkeen kun on stressiä elämässä oksentelen. Julkinen terveydenhuolto ei tee mitään, ellei ole vaarallisen alipainoinen. Suosittelen, että hankit tyttäresi nyt varhaisessa vaiheessa hoitoon. Lapset saanevat julkiseltakin puolelta vielä alaikäisenä hoitoa.
[/quote]
Kielsin lastani oksentamasta, kun ei meinannut saada syötyä. Ei ilmeisesti toimiva juttu sekään.
Kyselen vähän, mitä tukitahoja omalla paikkakunnallamme on. Tottakai haluan auttaa lasta.
ap
Jos lapsi on jo niin huonossa hapessa, että meinaa oksentaa ruoan. niin sinun on tosiaan aika toimia. Itsekin olen terveydenhuoltoalallla, en lääkäri kuitenkaan. En ymmärrä, että oman pään hallinnan vuoksi hidastaisi lapsen hoitoon pääsyä. Itse en tajunnut tilanteen vakavuutta, onneksi jäi kiinni. Voi kakinpuolin paremmin nyt, äsken juuri yritti kaivaa karkkia kaapista, mutta olin ne syönyt... Vuosi sitten jäi kaikki joulusuklaatkin kaappiin. Alhaalta ylös, on totta että vanhempi syyttää itseään, niin minäkin tein. Kaikkeen ei kuitenkaan pysty äitinä vaikuttamaan, tuki ja rakkaus kai ne tärkeimmät kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kommenteista. Olette saaneet minut ajattelemaan. Olen varmaan aika kontrollinhaluinen. Vaadin varmaan liikaa lapselta. Salaa olen toivonut hänestä toisenlaista kuin hän on. Isänsä on vielä enemmän sellainen, että haluaisi pojasta miesmäisen. Poika on ujo, herkkä, pelokas eikä koskaan ole ollut innostunut poikien joukkuelajeista. Mutta ns. tyttöjen lajeja ei kehtaa harrastaa, vaikka haluaisikin. Hän varmaan vaistoaa, ettei ole riittävä sellaisenaan.
Yritän kannustaa ja kehua. Aidosti hän on ihana.
ap
[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 18:53"]Kiitos kommenteista. Olette saaneet minut ajattelemaan. Olen varmaan aika kontrollinhaluinen. Vaadin varmaan liikaa lapselta. Salaa olen toivonut hänestä toisenlaista kuin hän on. Isänsä on vielä enemmän sellainen, että haluaisi pojasta miesmäisen. Poika on ujo, herkkä, pelokas eikä koskaan ole ollut innostunut poikien joukkuelajeista. Mutta ns. tyttöjen lajeja ei kehtaa harrastaa, vaikka haluaisikin. Hän varmaan vaistoaa, ettei ole riittävä sellaisenaan.
Yritän kannustaa ja kehua. Aidosti hän on ihana.
ap
[/quote].
Kai olet soittanut kouluterkkarille? Se on ihan ehdoton askel. Sitä kautta saa muuta apua. Vastuu soiton osalta on sulla. Poika tuskin itse apua pyytää.
Nimim. Kokemusta on
Vanhemmat pitkittää ihan liian kauan lasten psyykkisiin/kehitykseen liittyviin ongelmiin puuttumista ja ammattiavun hakemista. En ymmärrä miksi, kun nuorille apua on kuitenkin tarjolla ja se vaikuttaa ihan ratkaisevasti lapsen terveyteen ja paranemiseen.
Lapsi on vanhempiaan kohtaan lojaali ja suojelee heitä usein huoliltaan ja pahalta ololtaan. Monelle on valtava helpotus saada jutella asioista rauhassa ulkopuolisen aikuisen kanssa. Syömishäiriöiden osalta myös fyysisen puolen seuranta on tärkeää, että voidaan varmistaa ettei tule pysyviä vahinkoja.
Anteeksi nyt ap, mutta hieman kiukuttaa että suhtaudut noin nuivasti vakavan sairauden tutkituttamiseen ammattilaisilla. Jos epäilisit lapsellasi leukemiaa tai diabetesta niin odottelisitko silloinkin kaikessa rauhassa tilanteen tasoittumista? Vai hävettääkö sinua psykiatrisen apun hakeminen?