Lue keskustelun säännöt.
Nuorella alkava anoreksia? Neuvoja puuttumiseen, kiitos.
26.01.2015 |
Lapsi on kohta 12 -vuotias. Laihtunut, lakannut syömästä, kun pelkää lihovansa. Huomasin tämän syömättömyyden vasta ja tunnusti, ettei koulussakaan syö kuin pari lusikallista. On kotona aina olevinaan "juuri syönyt" ja toisaalta haluaa "syödä" yksin eli ei syö lainkaan. Asiasta on nyt puhuttu ja tarkoitus on että ruoka-aikoina ruokaillaan tästä lähtien yhdessä ja aikuinen valvoo, että lapsi syö. Mitä vinkkejä asiaan puuttumiseen tulee asian kokeneilta tai muuten vaan teiltä lukijoilta?
Kommentit (70)
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 12:27"]
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 12:20"]
Asutteko lähellä jotakin Tyttöjen Taloa? Saisitko tyttöäsi käymään siellä? Useimmat niistä tarjoavat ammattilaistukea ja tyttöryhmiä - eikä tarvitse olla mitään diagnoosiakaan. Syömishäiriöliitto myös hyvä kanava hakea tukea.
Ohis mutta missä vaiheessa lapsen sukupuoli on tullut ilmi?
[/quote]
[/quote]
Aina kun näen sanan Ohis, painan alapeukkua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helsingissä ainakin on Poikien talo, löytyisikö sieltä kavereita?
Täällä etelässä on myös tällainen vertaistuki tms. -yhdistys: http://etelansyli.fi/
Onko lapsen isä mukana kuvioissa? Jos ei, niin löytyy myös vapaaehtoista "kaveritoimintaa", jossa aikuinen mies tai "isoveli" viettää aikaa nuoren kanssa - käy teatterissa, harrastaa, pelaa ja puhuu. Miespuolinen kaverini teki tätä opiskeluaikoina (TaiK) ja kohtasi monta, herkkää, eksynyttä poikalasta.
[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 08:49"]
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 12:27"]
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 12:20"]
Asutteko lähellä jotakin Tyttöjen Taloa? Saisitko tyttöäsi käymään siellä? Useimmat niistä tarjoavat ammattilaistukea ja tyttöryhmiä - eikä tarvitse olla mitään diagnoosiakaan. Syömishäiriöliitto myös hyvä kanava hakea tukea.
Ohis mutta missä vaiheessa lapsen sukupuoli on tullut ilmi?
[/quote]
[/quote]
Aina kun näen sanan Ohis, painan alapeukkua
[/quote]
Sana ohis havaittu viestissäsi! Alapeukkua tuli.
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 11:49"]
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 11:36"]
Onko teillä tiukka kuri?
[/quote]
Se vaihtelee. Tavallaan ei ja tavallaan kyllä. Lapselle on kyllä sanottu joskus, että hänestä tulee paksu, jos jatkaa karkin syömistä. Ei olisi varmaan pitänyt sanoa. Liikuntaa on pakko harrastaa. Se on terveellistä. Muista asioista annetaan kyllä periksi melko helpostikin.
[/quote]
Eli ihan normaali perhe olette tältä osin ainakin. Samoin minulle on lapsena sanottu, etten saa syödä liikaa karkkia, koska muuten lihon. Tepsi, olen terve ja normaalipainoinen aikuinen. Alapeukkuja nyt satelee, mutta on vanhemman velvollisuus valistaa lasta siitä, että karkin ja pikaruaan syönti aiheuttaa läskeyttä ja siitä johtuvia sairauksia. Vakava ylipaino on yhteiskunnassamme kuitenkin paljon yleisempi ongelma kuin anoreksia. Samoin on vanhemman velvollisuus tietenkin huolehtia, että lapsi saa tarpeeksi ravitsevaa ruokaa eikä kärsi nälästä.
Yksi kommentti ei aiheuta anoreksiaa, vaan taustalla on plajon muutakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap,
Tärkeää on saada poikasi analysoimaan, mikä tilanteen aiheuttaa. Tässä on hyvä turvautua ammattiauttajaan. Toimikaa nopeasti!
Paraneminen anoreksiassa lähtee omanarvontunteen palauttamisesta. Veikkaan, että poikaasi kiusataan, kun on noin itsetuntonsa ja -arvostuksensa menettänyt. Pojastasi kaiketi tuntuu, ettei hän kelpaa maailmalle. Tämä ei ole mikään ihme, jos suurin osa ihmisistä, jotka hän tapaa päivittäin (koulussa, liikuntaharrastuksissa yms.) halveksuu häntä. Puuttukaa kiusaamiseen!
Tärkeää olisi löytää harrastus, jossa olisi samanhenkisiä kavereita, vaikka se sitten olisikin "neitimäinen" harrastus. Kunhan se on jotain, mistä poikasi itse tykkää, ja mikä saa hänet arvostamaan itseään, tuntemaan että hän kelpaa muille ja maailmalle. Tärkeää on myös päästä eroon mahd. kiusaajista pian, siis vaihtamalla luokkaa, koulua, liikuntaharrastusta jne.
Anorektikko hakee usein myös kontrollia elämäänsä kontrolloimalla syömistään ja painoaan. Puututteko paljonkin pojan valintoihin, esim. harrastuksiin, liikunnan määrään, läksyjen tekoon ja koulumenestykseen? En halua syyllistää sinua ap, vaan mieti itse, voiko asia olla näin. Tutun anorektikon äiti tuntui kontrolloivan tyttärensä elämää lähtien yksittäisistä valinnaisista kursseista siihen, milloin tytär tapasi kavereitaan, luki kokeisiin ja meni nukkumaan vielä lukiossakin. Kaikesta piti aina neuvotella äidin kanssa. Kaveri alkoi parantua anoreksiastaan kun muutti omilleen, vaikka äiti tarkoitti hyvää ja halusi vain parasta lapselleen.
Anoreksiasta parantumiseen auttaa harvemmin ruokailun tärkeyden korostaminen, terveysvaikutusista paasaaminen tai syömisten ja painon valvonta. Se on psyykkinen sairaus, eikä sen kanssa voi juurikaan järkeillä. Edellä mainitut asiat voivat vähentää fyysisiä seurauksia, mutta eivät poista ongelmaa, joka on mielen uumenissa. Ne voivat päin vastoin jopa pahentaa ongelmaa lisäämällä lapseen kohdistuvaa painetta ja tunnetta, että häntä ei ymmärretä ja että kaikki ovat häntä vastaan. Ainakin painonvalvonnassa myös usein huijataan: juuri ennen punnitusta koululla kaverini joi aina monta litraa vettä ja piilotti litteitä kiviä alusvaatteisiinsa.
Tsemppiä!
Käytännön kokemusta ei ole, mutta voisin kuvitella jonkinlaisen kaksisuuntaisen ratkaisun olevan tehokkaimman. Yhtäältä yritettäisiin vaikuttaa siihen ajatusmaailmaan minäkuvineen ja olla tukena mitenkään omia näkemyksiä tuputtamatta ja toisaalta pyrittäisiin vaikuttamaan ruokapuoleen sillä tavalla, että se ei pääsisi kovin pahaksi tai lähtisi kokonaan lapasesta. Tässäkään ei varmaan mikään pakko auta ja jos oikeasti on syömishäiriöstä kyse, niin äkkiä se anoreksia onkin bulimiaa eli se pakolla syötetty sitten vain oksennetaan salassa ulos ja muutenkin tilanne kehittyy taisteluksi, jossa te vanhemmat olette se vihollinen, jolta pitää asiat salata viimeiseen asti.
Ehkä kompromissina toimisi ravinnon ohjaileminen terveelliseen suuntaan jolloin nuoren huolta siitä lihomisesta tavallaan ymmärrettäisiin käytännön tasolla ja pidettäisiin kuitenkin koko ajan keskusteluyhteys sen asian kanssa. Esim. jos ruokailun saisi käännettyä syömättämyydestä parsakaalin syömiseen, niin se voisi ehkä olla hyvä asia. Toki nykyään puhutaan paljon siitä, että yliterveellisesti syöminen on yksi syömishäiriö muiden joukossa, mutta jos on valittava, niin ehkä se on kuitenkin parempi, että tyttö syö rahkaa ja soijapapuja ja kaaleja ja pähkinöitä yms. fitness-ruokaa kuin että ei syö mitään tai syö pakotettuna lasagnea ja käy sitten oksentamassa sen salassa.
Jos teette laihdutusruokavaliosta koko perheen yhteisen projektin ja osoitat kiinnostusta aiheeseen tuomitsematta ja keskustelet tytön kanssa siitä miten kannattaisi syödä, että ei liho ja saa kuitenkin kaiken tarpeellisen ravinnon, tuet tyttöä syyllistämättä ja samalla varmistat, että ainakin tietotaso on järkevä eikä ylilyöntejä tapahdu sen takia, ettei nuori ymmärrä kalorin ja proteiinin eroa. Sitten ei vain auta kuin toivoa, että kyseessä on elämänvaihe eikä paheneva sairaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet saanut jo paljon kommentteja, mutta kerron myös oman näkökulmani, koska itse olen sairastunut syömishäiriöön suunnilleen 12-vuotiaana ja nyt 25-vuotiaana sairastan edelleen.
Syömishäiriö lähtee korvien välistä. Vaikka kuinka pakottaisit lapsen syömään, hän ei parane sillä tavalla. Jos hän on päättänyt olla syömättä, hän keksii kyllä kaikki mahdolliset keinot - ruuan piilottaminen lautasliinaan, koiralle syöttäminen, jälkikäteen oksentaminen tai pitkä paasto syömisen jälkeen. Vaikka ruoka on ongelma, ei syömishäiriötä kuitenkaan korjata niin, että pakotetaan syömään ja kielletään oksentamasta. Vaikka väkisin saisit lapsesi painon nousuun, se todennäköisesti saa vain lapsesi vihaamaan omaa "läskiä" kehoaan.
Suosittelen heti alusta alkaen hakemaan ammattimaista apua syömishhäiriön hoitoon. Sinun itsesi taas kannattaa keskittyä lapsen itsetunnon vahvistamiseen ja yrittää kaikin keinoin saada hänet tuntemaan itsensä hyväksi ja onnistuneeksi. Itse luulisin, että oma syömishäiriöni puhkesi osittain sen vuoksi, että vanhempani ovat pikkulapsesta asti vaatineet minulta todella paljon. Koulussa piti pärjätä hyvin ja tämän lisäksi piti olla useita liikunta- ja musiikkiharrastuksia, joissa myöskin piti menestyä. Ethän vaadi lapseltasi liikaa?
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 14:07"]
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 13:26"]
Vanhemmat pitkittää ihan liian kauan lasten psyykkisiin/kehitykseen liittyviin ongelmiin puuttumista ja ammattiavun hakemista. En ymmärrä miksi, kun nuorille apua on kuitenkin tarjolla ja se vaikuttaa ihan ratkaisevasti lapsen terveyteen ja paranemiseen.
Lapsi on vanhempiaan kohtaan lojaali ja suojelee heitä usein huoliltaan ja pahalta ololtaan. Monelle on valtava helpotus saada jutella asioista rauhassa ulkopuolisen aikuisen kanssa. Syömishäiriöiden osalta myös fyysisen puolen seuranta on tärkeää, että voidaan varmistaa ettei tule pysyviä vahinkoja.
Anteeksi nyt ap, mutta hieman kiukuttaa että suhtaudut noin nuivasti vakavan sairauden tutkituttamiseen ammattilaisilla. Jos epäilisit lapsellasi leukemiaa tai diabetesta niin odottelisitko silloinkin kaikessa rauhassa tilanteen tasoittumista? Vai hävettääkö sinua psykiatrisen apun hakeminen?
[/quote]
No, en fyysistä sairautta lähtisi odottelemaan. Voi olla, että minulla on olo, että minun pitää ratkaista tämä oman perheen kesken. Olen itsekin terveydenhuollon alalla töissä (en psykiatriassa kuitenkaan), joten kai tulee paineita sieltäkin. Ja ehkä vähän hävettääkin. Kai koen syyllisyyttäkin. Olenko minä epäonnistunut vanhempana, jos lapsella on ongelmia. Mikä minussa on vikana äitinä, ellen saa lasta syömään? Ja syytän kyllä isääkin, joka haluaa pojastaan jotakin machoa. En halua olla nuiva, mutta kyllä tilanne on aika outo. Kai sitä pitäisi omaakin päätä tutkia. Mutta parhaani olen tehnyt. Kai minäkin koen riittämättömyyttä ja epäonnistumista, kun lapsi käyttäytyy noin.
ap
[/quote]
ihan normaalia ajatella ja tuntea noin, et todellakaan ole ainut. Moni jättääkin noiden ajatusten takia kokonaan avun hakematta, eikä lapsi itse tietenkään osaa pyytää sitä itse. Se on lapselle valtava karhunpalvelus. Jos 12-vuotiaana on huolia, murheita tai huono itsetunto, ne pitäisi hoitaa ajoissa ennen pahimpia teinivuosia, jolloin nuoruus ja aikuistuminen on muutenkin rankkaa. Jos ongelmia ei käsittele, ne lävähtävät ennen pitkää esiin muodossa tai toisessa.
Eikä lapsen ongelmat sinun syytäsi ole. Äitinä tietenkin haluaisi suojella lastaan kaikelta pahalta ja kivulta elämässä, mutta se ei ole mahdollista. Voi vain rakastaa, välittää ja hankkia apua kun sitä tarvitaan. Tietäisitpä miten moni aivan tavallinen perhe käyttää terapiapalveluita.
Tsemppia teille.
t. 11-vuotiaana itse sairastunut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hakekaa ammattiapua. Suurin osa paranee, mutta ilman apua se on vaikeaa. Se syömishäiriöliiton linkki on hyvä, sieltä pääset alkuun. T. Syömishäiriöisen tytön äiti
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 11:21"]
Yhteyden säilyttäminen nuoreen on tosi tärkeää. Syömishäiriö kertoo ahdistuneisuudesta. Ehkä kannattaisi hankkia ammattiapua heti alkuvaiheessa.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 17:29"]Sano että poikia ei kiinnosta laudat neidit jote kannattaisiko syödä jotta niitä muotoja tulisi.
Ihan vaikka leikillä sanot noin, kyllä se pistää ainakin miettimään koska jonkin näköistä huomiota kaikki haluaa(en tarkoita että huora haluaa olla, huorat ovat erikseen) ja oikeesti lautana oleminen ei kiinnosta poikia, tossa iässä varsinkaa;DD
[/quote]
En nyt ihan ymmärrä, eihän pojille kasva rintoja, ja oletan ap:n pojan muutenkin haluavan enemmän tyttöjen kuin poikien huomiota?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 19:05"]
[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 18:53"]Kiitos kommenteista. Olette saaneet minut ajattelemaan. Olen varmaan aika kontrollinhaluinen. Vaadin varmaan liikaa lapselta. Salaa olen toivonut hänestä toisenlaista kuin hän on. Isänsä on vielä enemmän sellainen, että haluaisi pojasta miesmäisen. Poika on ujo, herkkä, pelokas eikä koskaan ole ollut innostunut poikien joukkuelajeista. Mutta ns. tyttöjen lajeja ei kehtaa harrastaa, vaikka haluaisikin. Hän varmaan vaistoaa, ettei ole riittävä sellaisenaan. Yritän kannustaa ja kehua. Aidosti hän on ihana. ap [/quote]. Kai olet soittanut kouluterkkarille? Se on ihan ehdoton askel. Sitä kautta saa muuta apua. Vastuu soiton osalta on sulla. Poika tuskin itse apua pyytää. Nimim. Kokemusta on
[/quote]
Katson nyt vielä hetken. Poika on nyt syönyt ihan normaalisti, kun olen vahtinut. En halua ylireagoidakaan.
ap
Ap: Oman lähipiirini anorktikko söi melko normaalisti, kun huomasi että häntä tarkkaillaan. Ruuan jälkeen kävi joko vessassa, tai välillä löysimme papereita minne oli ruokaansa piilottanut.
Toivottavasti huolenaihetta ei tosiaan ole! Mutta sairas osaa myös olla hyvin ovela peitelläkseen syömättömyyttään.
Itse söin monta kuukautta "normaalisti", mutta oksensin aina ruoat pihalle juurikin siks[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 13:25"][quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 19:05"]
[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 18:53"]Kiitos kommenteista. Olette saaneet minut ajattelemaan. Olen varmaan aika kontrollinhaluinen. Vaadin varmaan liikaa lapselta. Salaa olen toivonut hänestä toisenlaista kuin hän on. Isänsä on vielä enemmän sellainen, että haluaisi pojasta miesmäisen. Poika on ujo, herkkä, pelokas eikä koskaan ole ollut innostunut poikien joukkuelajeista. Mutta ns. tyttöjen lajeja ei kehtaa harrastaa, vaikka haluaisikin. Hän varmaan vaistoaa, ettei ole riittävä sellaisenaan. Yritän kannustaa ja kehua. Aidosti hän on ihana. ap [/quote]. Kai olet soittanut kouluterkkarille? Se on ihan ehdoton askel. Sitä kautta saa muuta apua. Vastuu soiton osalta on sulla. Poika tuskin itse apua pyytää. Nimim. Kokemusta on
[/quote]
Katson nyt vielä hetken. Poika on nyt syönyt ihan normaalisti, kun olen vahtinut. En halua ylireagoidakaan.
ap
[/quote]
Itsekin söin "ihan normaalisti", mutta kävin oksentamassa tai treenasin. Jos äitini ei olisi ottaut vastuuta ja soittanut varoiksi terkkarille, olisin varmaan tänäkin päivänä anorektikko.
Miksi näet kouluterkkarille soittamisen ylireagointina? Koululaisia vartenhan hän on ja tapaa samankaltaisia tapauksia työssään.
Miksi edes kysyt apua täältä kun et suostu tekemään asialle mitään? Pistää vihaksi seurata vierestä.
Nimim. Kokemusta on
Voin sanoa ettei toi syömisen kyttäys tule auttamaan. Todennäköisesti ruokailu alkaa ahdistamaan vaan paljon pahemmin jos siitä pitää tehdä numero.
Ammattiapua sanon minäkin.
Ammattiapua HETI. Olisinpa minäkin saanut aikoinani. Sairastuin 12-vuotiaana anoreksiaan. Nyt 30-vuotias nainen ja sairastan edelleen syömishäiriötä. Välillä on pahempia, välillä parempia kausia. Luulen, että jos tämä olisi silloin heti saatu hoidettua, tämä ei olisi mennyt näin pitkälle. Täällä on annettu paljon hyviä neuvoja, mutta paras kaikista: ammattiapu.
Jos osaat englantia, tuolla on hyvää tietoa:
up