Järkytyin kun kaverin häissä isänsä saattoi hänet alttarille

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen kokenut asian niin, että morsiamen isä luottaa uuteen tulokkaaseen niin, että luottaa miehen pitävän huolen naisestaan ja pitää tasaveroisenaan kumppanina.

Miten herranjestas tämäkin asia voi jotakuta hiertää.

Miten niin pitää tasaveroisena kumppanina, kun nainen ei itse edes osaa kävellä alttarille ilman tukea? Minusta morsiamenluovutus on jäänne ajalta, jolloin nainen oli kauppatavaraa.

Ja taas on nainen kertomassa toiselle, kuinka naisen tulee ajatella 🙄

Uskokaa jo, se ei ole suomalainen hääperinne. Kuten ei ole myöskään kaasot alttarilla. Kaaso on vanhempi aviossa oleva nainen, joka pukee morsiamen ja antaa viimeiset ohjeet ennen avioliittoa.

Seuraavaksi voitte pohtia sitä, kuinka paljon perinteinen hääkakku muistuttaakaan perinteistä morsiuspukua. Sen jälkeen kakunleikkausseremonia saa ihan uusia ulottuvuuksia: Koko hääväki jännittyneenä seuraa ympärillä, kun kakku korkataan 😀

Voihan sitä kutsua vaikka hedelmällisyysriitiksi.

Olisin ikionnellinen, jos minulla olisi isä elossa ja hän voisi saattaa minut alttarille. Minulla on vain persoonallisuushäiriöinen isäpuoli.

Kaikesta sitä sitten voi järkyttyä, kamalaa.

Juu, en ymmärrä tämän "perinteen" ns paluuta.

Huvittavinta oli se kun kolmanteen avioon astelevaa Meghaniakin piti talutella.

Typerä amerikkalainen tapa, jota ei vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessa ollut. Samoin kuin ei muitakaan hääleikkejä.

Koko hääjuhlahan on alunperin ollut nimenomaan ns morsiammen vanhempien kustantamat juhlat, jotta osoitetaan kuinka paljon arvostetaan sitä miestä ja hänen perhettään, joka morsiammen suostuu sukuunsa ottamaan.

Oikeasti äidin pitäisi saattaa poikansa alttarille, koska avioliiton vahvistamisesta lähtien se ylikasvanut taapero on tuoreen vaimon murhe.

On se minustakin hölmöä. Joku 6 vuotta avoliitossa asunut pariskunta joilla on pari lastakin jo, menevät naimisiin niin sitten se morsiamen isä "luovuttaa" tyttärensä tälle miehelle. Jooh.

Ei tulisi mieleenkään toimia noin, mutta mikäs siinä jos joku muu tahtoo niin tehdä.

Ilmeisesti tätä taluttamista on tehty Suomessakin eikä sitä ole apelkästään kopioitu jenkeistä.

Mielestäni paras tapa on kun Suomessa mies ja nainen kävelevät rinnakkain alttarille kihlaparina, ja sieltä pois avioparina. Noinniinkuin tasavertaisina. (Ja muut sukupuolet saavat varmasti järjestettyä asian haluamallaan tavalla ilman että muiden tarvii pöyristyä heidän puolestaan.)

Morsiamen sukulaiset/ystävät käytävän vasemmalla puolella, sulhasen oikealla.

Jos haluatte meuhkata sovinistisista häätavoista, niin tutkailkaapa vaikka islamistisia häitä. Niin, suomessa vaikkapa naispastori voi vihkiä.

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti äidin pitäisi saattaa poikansa alttarille, koska avioliiton vahvistamisesta lähtien se ylikasvanut taapero on tuoreen vaimon murhe.

Tässä nyt kiteytyi omaan elämäänsä kyllästyneen AV-mamman elämäntarina. Muista käydä tänään kaupassa ja hakea pari iltasiideriä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen kokenut asian niin, että morsiamen isä luottaa uuteen tulokkaaseen niin, että luottaa miehen pitävän huolen naisestaan ja pitää tasaveroisenaan kumppanina.

Miten herranjestas tämäkin asia voi jotakuta hiertää.

Miten niin pitää tasaveroisena kumppanina, kun nainen ei itse edes osaa kävellä alttarille ilman tukea? Minusta morsiamenluovutus on jäänne ajalta, jolloin nainen oli kauppatavaraa.

Mulla on paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö ja todennäköisesti ihan oikeasti tarvitsisin saattajan etten pökrää matkalla :D

Ei tässäkään ketjussa miehet huutele, tässä on ihan itse naiset päättämässä muiden naisten puolesta ja viemässä päätäntävaltaa omasta elämästään 🙄

Miksi et voisi kävellä yhdessä puolisosi kanssa sinne alttarille, miksi tarvitset saattajaa?

No eikö sinne voi kävellä vaikka lemmikkikoiran tai naapurin Peten kanssa jos asian tuntee itselleen tärkeäksi?

Veikkaan, että varsinkin vanhemman polven isille se tyttären "luovutus" on kunniatehtävä.

Vierailija kirjoitti:

Olisin ikionnellinen, jos minulla olisi isä elossa ja hän voisi saattaa minut alttarille. Minulla on vain persoonallisuushäiriöinen isäpuoli.

Minä myös, mutta ilmeisesti tästäkin joku vetää sovinismi ja naisten alistamis-kortin, vaikka nainen itse toivoo vanhempaansa mukaan 🙄

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen kokenut asian niin, että morsiamen isä luottaa uuteen tulokkaaseen niin, että luottaa miehen pitävän huolen naisestaan ja pitää tasaveroisenaan kumppanina.

Miten herranjestas tämäkin asia voi jotakuta hiertää.

Miten niin pitää tasaveroisena kumppanina, kun nainen ei itse edes osaa kävellä alttarille ilman tukea? Minusta morsiamenluovutus on jäänne ajalta, jolloin nainen oli kauppatavaraa.

Mulla on paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö ja todennäköisesti ihan oikeasti tarvitsisin saattajan etten pökrää matkalla :D

Ei tässäkään ketjussa miehet huutele, tässä on ihan itse naiset päättämässä muiden naisten puolesta ja viemässä päätäntävaltaa omasta elämästään 🙄

Miksi et voisi kävellä yhdessä puolisosi kanssa sinne alttarille, miksi tarvitset saattajaa?

Jos hän haluaa? Nytkö naisen toivetta ei tarvitse sit kuunnellakaan?

Vttu mitä pskaa.

Vierailija kirjoitti:

Naisen oikeuksia muuten hypetetään ja nähdään syrjintää kaikkialla mutta tämä on kummallista kyllä vain ihana perinne. Jännä miten ihmismieli toimii.

Naisten oikeuksia hypetetään ja nähdään syrjintää kaikkialla, paitsi naisten keskinäisessä nokkimisjärjestelyssä ja arvostelussa.

Olen aina tykännyt siitä periaatteesta että sulho tulee morsion kotiin juttelemaan aikeistaan, perinteisesti "pyytämään kättä" mutta modernisti vain ilmoittamaan aikeistaan. Se on viitseliästä ja kertoo siitä että sulho on asiaäijä.

Mutta tämä saattaminen on vähän tyhjempi perinne. Se viittaa tosiaan siihen että tytär luovutetaan kotitalosta uuteen taloon ja että vanha isäntä hyväksyy uuden sulhon.

Eräässä täällä usein arvostellussa lähi-itämaisessa kulttuurissa on samanlainen tapa: tytär on kotitilan "omaisuutta" kunnes hänet luovuttetaan puolison "omaisuudeksi". Siellä tähän "omistukseen" liittyy ei niinkään "omistus" vaan "vastuu". Se korostuu. Uudella perheellä on velvollisuus ylläpitää morsiota niinkuin vanha perhe häntä ylläpiti, ja jos tulee ero, niin velvollisuus ylläpitämiseen säilyy SEKÄ vanhalla perheellä että naisen erottaneella puolisolla. Moderni työssäkäyvä nainen ei tällaisia vakuuksia tarvitse, vain hieman elatusapua. Mutta kotirouva ei jää koskaan puille paljaille. Suomessa ei eronneelle ole paikkaa kotona. elina ha

Vierailija kirjoitti:

Veikkaan, että varsinkin vanhemman polven isille se tyttären "luovutus" on kunniatehtävä.

Vanhemman polven isille tämä on täysin tuntematon perinne, jos he eivät ole katsoneet amerikkalaisia elokuvia. Suomessa morsiuspari on perinteisesti kävellyt yhdessä alttarille. Tämä morsiamen "luovutus" tuli yleiseksi tavaksi vasta 1980-luvulla.

Jos tapa on ihana ja kaunis, niin jännä että miehen kohdalla sitä ei tehdä. Onko mies liian vahva ja itsenäinen saatettavaksi alttarille? Koska vain nainen saatetaan alttarille, kyse on sukupuoliroolien asettamisesta, ei mistään huolehtimisesta. Vanhempien osoittama huolenpito koskee myös miehiä, eli jos sitä olisi kyse, molemmat saatettaisiin. Nyt korostetaan että vain nainen vaihtaa omistajaa.

Varmaankin itku pääsisi vahvalta mieheltä, jos pitäisi alistua siihen, että äiti saattaa. Jostain syystä kuitenkin vastaava närkästys naisella aiheuttaa silmien pyörittelyä. Kyllähän tavan merkitys käy viimeistään tästä selville. Miksi muuten miestä voisi harmittaa kaunis tapa, joka ei nöyryytä eikä alista?

Se, että isä tai joku miespuolinen sukulainen saattaa morsiamen alttarille ei johtunut siitä, että mies luovutti morsiamen toiselle miehelle, vaan siitä, että morsiamen huntu oli aikoinaan niin paksua kangasta, ettei sen läpi nähnyt kunnolla. Saattaja oli morsiamen turva. Muitakin merkityksiä on ollut eri kulttuureissa, eri aikoina ja voihan asian nähdä luovutusriittinä vielä 2020-luvullakin, jos haluaa juuri siihen valitsemaansa historian siivuun vedota.