Malli, jossa toinen vanhempi kotona, ja vain toinen töissä, on paras

Oma mies on konekuski eikä hänen palkallaan pysty järjestämään koko perheelle riittävän hyvää elämää. Osa kirjoittajista on naimisissa hyvin varakkaan miehen kanssa, kun matkustelemaankin pystyy paljon ja usein.

Mitäs sit jos mieli muuttuisikin ja haluaisi töihin? Siitä vaan hypähtää takaisin töihin, vai. Täytyy olla tosi varma, että tota haluaa sitten loppuelämänsä. Aikamoinen kultainen häkki pahimmillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vain yksi aikuinen käy töissä ja perheessä on lapsia, niin kyllä aika monesta muustakin asiasta joutuu luopumaan kuin noista mitä ap listasi. Nuo listatut asiat on sellaisia, joihin ei läheskään kaikilla niilläkään perheillä ole varaa, joissa molemmat vanhemmat käy töissä.

Tässä haluaisin kuulla, mistä muusta pitää luopua?

Mieheni tienaa bruttona himpun alle 3000 €/kk, ja pärjäämme silti. Noista tingitään mitkä luettelin, muusta ei. Ja itse en saa mitään tukia. Lapsilisät ainoat mitä "ylimääräisinä" tulee. Rahat riittää.

Ap

No kuule, kyllä monella yhden työssäkäyvän perheellä tekee tiukkaa ihan normaaleissa perusasioissa, että saa rahat riittämään ruokaan, vaatteisiin, asumiseen (vaikkei missään isossa omakotitalossa asuisikaan), johonkin kohtuuhintaiseen harrastukseen lapsille tai siihen, että voisi viedä lapset edes joskus johonkin, vaikkei kävisikään joka viikonloppu laskettelemassa. Mutta hyvä, että sinun perheelläsi rahat riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä. Jotenkin kotitöiden pitäisi tapahtua siinä ansiotöiden ohessa kuin tuosta vain. Töitä nekin kotityötkin ovat, sen ”oikean” työn päälle. Sit pitäisi olla energiaa lapsille, puolisolle, itsestään huolehtimiselle. Rimaa on jo laskettu mutta elämä siellä riman alla vain syö ihmistä. Miten siitä tunteesta pääsee eroon? Joskus leikittelin ajatuksella että jäisin kotiin, huolehtisin perheen hyvinvoinnista, kodista ja antaisin puolisolle mahdollisuuden stressittömämpään työ- ja perhe-elämän yhteensovittamiseen. Kaikki voittaisi? Ei vaan uskalla. Sitäpaitsi mahdollisessa erossa jäisi aika tyhjän päälle..

Ettekö te voi ostaa palveluja kotiin? Vaikka yhtenä päivänä viikossa joku kävisi teillä siivoamassa ja tekemässä ruuat pariksi päiväksi?

Ja sitten kun ostelet palveluja kuskaamaan lapsia, kokkaamaan, siivoamaan, järjestämään, myymään ylimääräiset tavarat, hoitamaat pihat, lumityöt, kaikki lääkärit, hammaslääkärit jne., koululaisten kesälomat, läksyavut jne. oletkin käyttänyt koko palkkasi ja enemmänkin.

Iso osa noista tehtävistä häviää muutaman vuoden kuluessa, kun lapset kasvavat. Jos perheessä on kaksi aikuista, niin he voivat puolittaa osan tehtävistä. Asumisen voi vaihtaa sellaiseen, että pihatöitä ei ole. Eikä nuo ole vain toisen vanhemman maksettava, ne menee puoliksi. Palkasta kuitenkin kertyy eläkettä ja sitten kun lapset ovat isoja, palkka jää kokonaan omaksi hyödyksi aina eläkeikään asti.

Mikähän niistä häviää?

kysyy lukiolaisen äiti

Lukiolaisesi varmaan pärjää lomat ilman lapsenvahtia. Hän osaa siivota oman huoneensa, pestä pyykkinsä ja laittaa joskus perheelle ruokaa. Hänellä varmaan pystyy myös tekemään lumitöitä ja leikkaamaan nurmikon. Hän pääsee harrastuksiinsa ja hammaslääkäriin ilman kuskaamista. Tuskin sinun tarvitsee kysellä ja tarkistaa päivittäin, että hän on tehnyt läksynsä.

Apn ehdottama malli on sellainen, että sen hyvät puolet nautitaan välittömästi lasten ollessa pieniä. Malliin liittyvät riskit taas realisoituvat vasta vuosien kuluessa. Siis onnistuuko paluu työelämään, riitääkö rakkautta loppu elämän vai lähteekö kumppani, onko eläkkeellä riittävästi varallisuutta.

Ei tehtyä ratkaisua voi arvioida silloin, kun edut on nautittu ja riskit edessä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä, miksi (yleensä) naiset haluavat tyytyä niin vähään. 

Miksi kaikki ei haluaisi käyttää aivojaan johonkin tuottavaan ja järkevään?

Mä itse kuolisin, jos oma elämänsisältöni olisi olla äiti. Ymmärrän sen pikkulapsivaiheessa, mutta että vielä 5-6 v lapsilla. "Vastailla Wilma-viesteihin.." Luojan tähden, mä en pystyisi tuollaiseen elämään. 

Vähän vanhemman naisen kokemus:

En ole mielestäni tyytynyt mitenkään vähään, vaikka olenkin ollut lähestulkoon aina kotona. Ensimmäisen lapsen laitoimme päiväkotiin, koska niin nyt vaan kuului tehdä. Aika äkkiä otimme hänet pois lääkärin neuvosta, sillä hänellä oli jatkuvasti korvatulehduksia sekä keuhkoputkentulehduksia. Emme mitenkään halunneet altistaa häntä enempää. Olin onneksi jo raskaana toisesta ja päätimmekin, että nyt meidän lapset hoidetaan kotona parhaan mahdollisen lapsuuden turvaamiseksi, koska resursseja meillä siihen oli.

Todellakin olen käyttänyt aivojani paljoon muuhunkin kuin lasten kanssa olemiseen. Olen mm. opiskellut kolme uutta kieltä niin hyvin, että pystyn mainiosti keskustelemaan niillä. Olen aina seurannut päivänpolttavia uutisia monesta maasta, jotta olen pystynyt niistä keskustelemaan myös ulkomaalaisten kanssa. On myös tutkittu juttu, että ajatusta vaativien käsitöiden tekeminen ehkäisee dementiaa - onneksi tykkään kutoa vaativia pitsi- ja kirjoneuleita. Olen tehnyt vapaaehtoistyötä vanhusten kanssa, jne, jne.

Ja koska tämä oli yhteinen päätöksemme, mieheni halusi kaikin tavoin turvata tulevaisuuteni myös hänen kuolemansa tai avioeron varalta. Viimemainittu oli kyllä aikalailla epätodennäköinen, koska avioliittomme on hyvä, olemme toistemme parhaita kavereita ja kaikki sujuu mainiosti.

Meidän ei ole tarvinnut riidellä siitä, kuka jää kotiin hoitamaan sairaita lapsia, kenen vuoro käydä kaupassa, laittaa ruokaa tai viedä roskikset. Kaikki on aina ollut hyvin hoidettu, niin koti, lapset kuin parisuhteemmekin. Eikä ole tarvinnut viettää ”laatuaikaa” kauppakeskuksissa iltaisin tai viikonloppuisin. Lisäksi olen aina ollut vapaa matkustamaan mieheni mukana hänen monilla työmatkoillaan, kunhan lastenhoito on järjestetty. Eipä olisi onnistunut, jos olisin ollut omasta työnantajastani riippuvainen.

Entä nyt, kun lapset ovat jo aikuisia? Nyt keskityn nauttimaan elämästäni toisella tavalla! Jatkan edelleen kielten opiskelua ja käsitöitä ja olen intohimoinen kokki, joten meillä syödään joka päivä kolmen ruokalajin illallinen. Seuraan monen maan uutisia ja matkustamme edelleen paljon, olemme tehneet niin myös pandemia-aikana niin paljon kuin se on ollut mahdollista. Ja mikä parasta, edelleenkään ei tarvitse olla työnantajasta riippuvainen vaan voin nytkin nauttia lomailusta auringon alla kotimaan kylmyyden ja pimeyden sijaan. Mieskin on vähentänyt työntekoa huomattavasti ja matkustaa edestakaisin tänne seurakseni vähän väliä.

Suosittelisitko omalle pojallesi tai tyttärellesi, että heidän taloudellinen hyvinvointinsa olisi täysin riippuvainen toisesta ihmisestä?

Ei mitään ongelmaa, mutta tietysti neuvon tekemään samoin kuin itse olemme tehneet: meillä on asianajajan vahvistama sopimus elatuksesta (kaiken varalta) sekä minulle maksettu varsin hyvä yksityinen eläke. Ja koulutusta meillä on aina painotettu, sillä sen turvin on vapaampi tekemään valintoja.

Juuri näin pitäisi varmistaa toisen osapuolen taloudellinen hyvinvointi, mutta harva tekee niin ja harvalla tietysti on mahdollisuuttakaan näin hyvään taloudelliseen varautumiseen. Olisi hyvä kertoa myös tämä puoli asiasta silloin, kun kertoo kuinka mukavaa kotiäitinä työuran tekeminen on ollut.

Eihän se ole mihinkään vähään tyytymistä, jos haluaa olla kotona oleva vanhempi, omille lapsilleen läsnä ja jos tarjoaa erittäin hyvän kotikasvatuksen kasvattaen lapsistaan tulevia hyviä kansalaisia kaikinpuolin. 

Osahan tekee työkseen lastenkasvatustyötä, onko sekin vähään tyytymistä?

Alunperinhän tämä 8-16 työaika oli suunniteltu sen mukaan, että toinen kotona tekee sitten ne kotityöt. Tämä nykyaika on mennyt vaan ihan hulluksi, kun nyt molemmat on töissä ja pitää tehdä ne kotityöt ja kaikki muut. Ei näin oltu koskaan ajateltu. Koska nykyään molempien pitää olla töissä, jotta palkalla perhe tulee toimeen niin olisi minimissään kohtuullista, että työaika olisi 6h päivässä ja lauantai ei menisi lomapäivistä. Tähän lisäksi vielä perheverotus niin ollaan oikealla tiellä ja säästetään ne miljoonat mielenterveyskuluista ja eroperheiden sovitteluissa.

Minä olin kotona kunnes lapset tulivat kouluikään. Kuopuksen aloitettua koulun aloitin 6 tuntisen työpäivän. Siitä parin vuoden päästä siirryin kokopäiväiseen työhön.

Olen todella tyytyväinen, että tein sen rohkean valinnan olla kotiäitinä sen ajan kun lapset olivat pieniä. Työtä ehtii tekemään myöhemminkin. Toki olen onnekas sen suhteen, että minulla on hyvä puoliso, jonka kanssa tällainen järjestely toimi mainiosti niin taloudellisesti kuin henkisesti. 

Minulla on pitkä työura edessä ja nyt innolla takaisin töihin lounastauolta ;)

Se mikä on myös tässä tuotava esiin on se että ammattitaito kärsii jos on monta vuotta kotona. Monilla aloilla on ihan välttämätöntä jatkuvasti kouluttaa ja kurssittaa itseään. Ei kukaan työnantaja ota töihin jotain 10 vuotta kotona ollutta. Ei vaan ole sitä kuuminta hottia työmarkkinoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä. Jotenkin kotitöiden pitäisi tapahtua siinä ansiotöiden ohessa kuin tuosta vain. Töitä nekin kotityötkin ovat, sen ”oikean” työn päälle. Sit pitäisi olla energiaa lapsille, puolisolle, itsestään huolehtimiselle. Rimaa on jo laskettu mutta elämä siellä riman alla vain syö ihmistä. Miten siitä tunteesta pääsee eroon? Joskus leikittelin ajatuksella että jäisin kotiin, huolehtisin perheen hyvinvoinnista, kodista ja antaisin puolisolle mahdollisuuden stressittömämpään työ- ja perhe-elämän yhteensovittamiseen. Kaikki voittaisi? Ei vaan uskalla. Sitäpaitsi mahdollisessa erossa jäisi aika tyhjän päälle..

Ettekö te voi ostaa palveluja kotiin? Vaikka yhtenä päivänä viikossa joku kävisi teillä siivoamassa ja tekemässä ruuat pariksi päiväksi?

Ja sitten kun ostelet palveluja kuskaamaan lapsia, kokkaamaan, siivoamaan, järjestämään, myymään ylimääräiset tavarat, hoitamaat pihat, lumityöt, kaikki lääkärit, hammaslääkärit jne., koululaisten kesälomat, läksyavut jne. oletkin käyttänyt koko palkkasi ja enemmänkin.

Iso osa noista tehtävistä häviää muutaman vuoden kuluessa, kun lapset kasvavat. Jos perheessä on kaksi aikuista, niin he voivat puolittaa osan tehtävistä. Asumisen voi vaihtaa sellaiseen, että pihatöitä ei ole. Eikä nuo ole vain toisen vanhemman maksettava, ne menee puoliksi. Palkasta kuitenkin kertyy eläkettä ja sitten kun lapset ovat isoja, palkka jää kokonaan omaksi hyödyksi aina eläkeikään asti.

Mikähän niistä häviää?

kysyy lukiolaisen äiti

Lukiolaisesi varmaan pärjää lomat ilman lapsenvahtia. Hän osaa siivota oman huoneensa, pestä pyykkinsä ja laittaa joskus perheelle ruokaa. Hänellä varmaan pystyy myös tekemään lumitöitä ja leikkaamaan nurmikon. Hän pääsee harrastuksiinsa ja hammaslääkäriin ilman kuskaamista. Tuskin sinun tarvitsee kysellä ja tarkistaa päivittäin, että hän on tehnyt läksynsä.

Tuolla väitettiin että ne häviää "muutaman vuoden kuluessa".

Ei ne mihinkään häviä "muutaman vuoden kuluessa".

Harrastuskuskaukset, kokkaamiset jne jatkuu ihan kuule lukiolapsenkin kanssa. Eikä se että lukiolainen "joskus laittaa ruokaa" vielä mitään auta, kun viikossa on 35 ateriaa.

Ja koulunkäynnin kanssa muuten todellakin tarvitsee nykyään auttaa, ihan jo siksi, että esimerkiksi nyt tuli taaaaaaas lukioon uusi opsi, josta kukaan ei vielä tajua yhtään mitään. Ei edes opot.

Lukion ekaluokkalaisella oli oikeasti vaikeuksia saada esimerkiksi lukkareita kasaan, kun kaikki oli taas muuttunut, eikä juuri kirjoittanut isosiskokaan enää ymmärtänyt lyhenteitä, moduuleja jne.

Vierailija kirjoitti:

Se mikä on myös tässä tuotava esiin on se että ammattitaito kärsii jos on monta vuotta kotona. Monilla aloilla on ihan välttämätöntä jatkuvasti kouluttaa ja kurssittaa itseään. Ei kukaan työnantaja ota töihin jotain 10 vuotta kotona ollutta. Ei vaan ole sitä kuuminta hottia työmarkkinoilla.

Kyllä ja näissä keskusteluissa olisi hyvä kaikkien muistaa ettei kyse ole siitä kenen valinta on paras. Toisen paras ei ole välttämättä toisen paras 😉

Onhan se todella rankkaa jos pitää käydä sekä töissä että pitää hoitaa jälkikasvua.

Jos molemmat käy töissä ja molemmat hoitaa jälkikasvua niin siinä molemmilla on rankkaa ja avioeron riski kasvaa.

Jos toinen hoitaa jälkikasvua ja toinen käy töissä niin onhan se helpompaa ja se ei rasita vanhempia niin paljon eikä eron riski ole niin suuri.

Mutta ongelmana on se että Suomessa ei elä yhdellä palkalla, eli jos toinen hoitaa lasta/lapsia vaikka 2 vuotta kotona niin pärjääkö perhe sillä yhden palkalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se mikä on myös tässä tuotava esiin on se että ammattitaito kärsii jos on monta vuotta kotona. Monilla aloilla on ihan välttämätöntä jatkuvasti kouluttaa ja kurssittaa itseään. Ei kukaan työnantaja ota töihin jotain 10 vuotta kotona ollutta. Ei vaan ole sitä kuuminta hottia työmarkkinoilla.

Kyllä ja näissä keskusteluissa olisi hyvä kaikkien muistaa ettei kyse ole siitä kenen valinta on paras. Toisen paras ei ole välttämättä toisen paras 😉

Ei se kotona oleminen estä pitämästä ammattitaitoa yllä, kouluttautumasta jne.

Yleensähän nimenomaan päättäjät päättää puolesta. Sanna marin on itse dumpanntu lapsensa, joten hän haluaa kaikkien muidenkin dumppaavan omansa. Li ei huolehdi lapsestaan, joten hän haluaa kaikkien muidenkin joutuvat luopumaan omistana. Jne.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä, miksi (yleensä) naiset haluavat tyytyä niin vähään. 

Miksi kaikki ei haluaisi käyttää aivojaan johonkin tuottavaan ja järkevään?

Mä itse kuolisin, jos oma elämänsisältöni olisi olla äiti. Ymmärrän sen pikkulapsivaiheessa, mutta että vielä 5-6 v lapsilla. "Vastailla Wilma-viesteihin.." Luojan tähden, mä en pystyisi tuollaiseen elämään. 

Tässä näkyy taas tämä ikiaikainen myytti, että  jos olet lasten kanssa kotona, niin et "käytä aivojasi" koskaan mihinkään. Miksei kotonaolijalla voisi olla mitään muita mielenkiinnon kohteita, kuin lapset? Ja sitten näistä työssä käyvistä. Kuinka monella ihmisellä oikeasti on joku kutsumusammatti, jossa päivät pitkät pelastaa syöpälapsia ja keksii ratkaisun nälänhätään. Oikeasti ihmiset käyvät työssä palkan takia. Monilla on ihan ok työ, josta saa ihan ok korvauksen. Joillakin on lisäksi vielä ihan ok työkaverit. Mutta ei nyt kuvitella, että naisen pitäisi hihkua into piukassa, kun tekee kolmivuorotyötä sairaanhoitajana tai istuu kassalla, tai opettaa ala-asteella. Ja jos sitten on tällainen työssäkäyvä äiti, niin onko hänellä sitten ihan huisi aivotoiminta sen takia, että on kampaaja tai kirjastontäti? Monet kotiäidit pyörittävät pientä yritystä lasten lisäksi, jotkut opiskelevat jne. Sitä paitsi luulen, että kotona hoidetut lapset tulevat suoraan ja kerrannaisvaikutuksiltaan yhteiskunnalle halvemmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Se mikä on myös tässä tuotava esiin on se että ammattitaito kärsii jos on monta vuotta kotona. Monilla aloilla on ihan välttämätöntä jatkuvasti kouluttaa ja kurssittaa itseään. Ei kukaan työnantaja ota töihin jotain 10 vuotta kotona ollutta. Ei vaan ole sitä kuuminta hottia työmarkkinoilla.

On myös aloja, jonne pääsee (suorastaan revitään käsistä) vaikka olisit ollut kuinka kauan kotona.

Esim. hoitajat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Sitä varten Suomeen tarvitaan perheverotus, mahdollisen eron jälkeen elatusvelvollisuus kotona olleelle puolisolle eläkeikään asti ja työssä olleen eläkkeen jakaminen puolisolle myös eron jälkeen. Tämä on reilua, sillä se ei ole sukupuolisidonnaista ja sillä tavalla todistetaan, että perhe on yksikkö eikä kaksi erillistä henkilöä.

Mutta miten se perhe määriteltäisiin? Yhdessä asuvat? Naimisissa olevat? Entä avoliitot? 

Ei missään tapauksessa perheverotusta. On liian vanhanaikaista. 

Mitä vanhanaikaista perheverotuksessa on? Onhan meillä vielä nykyään sentään perheitä. Ainakin vielä vähän aikaa, ennen kuin intersektionaalinen armeija purkaa tämänkin "patriarkaalisen ja sortavan rakenteen".

Nykyaika on jotenkin erittäin raadollista tässä asiassa. Naisia patistetaan töihin mahdollisimman pian kun samalla valitetaan sitä ettei lapsia synny tarpeeksi.

Minä olen miettinyt miksi yhteiskunta ei anna vanhemmille ja perheille vaikka 1 vuoden mittaista vanhempainvapaata per syntynyt lapsi?

Vapaan voisi perheet käyttää haluamallaan tavalla.

Miksi siis pitää olla raskausppiväraha,vanmpainvapaaraha ja isyysloma?

Eikö noi kaikki voitais laittaa vanhempainvapaaksi niin se yksinkertaistaisi tätä asiaa huomattavasti?

Eli raskaus kun alkaa niin perhe saa 1 vuoden mittaisen vanhempainvapaan ja sen he käyttävät haluamallaan tavalla?

Se olisi kaikkein helpoin ja tasapuolisin systeemi tässä asiassa.

M31

Hei vaan, täältä tulee nyt kommentti aikuiselta lapselta, jonka äiti jäi kotirouvaksi - eikä enää ikinä palannut töihin.

Oman kokemukseni mukaan sanoisin, että lapsille ei ole hyväksi, jos kotona on jatkuvasti vanhempi vielä silloinkin kun lapset ovat yli kymmenvuotiaita. Kotona ei ollut oikein minkäänlaista yksityisyyttä tai rauhaa, mitä esiteinikin voi jo kaivata. Äitini omistautui täysin kotiäitiydelle ja kohteli meitä vielä teineinäkin kuin pikkulapsia. Kun tuli koulusta, kotona odotti valmis välipala ja näin edelleen. Olin kateellinen kavereille, joilla oli koulun jälkeen kotona rauhallinen hetki ilman vanhempia. Äitini on myös ollut todella vaikeaa päästää meistä lapsista irti, vaikka olemme yli kolmikymppisiä. Häneltä puuttuu työn tuoma identiteetti; identiteetti on ainoastaan kotiäidin taikka -rouvan. Koen että äitini pitkä kotiäitiys vaikutti meihin lapsiin negatiivisesti esimerkiksi itsenäistymisen kannalta.

Nyt kun olen itse äiti, en todellakaan aio olla lapsen kanssa paria vuotta pidempään kotona. On myös muita keinoja keventää arkea - kuten esimerkiksi se täällä jo mainittu osa-aikatyö. Pidän myös työstäni niin paljon, että parin vuoden tauko siitä on aivan riittämiin.

Olisipa kiva, jos olisi nuori näpsäkkä malli kotona ja toinen työpaikalla.

M54