Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan antanut lapsen adoptoitavaksi?
14.01.2015 |
Olin 18vuotias, kun annoin lapseni syntyi ja annoin adoptoitavaksi. Minusta tein oikean päätöksen oman elämäni kannalta.
Halusin lapselle hyvän ja turvallisen elämän vanhemmilta, ketkä haluavat lapsen. Aborttikin tuntui jotenkin mahdottomalta ajatukselta. :(
Kun lapsi syntyi, pitelin sylissä ja kävin katsomassa. Silloin tuntui, että ei ollut mitään tunteita, en osaa selittää.
Kävin terapiassa ja ihmettelin itsekkin, että mikä mussa on oikein vikana kun en ajattele lasta paljon.
Nyt tänään on kulunut kaksi vuotta siitä ja oloni on aivan kamala. Olen useasti miettinyt lasta, minkälainen hän on ja minkälaiset vanhemmat jne.
Tänään olen vain miettinyt lasta kokoajan..
Mutta silti tuntuu, että olen tehnyt oikean valinnan. :)
Sorry, varmaan sekava teksti.
Onko kukaan muu antanut lapsen adoptoitavaksi?
Kommentit (131)
Ootteko koskaan miettiny, että jotkut saa vasta viimesellä kuukaudella tietää olevansa raskaana. Saattavat olla vieläpä teinejä ja isästä ei tietoakaan. Asuvat myös BIOLOGISTEN huonotuloisten narsistivanhempiensa, joista toinen tai molemmat on ehkä vielä alkkiksia, kanssa "kotona" ja ovat koko ikänsä toivoneet, että voi kunpa olisin elänyt jossain ihan sama missä muussa perheessä kuin tässä.
Onko vieläkin häpeällistä ja huonoa äitiyttä antaa lapsi adoptioon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siskoni on adoptoitu. Olen todella kiitollinen hänestä. Parempaa siskoa en olisi voinut toivoa.
No en kyllä ikinä voisi synnyttää lasta adoptioon, kun ei ikinä voisi tietää millainen adoptio perhe olisi. Varmaan lapsellekin iso trauma joutua pois äidin luota, sitten lastenkotiin tai sijaisperheeseen odottamaan harkinta-ajan loppumista ennen kuin vasta pääsee perheeseen. Itselläni on tuttu joka antoi lapsensa adoptioon, eikä kuulemma edes saanut nähdä edes nähdä lasta, vietiin heti synnytyksen jälkeen pois. Tämä oli kyllä nelisenkymmentä vuotta sitten, nykyään varmaan käytännöt muuttuneet.
[quote author="Vierailija" time="14.01.2015 klo 23:48"]Nyt olis kyllä kiva kuulla, että mikä tässä tekstissä on alapeukun arvoista?[/quote]
Minä olen itse suomalainen adoptiolapsi. Olen syntynyt 1980-luvun alussa, ja siihen aikaan vielä lapsettomuus oli aikamoinen tabu (ei tietenkään kaikille eikä kaikkialla, mutta yleensä). Omat adoptiovanhempani selvisivät "seulasta" ilmeisesti ihan moitteetta, ja ehkä olikin niin, että adoptioneuvonnan aikaan kaikki oli vielä ihan hyvin. Mutta koska lapsettomuus on vaikea asia, ja ajatelkaa millainen asia se oli aikana jolloin siitä ei vielä puhuttu, se kyllä jätti jälkensä monen ihmisen mielensopukoihin. Minun ei nyt todellakaan ole tarkoitus loukata, eikä osoittaa ketään huonoksi, saati hulluksi, mutta sanon nyt tämän kuitenkin: lapsettomuus aiheuttaa psyykelle trauman, jota ei välttämättä korjaa mikään eikä kukaan.
En ole asiani kanssa yksin. Olen ollut siinä mielessä onnekas, että olen lapsesta asti tuntenut toisenkin adoptiolapsen jonka tausta on lähes identtinen kanssani. Meillä on samanlainen kokemus, ja tämä kirjoittaja kenen tekstiä lainaan, sai minulle kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin.
Minä olen aina tiennyt taustani. Sitä on suorastaan korostettu. Suku ei hyväksynyt minua, enkä ole koskaan ollut heidän kanssaan läheinen. Adoptioäitini oli ilkeä. Hän sanoi muille kuinka iso aarre minä olen, mutta kotona kun kukaan ei nähnyt, hän tukisti, riuhtoi, huusi, alisti, syytti, vertaili, ilkkui... Aina hän jaksoi tuoda esille että olen adoptoitu, aina hän jaksoi hokea mantraa että olen heille lottovoitto. Ja aina hän jollain käsittämättömällä tavalla alensi minut. Joskus lapsena jo koin, että hän vihasi minua. Ja kun hän alkoi juoda, hänen puheensa paheni: olin huoran lapsi, huoran pentu. Hänestä kuoriutui vuosien varrella sadisti alkoholisti, jonka katkeruus siitä ettei hän ollut koskaan synnyttänyt, paistoi läpi.
Joistain ihmisistä sen näkee. Mikä tahansa trauma se onkin, se tulee heistä läpi. Se näkyy heidän käyttäytymisessään, puheissaan, ilmeissään. Ja siksi adoptiossa on yksi todella huono puoli: siinä jää yksin. Minä jäin yksin, minun biologiset vanhempani jäivät yksi, adoptiovanhempani jäivät ilman tukea. Ja minä varsinkin, jolle kerrottiin ettei minulla ole siskoja eikä veljiä, sillä minä olen adoptoitu ja se erottaa minut biologisesta suvustani iäksi (juuri näillä sanoilla minulle se kerrottiin).
Miettikää joskus, kun puhutte tästä aiheesta, millaisia tarinoita Suomestakin löytyy. Kaikki vanhemmat eivät kestä adoption tuomia tunteita ja sosiaalisia tilanteita, häpeää jopa. Kaikki suvut eivät hyväksy. Moni suhtautuu epäluuloisesti, sillä jokainenhan sen tietää, millaisen äidin lapsi adoptoitu on. Minä alapeukutin lainaamani kirjoittajan ensimmäistä viestiä, koska hän sanoi ettei adoptioon lapsensa antava tekisi mitään pahaa siinä. Kyllä hän tekee, valitettavasti. Hän antaa lapsensa pois, eikä hän edes tiedä, millaiseen tulevaisuuteen. Vaikka se olisi paras vaihtoehto, se ei tarkoita, että se olisi hyvä asia, hyvä teko.
[quote author="Vierailija" time="15.01.2015 klo 00:15"]
[quote author="Vierailija" time="15.01.2015 klo 00:02"]
Suomessa ei muuten anneta paljoa lapsia pois vuosittain, hyvin harvinaista se on. Tämä palsta on vain täynnä lapsettomien adoptiojonossa olevien provoja ja yrityksiä saada lapsia enemmän adoptiobisnekseen, kuten tämäkin ketju.
[/quote]
Tämä ketju on ilkeiden, tunnevammaisten ihmisten ketju. Suurella osalla vastaajista ei ole hajuakaan ap:n tilanteesta, mutta niin vain tiedetään ja tuomitaan. Eikä pienintäkään ymmärrystä ole siitäkään kuinka hauras ja herkkä ihminen voi olla. Varsinkin kovia kokenut. Ja nuori. Niin vaan huudellaan ja yritetään vahingoittaa toista. Fakta on se, että suurin osa näistäkin kirjoittajista kuuluu maailman eliittiin vailla mitään käsitystä todellisuudesta. Oma napa ja oma oikeassa oleminen on kaikki kaikessa, kykyä myötätuntoon ei ole, koska siinä omassa kaikkivoivassa narsistisessa elämässä sitä ei tarvitse olla. Vaikea uskoa kuinka alas aikuiset ihmiset vajoavat. Ja sielläkös se on lasten hyvä olla, tällaisten äitien helmoissa?
[/quote]
Se adoptioon annettava lapsikin on herkkä ja hauras. Eikö kukaan teistä oikeasti mieti sitä yhtään? Ota edes huomioon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.01.2015 klo 09:27"]
[quote author="Vierailija" time="14.01.2015 klo 23:48"]Nyt olis kyllä kiva kuulla, että mikä tässä tekstissä on alapeukun arvoista?[/quote]
Minä olen itse suomalainen adoptiolapsi. Olen syntynyt 1980-luvun alussa, ja siihen aikaan vielä lapsettomuus oli aikamoinen tabu (ei tietenkään kaikille eikä kaikkialla, mutta yleensä). Omat adoptiovanhempani selvisivät "seulasta" ilmeisesti ihan moitteetta, ja ehkä olikin niin, että adoptioneuvonnan aikaan kaikki oli vielä ihan hyvin. Mutta koska lapsettomuus on vaikea asia, ja ajatelkaa millainen asia se oli aikana jolloin siitä ei vielä puhuttu, se kyllä jätti jälkensä monen ihmisen mielensopukoihin. Minun ei nyt todellakaan ole tarkoitus loukata, eikä osoittaa ketään huonoksi, saati hulluksi, mutta sanon nyt tämän kuitenkin: lapsettomuus aiheuttaa psyykelle trauman, jota ei välttämättä korjaa mikään eikä kukaan.
En ole asiani kanssa yksin. Olen ollut siinä mielessä onnekas, että olen lapsesta asti tuntenut toisenkin adoptiolapsen jonka tausta on lähes identtinen kanssani. Meillä on samanlainen kokemus, ja tämä kirjoittaja kenen tekstiä lainaan, sai minulle kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin.
Minä olen aina tiennyt taustani. Sitä on suorastaan korostettu. Suku ei hyväksynyt minua, enkä ole koskaan ollut heidän kanssaan läheinen. Adoptioäitini oli ilkeä. Hän sanoi muille kuinka iso aarre minä olen, mutta kotona kun kukaan ei nähnyt, hän tukisti, riuhtoi, huusi, alisti, syytti, vertaili, ilkkui... Aina hän jaksoi tuoda esille että olen adoptoitu, aina hän jaksoi hokea mantraa että olen heille lottovoitto. Ja aina hän jollain käsittämättömällä tavalla alensi minut. Joskus lapsena jo koin, että hän vihasi minua. Ja kun hän alkoi juoda, hänen puheensa paheni: olin huoran lapsi, huoran pentu. Hänestä kuoriutui vuosien varrella sadisti alkoholisti, jonka katkeruus siitä ettei hän ollut koskaan synnyttänyt, paistoi läpi.
Joistain ihmisistä sen näkee. Mikä tahansa trauma se onkin, se tulee heistä läpi. Se näkyy heidän käyttäytymisessään, puheissaan, ilmeissään. Ja siksi adoptiossa on yksi todella huono puoli: siinä jää yksin. Minä jäin yksin, minun biologiset vanhempani jäivät yksi, adoptiovanhempani jäivät ilman tukea. Ja minä varsinkin, jolle kerrottiin ettei minulla ole siskoja eikä veljiä, sillä minä olen adoptoitu ja se erottaa minut biologisesta suvustani iäksi (juuri näillä sanoilla minulle se kerrottiin).
Miettikää joskus, kun puhutte tästä aiheesta, millaisia tarinoita Suomestakin löytyy. Kaikki vanhemmat eivät kestä adoption tuomia tunteita ja sosiaalisia tilanteita, häpeää jopa. Kaikki suvut eivät hyväksy. Moni suhtautuu epäluuloisesti, sillä jokainenhan sen tietää, millaisen äidin lapsi adoptoitu on. Minä alapeukutin lainaamani kirjoittajan ensimmäistä viestiä, koska hän sanoi ettei adoptioon lapsensa antava tekisi mitään pahaa siinä. Kyllä hän tekee, valitettavasti. Hän antaa lapsensa pois, eikä hän edes tiedä, millaiseen tulevaisuuteen. Vaikka se olisi paras vaihtoehto, se ei tarkoita, että se olisi hyvä asia, hyvä teko.
[/quote]
Eihän tuo välttämättä johdu ollenkaan lapsettomuudesta!!?! Tuo äitihän on narsistinen sekopää. Ja täytyypä sanoa, että biologinen äiti voi olla aivan samanlainen. Hän ei voi vaan haukkua lastaan huoranpenikaksi. (isä tietysti voi) Ja mitäspäs, jos adoptioon lapsensa antava äiti on noin sekaisin? Eikös se silloin ole hyvä teko antaa lapsensa vanhemmille jotka kykenevät olemaan vanhempia? ON aivan sattumaa, oli sitten bilologinen lapsi tai adoptoitu, millaiset vanhemmat saa. Ihan samanlaista sairasta touhua voi olla muuallakin. Ei se liity adoptioon, vaikka juuri tuossa kirjoituksessa se toi siihen osakärsimyksen. Mulla on tuttavapiirissä useita adoptiovanhempia, osa on ihan tavallisia, osa todella omistautuneita vanhemmuuteensa. Ja lopulta et voi koskaan tietää, missäperheessä se sairas narsisti asuu. Se ei aina näy ulospäin. Toivottavasti olette saaneet apua oman katkeruutenne käsittelyyn. Teillä kävi varsin huono onni adoptiovanhempienne suhteen.
[quote author="Vierailija" time="14.01.2015 klo 17:23"]
Olen siis nyt 20vuotias ja toivoisin saavani tulevaisuudessa lapsia, mutta kun sanon tuollaisen kommentin niin ihmiset heti ajattelee, että minulla ei ole oikeutta saada lapsia, koska olen antanut lapsen pois. :(
[/quote]
Hei ap. Tuhannet nuoret ovat tehneet abortin. Eli lopettaneet lapsen elämän. Heilläkin on oikeus saada lapsia ja nauttia vanhemmuudestaan. Sinä annoit lapselle elämän ja todennäköistä on että hän on hyvissä käsissä. Miksi sulla ei olis oikeutta saada lapsia? Täällä kirjoittelee todella inhottavia ihmisiä, joilla ei varmasti ole kokemusta siitä mitä sinä olet kokenut. Ihmiset tekevät virheitä ja ottavat niistä parhaansa mukaan vastuun. Jos koit ettet olisi pystynyt huolehtimaan lapsesta, hänen luovuttamisensa adoptioon oli vastuullinen teko. Suomikin on täynnä lapsia joista ei kukaan aikuinen huolehdi, eikä yhteiskunnan varoilla voida järjestää syliä ja turvaa heitteille jätetyille lapsille. Eli kuka tahansa sekopää saa synnyttää niin monta lasta kuin haluaa vaikkei heistä huolehtisi ollenkaan. Moni isä hylkää lapsensa jo alussa, moni avioeron tullen. Eivätkä ole pätkääkään kiinnostuneita siitä, kuka lapsesta huolehtii. JOten, kun katsot vähän laajemmalti tilannettasi, olet ihan todella toiminut vastuullisesti. Ja lapsella on kaikki mahdollisuudet voida hyvin ja olla onnellinen. Niinkuin joku tuolla sanoikin: anna itsellesi anteeksi. Kaikki on suurella todennäköisyydellä järjestynyt parhain päin. Kun saat omia lapsia, kannattaa varautua siihen, että nämä asiat nousevat esiin, ja hakea tukea. Viisasta keskusteluapua. Täälläkin on muutama hyvä kirjoitus, joista voisit saada apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuisille adoptoiduille on Suomessa kolme yhdistystä: Aikuiset adoptoidut ry, Kaa eli kansaivälisesti adoptoidut sekä Af, Adopterade Finland. Pelastakaa Lapset ry järjestää aina silloin tällöin myös tapaamisia adoptoiduille, niistä saa tietoa PeLan nettisivuilta. Lisätietoja yhdistyksestä ja Pelasta saa googlettamalla. Ja huom! 5.2. alkaa neloskanavalta uusi ohjelmasarja adoptoiduista ja heidän tarinoistaan. Jännityksellä odottelen, mitä tuleman pitää.
kyllä täällä on kapeakatseista tai todella lapsellista sakkia. Kasvakaa henkisesti, te muutamat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli aloittajalla oli vaikeita tunteita käsiteltävänä adoptioon liittyen, vaikka tunsikin tehneensä oikean ratkaisun. Millaista palautetta ap kaipasi itselleen tästä ketjusta? Toisten adoptioon antaneiden kokemuksia siitä, kun tuntuu pahalta, ja kuinka ajattelee lasta päivittäin, ja sen kuulemisen että se on normaalia ja tuttua muillekin?
Hyvä että ap jaksaa miettiä asiaa, eikä työnnä sitä mielensä perukoille ja yritä unohtaa. Sillä asia ei takuulla unohdu, parempi on tulla asian kanssa sinuiksi. Tutkimusten mukaan on tavallista, että lapsensa pois antaneet äidit ajattelevat synnyttämiään lapsiaan, ja voisin jopa omalla mutulla sanoa, että hyvä niin. Sillä ne äidit, jotka yrittävät asian unohtaa kuin sitä ei olisi ollutkaan, eikä pysty hyväksymään adoptiota osaksi omaa elämäntarinaansa, tulevat jatkossa voimaan henkisesti pahoin. Yleistähän on, että adoptioon lapsensa antaneilla on mielenterveydellisiä vaikeuksia ja että oma minäkuva voi olla negatiivinen, sillä sosiaalinen ympäristö usein suhtautuu adoptioonantoon negatiivisesti, ja asiaan voi siten liittyä häpeää ja huonommuuden tunteita, jotka kuormittavat edelleen psyykettä. Eli mistään helposta asiasta adoptiossa ei tosiaankaan ole kyse bioöidin/syntymä-äidin kohdalla, vaan mielenterveyttä kuormittavasta asiasta, johon pitäisi saada tukea. Suomesta taitaa puuttua vertaistukiryhmät? Jos sellaisia on, kannattaisi varmasti sellaiseen pyrkiä mukaan. Varmaan joitakin virtuaalisia ryhmiä voikin olla olemassa, kannattaa googletella.