Ärsyttää miestänsä hyysäävä äitini
Äitiäni vaivaa jokin kunnollisuus ja läheiskompleksi. on väsyttänyt itsensä hoitaessa miestänsä jo 4 vuotta eikä loppua näy, kyse vähän yli 60 kymppisistä ihmisistä.
Mitään varsinaista suhdetta heillä ei ole ollut pitkään aikaan, asuvat eri osoitteissa, kunhan äitini vain käy siellä miehensä luona kaksi kertaa viikossa hoitamassa asioita. Tuo ruokaa, pesee pyykkiä, lattioita, vie roskia.. Lähtee mahd. nopeasti pois kun asiat hoidettu ja usein on riitaa ja väsymystä, jota sitten marttyyrimäisesti valittaa, että kun hän on YKSIN taas joutunut hoitamaan kaiken eikä auta yhteiskunta, ei auta sukulaiset tai muut. Aina sama litania. Tätä jatkunut jo 4 vuotta.
Lisäksi mies on lähes liikuntakyvytön hyvin pitkälti elintapasairauksien vuoksi, ylipainoa jonka vuoksi tullut erilaisia sairauksia, vammoja ja lopulta niin paljon kipuja ettei liikkumisesta tule enää mitään. Viimeiset 4 vuotta mennyt sängyssä maatessa ja ainoa liikunta wc:n ja jääkaapin välillä.
Kyseessä on pitkä 20v suhde mutta en todellakaan tiedä mitä siitä pitäisi tämän 20 vuoden jälkeen ajatella. Ihan rehellisesti en ole ikinä ymmärtänyt heidän suhdettaan. Minusta kyseessä on ollut aina suurissa määrin taloudellinen suhde.. kun miehellä sattuu olemaan yritys ja rahaakin jonkin verran.
Kaiken lisäksi minä olen sopassa mukana, kun olen osaltani osallistunut auttamiseen, vaikka kyseessä on minulle vain isäpuoli. Oikea isäni on jo edesmennyt. En minä ole isäpuolta elämääni valinnut.
Olen monesti miettinyt, että koska minulla oli omassa elämässäni ihan oma, oikea isä, johon minulla oli hyvät välit kuitenkin. Minkälaisia tunteita minulla pitäisi olla sitten isäpuolta kohtaan? Mun mielestä mulla ei kuuluisi olla tästä ihmisestä minkäänlaista vastuuta. Hän on mulle ollut aina mun elämän ulkopuolinen ihminen.. minun äitini hänet on elämäänsä valinnut, en minä, hirveää se on sanoa, mutta näin se on.
Kertokaa minulle onko tämä normaalia vai olisiko normaali ihminen jo ottanut ja lähtenyt elämään omaa elämäänsä tämmöisestä suhteesta?