Lue keskustelun säännöt.
Eronneet! Mistä tiesitte että on aika erota? Oletko katunut?
12.01.2015 |
Entä miten lapset suhtautui?
Itse olen pohtinut vuosia että eroana vielä jonain päivänä jos mikään ei muutu. En ole rakastanut miestäni vuosiin. Se on kyllä minulle ok ettei puolisoa tarvitse rakastaa ja sen kanssa voi hyvinkin elää jos vaan tulee toimeen, mutta kun me ei tulla. Riitoja on päivittäin, useitakin.
Lapset kärsii ja kasvaa varmaan jotenkin kieroon. Teini-ikäisellä pojalla on alkanut tulemaan kauheita uhmakohtauksia. Isänsä kanssa ei ole kovin läheiset välit. Pikkusiskojen kanssa tappelevat koko ajan. On selvää, ettei tässä taideta enää miksikään muuttua.
Asumme isossa asunnossa joka on mieheni. Olen katsellut vuokra-asuntoja ja tullut tulokseen, että minulla on pienipalkkaisena varaa ehkä reilumman kokoiseen yksiöön. Mutta 4 yksiössä? No, kesälomat menee ihan samankokoisessa tuvassa ihan hyvin, ehkä se ei ole suuri ongelma. Haluaisin kuitenkin että lapset pääsevät isän luo aina kun haluavat, lapsuudenkotiinsa. Ehkä viikko isällä, vikko minulla järjestely olisi hyvä niin että minulla olisi koko ajan 1-2 lasta luonani. Vaikka miestäni en rakasta, on hänestä kuitenkin turvaa, laittaa lamput kattoon, taulut seinään ja tietää aina mitä pitää tehdä. Kun lähden, tuskin saan edes muuttoapua. Selviänkö yksin?
Mutta kertokaa, mikä oli teille se viimeinen pisara, kun päätitte ottaa puhelimen käteen ja tiedustella asuntoa? Oletteko katuneet?
Kommentit (65)
[quote author="Vierailija" time="14.01.2015 klo 21:21"]No tajusin että olen onnellisempi ilman miestäni. Kun olimme jossain matkalla tai kylässä, olin tosi masentunut kun palasimme kotiin, kesti aina pitkään päästä yli siitä että olemme kotona. Tajusin että en osaa olla onnellinen siinä normaalissa arjessani enää. Minua ahdisti koko ajan. Minulla eroon liittyen eräs asia josta olin päättänyt että jos kerrankin vielä tapahtuu asia X niin laitan eron vireille ja näin tein. Harkinta-ajan harkitsin mutta tiesin koko ajan että ero on selvä. Kun se oli ohi, olin äärimmäisen helpottunut, ahdistus hävisi ja tuntui että voin hengittää ja elää taas. Rehellisesti voin sanoa että sekuntiakaan en ole katunut. Isompi lapsi oli 2v ja hänen ikävänsä kyllä harmitti välillä, mutta koin ettei ollut vaihtoehtoja. Erosta on nyt 10 vuotta ja ero oli elämäni parhaimpia päätöksiä. Pienempi lapsi oli vauva eikä reagoinut asiaan mitenkään ikinä, eipä hän siitä mitään tajunnutkaan.
[/quote]
Anteeksi, mutta en nyt oikein ymmärrä. Miksi ihmeessä teit, vieläpä kaksi lasta, miehen kanssa jonka kanssa et halua olla? Seksi kuitenkin toimi? En käsitä. Viestistäsi sai kuvan että kuitenkin mietit eroa kauan. Jos _vanhempi_ lapsi on kaksi niin ei sitä rehellisyyden nimissä ole ihan kauhean kauaa mietitty.
Toki jos ero teki kaikille hyvää, oli se varmasti paras ratkaisu. Mutta joskus voisi myös ennakoida asioita, tilanteita ja rikkinäisiä perheitä. Tai ainakin toivottavasti ottaa opiksi.
Ja olet väärässä, pienellä lapsella ja vauvalla on pitkä tunnemuisti. Sitä en tiedä miten eronne hoiditte mutta lapsi yleensä muistaa ja varhaisilla kokemuksilla on valtava vaikutus, mikä tietysti yleensä halutaan kieltää.
Mutta sellaista mallia ei kannata luoda että tällainen toiminta yleisesti olisi järkevää, lasten tai perheen tasapainon kannalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä sitä tätä ja tuota. Me ei ehdi edes alkaa eikä pikkulapsiaika mennä ohi. Kärsivällisyyttä ei tarvita kun mä haluun on mulla oikeus.
Miksi oletat että lapset muuttavat sinun kanssasi? Sanoit itsekkin ettö sinulla ei ole varaa isoon asuntoon ni miten meinasit että lapset sinne muuttavat? Lastenvalvojakin varmaan ehdottaa että lapset jäävät isänsä luo lapsuudenkotiin.
Huonoja hetkiä oli reilusti enemmän kuin hyviä ja huomasin, että mä olen huomattavasti onnellisempi kun olen yksin kotona. Miehen paikalla ollessa oli synkkä olo ja tuijotin lähinnä netflixiä sohvalla. Me lähinnä riideltiin se aika mitä ei nukuttu tai istuttu eri huoneissa kuulokkeet päässä.
2, isä ei jaksa lapsiaan nytkään ja huutaa ja riitelee koko ajan. Joskus kelan asumistukilaskurilla laskin, että minun pitäisi ensin käyttää lasten rahastot elämiseen (kummit ja mummit ovat säästäneet lapsille syntymästä lähtien rahastoon) , ja senkin jälkeen saisin vain alle satasen asumiseen.
Mä vielä mietin että jos jotenkin saisimme miehen kanssa riidat loppumaan. Mä voisin hyvin ajatella että vaikka asuttaisiin erilleen niin voitaisiin kuitenkin olla vielä pari ainakin sen harkinta-ajan. Jos saatais etäisyyttä, niin ehkä se auttais? Mut toisaalta pelkään miehen reaktiota jos lähden, se voi tehdä mun elämän tosi hankalaksi ja kadottaa viimeisenkin yhteistyökyvyn.
Jos eroaminen tuntuu näin vaikealta niin pitäisk vaan pysyä yhdessä? Ihana kuulla muiden käännekohtia. Kiitos.
ap