Lue keskustelun säännöt.
Eronneet! Mistä tiesitte että on aika erota? Oletko katunut?
12.01.2015 |
Entä miten lapset suhtautui?
Itse olen pohtinut vuosia että eroana vielä jonain päivänä jos mikään ei muutu. En ole rakastanut miestäni vuosiin. Se on kyllä minulle ok ettei puolisoa tarvitse rakastaa ja sen kanssa voi hyvinkin elää jos vaan tulee toimeen, mutta kun me ei tulla. Riitoja on päivittäin, useitakin.
Lapset kärsii ja kasvaa varmaan jotenkin kieroon. Teini-ikäisellä pojalla on alkanut tulemaan kauheita uhmakohtauksia. Isänsä kanssa ei ole kovin läheiset välit. Pikkusiskojen kanssa tappelevat koko ajan. On selvää, ettei tässä taideta enää miksikään muuttua.
Asumme isossa asunnossa joka on mieheni. Olen katsellut vuokra-asuntoja ja tullut tulokseen, että minulla on pienipalkkaisena varaa ehkä reilumman kokoiseen yksiöön. Mutta 4 yksiössä? No, kesälomat menee ihan samankokoisessa tuvassa ihan hyvin, ehkä se ei ole suuri ongelma. Haluaisin kuitenkin että lapset pääsevät isän luo aina kun haluavat, lapsuudenkotiinsa. Ehkä viikko isällä, vikko minulla järjestely olisi hyvä niin että minulla olisi koko ajan 1-2 lasta luonani. Vaikka miestäni en rakasta, on hänestä kuitenkin turvaa, laittaa lamput kattoon, taulut seinään ja tietää aina mitä pitää tehdä. Kun lähden, tuskin saan edes muuttoapua. Selviänkö yksin?
Mutta kertokaa, mikä oli teille se viimeinen pisara, kun päätitte ottaa puhelimen käteen ja tiedustella asuntoa? Oletteko katuneet?
Kommentit (65)
On aika erota, kun ymmärtää, ettei elämä parisuhteessa tee enää onnelliseksi.
Kun parisuhde vie enemmän kuin antaa, eikä parisuhteessa voi toteuttaa itseään sellaisena kuin on, mikä on verrannollista onnellisuuteen.
Kun tietää toisen kaipaavan romanttista rakkautta ja pystyy antamaan ainoastaan sisarellista rakkautta.
Kun parisuhteesta tulee kahle ja toisesta hyödyke, josta ei kuitenkaan itsekkäistä syistä haluaisi luopua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heräsin jossain vaiheessa siihen, että nyt vihdoin uskallan jättää miehen joka uhkaili minua itsemurhalla, kun yritin jättää hänet, kiristi, manipuloi ja joi yhteisiä rahojamme kurkusta alas. En todellakaan kadu!
[quote author="Vierailija" time="13.01.2015 klo 11:44"]
Heräsin jossain vaiheessa siihen, että nyt vihdoin uskallan jättää miehen joka uhkaili minua itsemurhalla, kun yritin jättää hänet, kiristi, manipuloi ja joi yhteisiä rahojamme kurkusta alas. En todellakaan kadu!
[/quote]
Tuo on just ikävää, kun toinen osapuoli ei ota kuulevaan korvaan, että nyt tämä parisuhde ei toimi tässä. Haluaa vaan asunnon ja rahat joita juoda, eikä mitään vaivannäköä elämän sujumiseksi, että edes muuttaisi omaan.
Mietin eroa pari vuotta. Tiesin että on aika lähteä kun ei huvittanut puhua exälle omista asioistani ja haaveilin jatkuvasti millaista elämä voisi olla ilman häntä. Lopulta lähdin vasta kun miehellä oli jo toinen.
[quote author="Vierailija" time="13.01.2015 klo 12:08"]
Mietin eroa pari vuotta. Tiesin että on aika lähteä kun ei huvittanut puhua exälle omista asioistani ja haaveilin jatkuvasti millaista elämä voisi olla ilman häntä. Lopulta lähdin vasta kun miehellä oli jo toinen.
[/quote]
Et varmastikaan ollut ajatuksinesi yksin. Jollain tavalla se yleensä ratkeaa. Parempi noin, vai mitä? :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla sama kuin viestissä 39. Haaveilin omasta elämästä ilman miestä, katselin asuntoilmoituksia. Mies ei tiennyt yhtään mitään, mitä mielessäni liikkui, miten voin tms. Lähtiessä miehellä oli toinen, joka oli sitten se ihan viimeine niitti. Mies oli vuositolkulla hokenut, kuinka "avioliitto on vankila". Ero oli puheena jatkuvasti hänellä, varmaan viitisen vuotta. Jälkikäteen ajatellen ihan liian kauan. Sisimmässäni olin tiennyt jo useita vuosia, että tulemme eroamaan. En vain saanut lähdetyksi ennen kuin olin itse ihan luhistumassa henkisesti.
Ensimmäinen vuosi eron jälkeen oli kamala. Toisaalta ihan jo siitä päivästä alkaen, kun olin muuttanut pois, oli päällimmäisin tunne ÄÄRIMMÄINEN HUOJENNUS. Itkusta ja surusta huolimatta olin eniten huojentunut. Toipuminen otti aikansa ja tein huolella työtä toipuakseni ja se kannatti. Jälkikäteen mietittynä avioero oli kaikesta kaameudestaan huolimatta paras asia, joka elämässäni saattoi tapahtua, siitä poiki lopuksi jotain ihan uutta ja todella hyvää sitten myöhemmin.
[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 21:44"]
2, isä ei jaksa lapsiaan nytkään ja huutaa ja riitelee koko ajan. Joskus kelan asumistukilaskurilla laskin, että minun pitäisi ensin käyttää lasten rahastot elämiseen (kummit ja mummit ovat säästäneet lapsille syntymästä lähtien rahastoon) , ja senkin jälkeen saisin vain alle satasen asumiseen.
Mä vielä mietin että jos jotenkin saisimme miehen kanssa riidat loppumaan. Mä voisin hyvin ajatella että vaikka asuttaisiin erilleen niin voitaisiin kuitenkin olla vielä pari ainakin sen harkinta-ajan. Jos saatais etäisyyttä, niin ehkä se auttais? Mut toisaalta pelkään miehen reaktiota jos lähden, se voi tehdä mun elämän tosi hankalaksi ja kadottaa viimeisenkin yhteistyökyvyn.
Jos eroaminen tuntuu näin vaikealta niin pitäisk vaan pysyä yhdessä? Ihana kuulla muiden käännekohtia. Kiitos.
ap
[/quote]
Voi olla niinkin, että isän käytöksessä lapsia kohtaan heijastuu raskas parisuhdetilanne ja hän jaksaa olla taas paremmin isä jos/kun parisuhdetilanne ratkeaa tavalla tai toisella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väitän, että perheen jäsenet, lapset mukaan lukien, voivat paremmin kun tukkoon mennyt parisuhde katkeaa. Huono suhde syö voimavaroja, tylsistyttää ja seuraukset heijastuvat lapsiin käytännössä ja tunnetasolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin siis 39 vielä. Jäi vastaamatta, että olen katunut. Olen myös ollut huojentunut, masentunut, raivoissani, tuntenut syyllisyyttä ym. Kaikki tunteet olen käynyt läpi. Suhteen kesto 20 vuotta.
Elämäni vaikeinta aikaa elän, mutta olen vakuuttunut siitä, että tämä oli oikea ratkaisu ja olemme molemmat myöhemmin paljon onnellisempia kuin viimeisinä vuosina yhdessä.
Joskus edelleen mietityttää teinkö riittävästi, olisiko asiat myöhemmin korjaantuneet ym. Saa nähdä kuinka monta vuotta menee että en jossittele enää.
Mä olen myös sellanen "vasta kuolema meidät erottaa" -ihminen ja kun ero kuitenkin tuli ja vielä itse lähdin (tosin toivottomasta suhteesta) niin silti mietin vielä vuosien jälkeen, yritinkö tarpeeksi :(. Uuttakaan miestä en ole löytänyt vaikka sellaista kaipaisin ja tulee olo, että ex oli ainoa ihminen maailmassa joka minua halusi katella nurkissaan.
Mä mietin myös, että voisiko asumusero tuoda takaisin arvostuksen ja kunnioituksen toista kohtaan, kun kaikki ylimääräinen paska on riisuttu ympäriltä.
[quote author="Vierailija" time="14.01.2015 klo 21:04"][quote author="Vierailija" time="14.01.2015 klo 20:58"]
[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 22:25"]
[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 22:14"]
[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 21:59"]
Muuttakaa te vuoroviikoin. Lapset pysyy nykyisessä kodissa.
[/quote]
Tämä on hyvä vaihtoehto lasten kannalta! Saavat asua vanhassa kodissaan ja asua molempien vanhempien kanssa vuoroviikoin. Vaatii tosin sujuvat välit ex-puolisoiden välille ja asuntojen suhteen on pohdittavaa. Ehkä yhteinen vuokra-asunto exän kanssa, jossa asutaan vuoroviikoin toisen asuessa lasten kanssa. Mahtaakohan onnistua? Vai tulisiko riitoja yksityisyydestä?
[/quote]
Maailman typerin idea tuo yhteinen vuokra-asunto. Siinä ei olisi kummallakaan mitään omaa reviiriä jossa asua ja elää ilman toisen tavaroita. Kun erosin, halusin kokonaan eroon hänestä ja tavaroistaan. Minun ei tarvinnut exääni tavata kuin ohimennen kun haki tai toi lapset kotiin. Olisi ollut kammottavaa asua, vaikkakin eri aikaan, hänen tavaroittensa keskellä jälleen.
[/quote]
Tiedän parin, jolla tällainen järjestely onnistui. Ehkä se sopii parhaiten sellaiselle parille, jotka on eronnut ilman draamaa, vuosien ajan kasvanut erilleen ja suhteesta tullut sisarellinen. Välit pitää siis eron hetkelläkin olla hyvät ja kumpikin olla sinut eron kanssa.
[/quote]
Voi sopia, mutta jääkö yksityisyyttä riittävästi? Aika tiivistä yhteiseloa... Kestääkö sen, että toinen on edelleen ns iholla, vaikka välit olisivatkin hyvät ja läheiset?
[/quote]
Kyllä meillä on yksityisyyttä. Nähdään kerran viikossa vaihdon yhteydessä noin vartin ajan... Ei siis hirveästi olla iholla :D
Ihana kuulla muiden kokemuksista. Tilanne on niin vaikea. Mies osaa olla lasten kanssa ihan ok ja touhuta ja viedä luistelemaan, hiihtämään, ostoksille jne. Mut toisaalta on itsekin kuin yksi lapsista, itse hoito ei suju. Ei välitä rutiineista, nukkumaanmenoista (=univeloista), ruoka-ajoista... Isommat lapsetkin tarvitsee jonkun sanomaan, että nyt sänkyyn, saati pienin. Nämäkään ei nyt vielä huonoa isää tee, vaan se että se suuttuu niin pienestä ja on arvaamaton. Tänäänkin lapsi meni auttamaan ostosten kanssa ja nosti mandariinilaatikkoa väärästä kohtaa ja pahvinen kansi irtosi (muuta ei käynyt), niin eikö tämä aikuinen mies heittänyt koko laatikon lattialle huutaen, että jos ei yhtään katso mistä sitä nostaa niin mitä väliä sitten on mandariineillakaan. Sydän itki verta kun kuopus keräili mandariineja pitkin huonetta takaisin rikkinäiseen laatikkoon. Mitä liikkuu lapsen päässä, kun isä on niin sydämellinen ja aktiivinen isä ja hetken päästä käyttäytyy seonnut? Riittääkö että 90% ajasta on kultainen isä, loput täysi paska? :(
ap
Ihanteellista olisi tosiaan jos pystyisi asumaan lähekkäin. Mulle vois toi paritalo olla kyl vähän liian lähellä, en haluais ihan näköyhteyttä. Kerrostalossa viereinen rappu olisi ok, ja omakotitaloalueella riittäis jos olis yks asunto välissä. Lasten olis helppo liikkua.