Lue keskustelun säännöt.
En jaksa vanhempiani
11.01.2015 |
Alkaa olee mitta täynnä mun vanhempia ja niiden käyttäytymistä. Olen siis 36-vuotias naimisissa oleva kahden pienen lapsen äiti ja vanhempani ovat lähemmäs 70-vuotiaita.
Aina kun nähdään niin se on jotenkin niin väkinäistä/teennäistä eikä koskaan puhuta mistään oikeista aiheista vaan se on aina jotain työelämään, urheiluun tai politiikkaan liittyvää pinnallista kuraa.. mun faija haluaa aina päättää keskustelunaiheen ja jos joku muu aloittaa kertomaan itsestään ja jostain itseä kiinnostavasta niin keskustelu kyllä aika nopeesti käännetään takas johonkin "omaan" aiheeseen. Ja jos mä esim. aloitan kertomaan jotain itsestäni niin mutsi kyllä osaa kääntää sen erittäin nopeesti koskemaan itseään. Että eipä siinä oikeen viitsi edes aloittaa mitään järkevää eli juttu jatkuu tällä typerän teennäisellä linjalla niinku aina.
Meillä on aika etäiset välit ollu aina eikä koskaan ollakaan puhuttu oikein mistään syvällisemmästä enkä koe tuntevani vanhempiani paljoakaan eikä ne tiedä mustakaan oikein mitään, koska eivät osaa/jaksa kuunnella muiden asioita.
Jos tavataan esim. meillä tai niillä niin faija jaksaa olla just sen 10 min läsnä kunnes alkaa katella kelloa, näprätä älypuhelinta tai avaa telkkarin. Järkyttävää!
Tuntuu siltä kuin meidän välillä olis joku muuri tai jotain eikä me koskaan niinku kohdata oikeasti vaikka oltaiskin samassa tilassa. Molemmat on myös erittäin mukavuudenhaluisia eikä jaksa nähdä minkäänlaista ylimääräistä vaivaa minkään suhteen. Kumpikaan ei kestä mitään kritiikkiä ja sen muutaman kerran kun oon mutsille sanonut jotain palautetta (esim. turhista ohjeista joita se antaa koskien lastenhoitoa) niin se alkaa heti itkeä ja syyllistää sitten mua esim. liian negatiiviseksi ja lopettaa sanoen, että tämä oli ihan turha keskustelu jne. Tuntuu, että on ihan mahdotonta olla tekemisissä ainakaan niin, että saisi tästä jotain järkevää tai että tuntuis siltä, että arvostettais/ kunnioitettais ja oltais aidosti kiinnostuneita musta ja mun perheestä.
Esimerkkejä olis vaikka kuinka paljon mutta tästäkin varmaan saa jonkinlaisen käsityksen siitä, millaista tää on meillä. Olen miettinyt välien katkasua, etäisyyden ottamista yms. Jotain tälle pitäis tehdä kun ahdistaa sen verran paljon. Mikä tässä auttaisi, kertokaa pliis.
Kommentit (4)
Ihan normaaleilta suomalaisilta vaikuttavat. Mistä olet saanut sellaisen käsityksen, että pitäisi puhua aina niin syvällisiä? Onko se sitten syvällistä, jos kerrot itsestäsi jotakin? Kai joissakin kirjoissa ja elokuvissa esitetään, miten lapset ja vanhemmat ovat niin kovin läheisiä ja syvällisiä jne. Eivät kaikki ihmiset halua levitellä asioitaan edes lapsilleen / vanhemmilleen. Ja jos ei ole yhteisiä kiinnostuksen kohteita, niin keskustelu jää aika ohueksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei meilläkään yleensä syvällisiä puhuta. Se voi olla sukupolvierokin, toisaalta myös ero koulutuksessa ja taustoissa. Mun isäni ehkä vähän enemmän osaa puhua asioista, hän on kulttuurikodista ja akateemisten vanhempien lapsi. Itse ei ole akateeminen. Mun äitini taas on kahden itseoppineen yrittäjän lapsi, joka ei itse ole juurikaan opiskellut. Se maailmankuva ja kyky käsitellä asioita on vaan jotenkin aika lattea, kun ei ole koskaan kuunnellut kuin konkreettista puhetta asioista, mitä on kokenut tai nähnyt. Eikä niitä ole paljoa.
On sitten eri asia, jos on itse lukenut ja pohtinut, ei tarvitse välttämättä olla muodollista koulutusta. Mutta se lähtökohta kuitenkin, että asioita on sopiva pohtia, vaikka siitä ei mitään välitöntä hyötyä olisikaan.
Mitä väkipakolla tavata kun ei ole mitään velvollisuutta? Ei vanhempiaan tarvitse rakastaa tai nähdä jos kerran siitä tulee huono olla. Kun tulee olo ettei yhteydenpito suju niin karsi minimiin. Tuo äitisi käytös on ainakin perinteisen luonnehäiriöistä. Elää kaikkien kautta, jos ei muut hypi pillin mukaan niin vikahan on aina muissa. Syyllistää sinua kun haluaa omaa vajavaisuuttaan purkaa ja turhautumistakin. Aloita sillä ettet mene kylään enää vaan puhelimitse jos vanhempasi ottavat yhteyttä. Ei ne muutu, valitettavasti.
Nehän on jo aika iäkkäitä. Kohta saat tukea niitä vähän joka asiassa. Minä en tuon ikäsiltä odota enää paljon muuta kuin että pitävät huolen itsestään.