Miksi psyykkisesti sairaat ovat rasittavia/raskaita?

Samoin kuin 25. En koskaan kerro kenellekään että olen mt-ongelmainen siis rasite ja taakka muille, niinkö? Sairastan masennusta ja kroonistunutta post-traumaattista stressihäiriötä. Juuri näiden ketjussa esiintyneiden ennakkoluulojen takia en kerro asiasta kenellekään. En uskalla. Esitän kaiken olevan hyvin, käyn töissä, hoidan lapset ja iltaisin olen niin väsynyt että toivon etten aamulla herää. Mutta en rasita ketään ongelmillani enkä ole perässävedettävä. Toivon ettei kenenkään muun tarvitsisi kestää samaa jos joskus sairastuu. Syöpä ei ole oma vika vaikka olis vetäny röökiä koko ikänsä, mutta masennus on laiskuutta, uhriutumista tmv. Surullista.

2

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 12:55"]

Samoin kuin 25. En koskaan kerro kenellekään että olen mt-ongelmainen siis rasite ja taakka muille, niinkö? Sairastan masennusta ja kroonistunutta post-traumaattista stressihäiriötä. Juuri näiden ketjussa esiintyneiden ennakkoluulojen takia en kerro asiasta kenellekään. En uskalla. Esitän kaiken olevan hyvin, käyn töissä, hoidan lapset ja iltaisin olen niin väsynyt että toivon etten aamulla herää. Mutta en rasita ketään ongelmillani enkä ole perässävedettävä. Toivon ettei kenenkään muun tarvitsisi kestää samaa jos joskus sairastuu. Syöpä ei ole oma vika vaikka olis vetäny röökiä koko ikänsä, mutta masennus on laiskuutta, uhriutumista tmv. Surullista.

[/quote]

Samat häiriöt minullakin. Minulle riittäisi että mt-häiriöhin suhtauduttaisiin edes netraalisti jos ei myötätuntoa ole. Siltikin tuntuu pahalta että vaikka olisit monitraumatisoitunut ja elämän on selvästi vaikeaa niin sitä ei saa näyttää. Heikkous on tabu. Toisaalta mt-häiriöisten läheisillä tuntuu olevan myös sama ongelma että heikkoutta ei saa näyttää vaan on tuettava tekohymy huulilla. Eli periaattessa kaikki kärsii siitä inhimillisyyden ja tuen puutteesta. Itsenäisyyttä pidetään Suomessa hyveenä, mutta useimmat pakottavat itsensä siihen olettaen että se tarkoittaa totaalista riippumattomuutta muista.

Alkoipas ahdistaa tämä ketju. Toisaalta nyt tiedän entistä paremmin tehneeni aikoinaan oikein; en koskaan ole haalinut ympärilleni ystäviä, jotka voisivat kaivata seuraani, ja lopuille tutuille en ole kertonut sairauksistani. Tosin minulla ei ole ollut mitään vakavampia sairauksia kuten psykooseja enkä myöskään ole persoonallisuushäiriöinen. Kaikkea muuta sitten löytyy vakavasta masennuksesta lähtien. Hoidan opiskeluni ja olen ihmisten ilmoilla ns. normaali. Esim. vanhemmat uskovat minun olevan onnellinen ja menestyvä nuori nainen. Mutta onpa hyvä etten ole kertonut kellekään tai hankkinut kavereita joiden edessä romahtaa. Etten ole haiseva, väärinkäyttäytyvä kivireki kenenkään taakkana.

Mä taas koen itseni kyllä hyvinkin vahvaksi siitä huolimatta (tai siitä johtuen), että olen monitraumatisoitunut... Vaikka kyllä välillä olen ihan romuna ja yksin on tähänkin asti selvitty. Harmittaa kyllä etten voi näyttää muille itsestäni sitä puolta joka itkee itsensä uneen. Noh, näytän sit sen tekohymyn. Se hidastaa kyllä toipumista, mutta eipähän muiden tarvitse huolestua.

Tuntuu muutenkin, jos täällä näyttää heikkoutta, siitä saa heti nälvintää niskaansa.

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 13:24"]

Alkoipas ahdistaa tämä ketju. Toisaalta nyt tiedän entistä paremmin tehneeni aikoinaan oikein; en koskaan ole haalinut ympärilleni ystäviä, jotka voisivat kaivata seuraani, ja lopuille tutuille en ole kertonut sairauksistani. Tosin minulla ei ole ollut mitään vakavampia sairauksia kuten psykooseja enkä myöskään ole persoonallisuushäiriöinen. Kaikkea muuta sitten löytyy vakavasta masennuksesta lähtien. Hoidan opiskeluni ja olen ihmisten ilmoilla ns. normaali. Esim. vanhemmat uskovat minun olevan onnellinen ja menestyvä nuori nainen. Mutta onpa hyvä etten ole kertonut kellekään tai hankkinut kavereita joiden edessä romahtaa. Etten ole haiseva, väärinkäyttäytyvä kivireki kenenkään taakkana.

[/quote]

Sama juttu muuten. Äitini luulee että opiskelen, käyn töissä ja omaan kavereita. Todellisuudessa en opiskele, olen työtön, erakoitunut ja matkalla terapiaan.

Paras ystäväni kärsi pitkään masennuksesta. Sen myötä myös alkoholinkäyttö oli erittäin runsasta. Hän asui tuolloin 600 km päässä minusta. Ja kyllä, se oli raskasta. Yhteinen ystävämme oli kuollut syöpään. Tämä pahensi (ja oli alun alkaenkin vaikuttanut) toisen ystäväni masennukseen. Ystäväni soitteli minulle (kännissä) pitkiä puheluita, joiden aikana vaati minua kertoman syitä, miksi hän ei lähtisi tästä maailmasta. Kaikille antamille syilleni hän nauroi pilkallisesti, pelottavasti. Tai kuittasi "ei kiinnosta", "kyllä läheiset tästä pääsevät yli" jne. Silloin kun nähtiin, oli alkoholi mukana kuvioissa. 60-kiloinen nainen kiskoi illassa järkyttävän määrän viinaa, ja oli lopulta siinä kunnossa että jalat eivät toimineet, sammui minne sattui ja laski alleen. Kiukutteli kuin pikku kakara, haastoi riitaa vaikka liivijengiläisen kanssa, vittuili ja käyttäytyi todella törkeästi ja itsekkäästi. Kolme kertaa yritti itsemurhaa.
Voinen siis sanoa, että ystävän näkökulmasta tämä oli todella raskasta aikaa. Huoli oli kova koko ajan, enkä oikein saanut käsitellä toisen ystävämme kuolemaa juuri lainkaan, kun masentunut ystävä vei kaiken energian, vaikka oli toisella puolella Suomea.

Minä tunnen useitakin, ihan mielenterveysdiagnoosin saaneita ihmisiä. He ovat kaikki ihania ihmisiä. Sitten onheitä, jotka ovat ns. terveen kirjoissa, mutta luonne on täysin paska.

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 13:57"]

Paras ystäväni kärsi pitkään masennuksesta. Sen myötä myös alkoholinkäyttö oli erittäin runsasta. Hän asui tuolloin 600 km päässä minusta. Ja kyllä, se oli raskasta. Yhteinen ystävämme oli kuollut syöpään. Tämä pahensi (ja oli alun alkaenkin vaikuttanut) toisen ystäväni masennukseen. Ystäväni soitteli minulle (kännissä) pitkiä puheluita, joiden aikana vaati minua kertoman syitä, miksi hän ei lähtisi tästä maailmasta. Kaikille antamille syilleni hän nauroi pilkallisesti, pelottavasti. Tai kuittasi "ei kiinnosta", "kyllä läheiset tästä pääsevät yli" jne. Silloin kun nähtiin, oli alkoholi mukana kuvioissa. 60-kiloinen nainen kiskoi illassa järkyttävän määrän viinaa, ja oli lopulta siinä kunnossa että jalat eivät toimineet, sammui minne sattui ja laski alleen. Kiukutteli kuin pikku kakara, haastoi riitaa vaikka liivijengiläisen kanssa, vittuili ja käyttäytyi todella törkeästi ja itsekkäästi. Kolme kertaa yritti itsemurhaa. Voinen siis sanoa, että ystävän näkökulmasta tämä oli todella raskasta aikaa. Huoli oli kova koko ajan, enkä oikein saanut käsitellä toisen ystävämme kuolemaa juuri lainkaan, kun masentunut ystävä vei kaiken energian, vaikka oli toisella puolella Suomea.

[/quote]

Tällaisissa tilanteissa punnitaan tosiystävyys.

On helppo olla ystävä ihmisen kanssa, joka on hyväntuulinen ja iloinen, mutta raskasta kuunnella ja tukea sellaista, joka ei näe mitään hyvää elämässään. Kuitenkin tämä jälkimmäinen on enemmän sen ystävyyden tarpeessa, vaikka tekeekin lähes kaikkensa työntääkseen muut pois luotaan.

Olet kenties pelastanut ystäväsi elämän sillä, että olet ollut valmis noihin pitkiin, rasittaviin ja ahdistaviin puheluihin.

Tosi ystävä uskaltaa myös ottaa ystävänsä tilan puheeksi ja ohjata hänet saamaan hoitoa tarpeen vaaatiessa. Se vaatii uskallusta, koska siinä astutaan vahvasti toisen ihmisen henkilökohtaiselle reviirille.

Kaikki eivät jaksa jatkaa ystävyyttä tällaisen kanssa. Kaikki eivät myöskään jaksa jatkaa ystävyyttä fyysisesti vakavasti sairastuneen tai läheisensä menettäneen ihmisen kanssa, koska tämä saattaa olla täysin uppoutunut omaan sairauteensa tai menetykseensä.

Kuitenkin kaikki nämä ihmiset tarvitsevat vain yhtä asiaa; jonkun, joka on valmis kuuntelemaan.

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 14:13"][quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 13:57"]

Paras ystäväni kärsi pitkään masennuksesta. Sen myötä myös alkoholinkäyttö oli erittäin runsasta. Hän asui tuolloin 600 km päässä minusta. Ja kyllä, se oli raskasta. Yhteinen ystävämme oli kuollut syöpään. Tämä pahensi (ja oli alun alkaenkin vaikuttanut) toisen ystäväni masennukseen. Ystäväni soitteli minulle (kännissä) pitkiä puheluita, joiden aikana vaati minua kertoman syitä, miksi hän ei lähtisi tästä maailmasta. Kaikille antamille syilleni hän nauroi pilkallisesti, pelottavasti. Tai kuittasi "ei kiinnosta", "kyllä läheiset tästä pääsevät yli" jne. Silloin kun nähtiin, oli alkoholi mukana kuvioissa. 60-kiloinen nainen kiskoi illassa järkyttävän määrän viinaa, ja oli lopulta siinä kunnossa että jalat eivät toimineet, sammui minne sattui ja laski alleen. Kiukutteli kuin pikku kakara, haastoi riitaa vaikka liivijengiläisen kanssa, vittuili ja käyttäytyi todella törkeästi ja itsekkäästi. Kolme kertaa yritti itsemurhaa. Voinen siis sanoa, että ystävän näkökulmasta tämä oli todella raskasta aikaa. Huoli oli kova koko ajan, enkä oikein saanut käsitellä toisen ystävämme kuolemaa juuri lainkaan, kun masentunut ystävä vei kaiken energian, vaikka oli toisella puolella Suomea.

[/quote]

Tällaisissa tilanteissa punnitaan tosiystävyys.

On helppo olla ystävä ihmisen kanssa, joka on hyväntuulinen ja iloinen, mutta raskasta kuunnella ja tukea sellaista, joka ei näe mitään hyvää elämässään. Kuitenkin tämä jälkimmäinen on enemmän sen ystävyyden tarpeessa, vaikka tekeekin lähes kaikkensa työntääkseen muut pois luotaan.

Olet kenties pelastanut ystäväsi elämän sillä, että olet ollut valmis noihin pitkiin, rasittaviin ja ahdistaviin puheluihin.

Tosi ystävä uskaltaa myös ottaa ystävänsä tilan puheeksi ja ohjata hänet saamaan hoitoa tarpeen vaaatiessa. Se vaatii uskallusta, koska siinä astutaan vahvasti toisen ihmisen henkilökohtaiselle reviirille.

Kaikki eivät jaksa jatkaa ystävyyttä tällaisen kanssa. Kaikki eivät myöskään jaksa jatkaa ystävyyttä fyysisesti vakavasti sairastuneen tai läheisensä menettäneen ihmisen kanssa, koska tämä saattaa olla täysin uppoutunut omaan sairauteensa tai menetykseensä.

Kuitenkin kaikki nämä ihmiset tarvitsevat vain yhtä asiaa; jonkun, joka on valmis kuuntelemaan.
[/quote]

Kiitos sanoistasi.
- 46

2

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 10:25"]

Mt-ongelmaisen nuoren äitinä sanon että tottakai on raskas. Koko perhe on kovilla, ja sann suoraan etten keltään muulta läheiseltä kestäisi tälläistä kuin lapseltani. En efes rakkaan mieheni antaisi rikkoa perheidylliä näin perusteellisesti, edes sairauden vuoksi. Niin raskas mt-ongelmainen läheinen on, että koko perhe sairastaa. En syytä ketään joka hylkää mt-ongelmaisen ystävän, niin tekisin itsekin. Oman perheen hyvinvointi on etusijalla. Kun sairas kuitenkin on oma lapsi, se on vain jaksettava tukea ja toivoa parempaa oloa rakkaallensa, ja sitä myötä muulle perheelle.

[/quote]

Tästä tuli oikeasti paha mieli. 

Eikö terve ihminen koskaan jätä vastaamatta puhelimeen? Pitääkö siihen AINA vastata, vai koskeeko se vain esimerksi minua joka kärsin masennuksesta? Että jos olen uimassa ja puhelin pukukaapissa soi, niin se voidaan tulkita tyypilliseksi psyykkisen sairaan käytökseksi ja välit on ok laittaa poikki? 

Minä en myöskään selittele asioitani kenellekään. Onko se sitten taas sulkeutuneisuutta? Olen varovainen, koska ihmiset ovat kovia tuomitsemaan ja jättämään yksin, jos ihminen kertoo olevansa psyykkisesti sairas. En peru tapaamisia ellei ole hyvä syy, mutta olen kyllä miettinyt että on minulle tarpeeksi hyvä syy, ettei taas mene sairauden piikkiin. Samoin kuin se, että mistä masentunut saa suuttua? Kun läheisillä on tapana pistää kaikki masennuksen piikkiin, ja kyky katsoa peiliin puuttuu joltain. Masentunut on herkkä ja kuvittelee - kaiken!

En myöskään ole vastuuntunnoton enkä epäluotettava. Tällaiset luettelot tuntuvat pahalta, kunpa ymmärtäisitte sen. 

Täällä yksi ihan vastikään pakko-oireiseen häiriöön ja vaikeaan masennukseen sairastunut. Tuntuu pahalta lukea tällaista ketjua ja tulla leimatuksi tuollaiseksi. Juuri tällaisten kommenttien takia en ole uskaltanut, enkä tule uskaltamaan kertoa tilastani muille kuin miehelleni ja ammattiauttajille. Lähes kaikki (entiset) ystäväni, sukulaiseni ja vanhempani luulevat, että olen edelleen menestynyt, töissä käyvä opiskelija, joka valmistuu pian ja jatkaa suoraan töihin, koska alani työllisyystilanne on niin hyvä. Todellisuudessa olen sairaslomalla varmaan vielä pitkään ja valmistuminen myöhästyy, koska luhistuin sen suorittamisen ja kulissin alle. 

En halua tuottaa vanhemmilleni sitä pettymystä ja olla heille se taakka ja perässävedettävä mitä moni tässä ketjussa kirjoittaa. Miksi minun pitää kokea sairaudestani häpeää ja piilotella sitä läheisiltäni? Millainen parisuhde tai ystävyys on sellainen, että toisen voi hylätä sairauden kohdatessa (viitaten tähän perheen äitiin, joka sanoi ettei omaa miestään jaksaisi jos sairastuisi)?

Sitä häpeää kokee myös lääkäreitä ja muita ammattilaisia kohdatessa, kun tuntuu että on kauhean paljon vaivaksi tällaisen asian takia. Kun onhan niitä paljon vakavemminkin sairaita. Miksi psyykkisesti sairas kokee tällaista häpeää, miksi fyysisesti sairas usein ei koe? Minusta se johtuu tästä asenteesta, että tehdään keskustelu jossa listataan asioita miksi/millä tavalla psyykkisesti sairaat ovat rasittavia/raskaita. Vai onko joku nähnyt täällä keskustelua jossa listattaisiin sitä miksi syöpäsairas tai alaraajahalvaantunut on raskas?

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 12:55"]

Samoin kuin 25. En koskaan kerro kenellekään että olen mt-ongelmainen siis rasite ja taakka muille, niinkö? Sairastan masennusta ja kroonistunutta post-traumaattista stressihäiriötä. Juuri näiden ketjussa esiintyneiden ennakkoluulojen takia en kerro asiasta kenellekään. En uskalla. Esitän kaiken olevan hyvin, käyn töissä, hoidan lapset ja iltaisin olen niin väsynyt että toivon etten aamulla herää. Mutta en rasita ketään ongelmillani enkä ole perässävedettävä. Toivon ettei kenenkään muun tarvitsisi kestää samaa jos joskus sairastuu. Syöpä ei ole oma vika vaikka olis vetäny röökiä koko ikänsä, mutta masennus on laiskuutta, uhriutumista tmv. Surullista.

[/quote]

Minä erehdyin kertomaan yhdelle ihmiselle, ja hän laittoi välit poikki muutama kuukausi sen jälkeen, kun ensin oli suuttunut minulle. 

Minäkään en puhu tästä kenellekään. Kun masennuin, elämäntilanteeni oli sellainen että suurin osa sen ajan ihmisistä hävisi ympäriläni: silloinen avopuoliso kavereineen, naapurit, koska muutin pois, ystävät, koska he aloittelivat omia elämiään muualla. Minä jäin niin yksin, että se jätti ikuisen arven sisälleni. En puhu kenellekään nykyiselle tutulle (miehen sukulaisille, naapureille, kavereille, tutuille, koulussa kenellekään) siitä, että olen masentunut, kärsin samasta stressistä kuin sinä ja lisäksi olen ahdistunut ja suorituskammoinen ihmisraunio. Muiden silmissä olen tavallista ehkä vähän laiskempi kotiäiti, joka laittoi lapset päiväkotiin ja käy iltakoulua, ja jonka miehellä on oltava rahaa koska mitään ei meiltä tällä hetkellä puutu. 

Postissa tuli taas se mikä lie kortti, vakuutusyhtiöltä, joka oikeuttaisi eläkeläisalennuksiin. Ei tulisi mieleenkään näyttää sitä missään luukulla kenellekään! Käyn uimassa, ja joskus teatterissa tai sinfoniakonsertissa ja maksan niistä täyden hinnan. Hoidan lapset, käyn koulua, näen silloin tällöin ihmisiä, mutta sitä virhettä en tee että tästä kertoisin enää kenellekään. 

Lähipiirissäni on skitsofreenikko ja kyllä hän on tavattoman raskas vieras, harvoin tosin käy. Puheet on mitä sattuu, kaikki (tietysti) vainoavat ja syrjivät, yhteiskunta ensimmäisenä. Juuri hän ainoana tässä kaupungissa ei pääse hammashoitoon heti, ei saa sossusta tarpeeksi rahaa, poliisit eivät usko puheita ja auta kun häneltä varastetaan tavaroita kotoa.

Yksinkertaisesti hänen kuuntelemisensa on raskasta, koska jos vaikka sanoo, että hammashoitoon joutuvat kaikki jonotamaan hän suuttuu, koska minäkään en usko ja ymmärrä. Ei voi siis kuin myönnellä.

Raskasta on siis se ettei ole mitään oikeaa kanssakäymistä koska jos ei myöntele ja ole samaa mieltä mitä kummallisimmista väitteistä (kaikki autot yrittää ajaa hänen ylitseen yms.) seuraa raivokohtaus. Jos ei olisi pakko en olisi missään ekemisissä, joka tapaamiskerranjälkeen menee viikko pari toipuessa ahdistuksesta kun ei voi mitään muuta tehdä kuin kuunnella hänen harhojaa, syöttää ja laittaa ruokakassin mukaan.

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 15:37"]

Lähipiirissäni on skitsofreenikko ja kyllä hän on tavattoman raskas vieras, harvoin tosin käy. Puheet on mitä sattuu, kaikki (tietysti) vainoavat ja syrjivät, yhteiskunta ensimmäisenä. Juuri hän ainoana tässä kaupungissa ei pääse hammashoitoon heti, ei saa sossusta tarpeeksi rahaa, poliisit eivät usko puheita ja auta kun häneltä varastetaan tavaroita kotoa. Yksinkertaisesti hänen kuuntelemisensa on raskasta, koska jos vaikka sanoo, että hammashoitoon joutuvat kaikki jonotamaan hän suuttuu, koska minäkään en usko ja ymmärrä. Ei voi siis kuin myönnellä. Raskasta on siis se ettei ole mitään oikeaa kanssakäymistä koska jos ei myöntele ja ole samaa mieltä mitä kummallisimmista väitteistä (kaikki autot yrittää ajaa hänen ylitseen yms.) seuraa raivokohtaus. Jos ei olisi pakko en olisi missään ekemisissä, joka tapaamiskerranjälkeen menee viikko pari toipuessa ahdistuksesta kun ei voi mitään muuta tehdä kuin kuunnella hänen harhojaa, syöttää ja laittaa ruokakassin mukaan.

[/quote]

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka raskasta ja ahdistavaa HÄNEN elämänsä on noiden harhojen keskellä? Joka päivä, joka tunti, joka minuutti. Ja sinulle parin tunnin vierailu on liikaa?

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 15:55"]

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka raskasta ja ahdistavaa HÄNEN elämänsä on noiden harhojen keskellä? Joka päivä, joka tunti, joka minuutti. Ja sinulle parin tunnin vierailu on liikaa?

[/quote]

Huoh.. sairas ihminen on itsekäs, ei sitä voi kieltää. Ei terveen ihmisen tarvitsekaan ymmärtää sairaan taakkaa, kaikilla on omiakin murheita.

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 10:01"]

huhu! Itse työskentelen mielenterveys puolella ja ekaa kertaa tuli tarve kirjottaa oikeasti jotain...Miksihän yleensä psyykkisesti sairas saattaa olla raskas ympäristölle?öööö..Koska on psyykkisesti SAIRAS. Lähellekkään kaikki kuntoutettavat asiakkaani eivä halua puhua sairaudestaan, jotkut ei halua puhua mistään muustakaan. Ja välillä kun käyn sairaalassa tai päivystyksessä asiakkaideni kanssa syykin on täysin selvä. Jopa alan ammattilaiset katselevat karsaasti, ja päästävät muita "parempi osaisia" asiakkaita edelle.

Myötähäpeä? Miksi ihmisen pitäisi hävetä että on SAIRAS. Mielenterveysongelma ei käsittääkseni ole vahinko, tai tahallinen teko...Juuri tuollaisen P**KA asenteen takia tässä maassa hoito on mitä on, kun ei kehdata kertoa heti kun voimat loppuu tai alkaa masentaa. Jotkut taas kyllä kertovat sairashistoriaansa, tässä kyllä olennainen pointti on siinä miten SINÄ osaat suhtautua asiaan. Yleensä tällaisella toiminnalla on syy, ja se voi olla mikä tahansa. Ehkä sinut jopa koetaan sellaiseksi jolle voi puhua. 

Enpä pitkään aikaan taas ole tullut surulliseksi mistään, mutta tämä keskustelu todella tuntuu surulliselta. 

Ei kukaan tahallisesti kuitenkaan sairastu psyykkisesti tai fyysisesti. Vai sairastutko sinä?

[/quote]

Kuule, kuvailin itseni. Että kyse ei ole asenteesta muita ihmisiä tai sairautta kohtaan. Eikä tietenkään voi YLEISTÄÄ, mutta kysymyskin oli muotoiltu niin, että siihen voi vastata stereotyyppisesti samaan tapaan kuin "millaisia ovat opettajat tai insinöörit". 7

Ei tarvitse ryhtyä marttyyreiksi, masentuneet kirjoittajat. Tiedän kyllä että masentuneet ottavat herkästi itseensä, mutta silti pitää muistaa että me ihmiset ja sairaudet olemme erilaisia, eikä tälläkään keskustelulla ole tarkoitus leimata tai haukkua kaikkia joilla on joku mt-ongelma.

Itse kerroin ex-miehestäni, joka on sairastanut psyykkisesti vuosia, oireilu purkautuu läheisiin ja hän on erittäin hoitokielteinen ja jotenkin ei edes suostu myöntämään tilaansa. Lapsemme alkoivat oireilla hänen käytöksensä vuoksi ja itse olin todella lujilla. Vaikka olen hoitoalalla, en löytänyt keinoja joilla helpottaa hänen tilannettaan. Lohdutin ja kannustin, tuin ja patistin, otin vastaan turhautumiset ja raivarit jne, päivin öin, oman jaksamisen kustannuksella. Ajoittain olin käytännössä kokoaikainen omaishoitaja. Mielialasta riippuen asioiden olemus vaihtui, muut saimme jatkuvasti kuulostella missä nyt mennään ja mukautua tilanteeseen. Kaikesta luovimisesta huolimatta ahdistavia ja kurjia tilanteita tuli jatkuvasti ja kaikki oli epävarmaa. Paitsi töitään, hän ei kyennyt hoitamaan asiallisesti enää vanhemmuuttaan, puolisouttaan, kotitöitä, vastuuta, muita ihmissuhteitaan. Raitis mies alkoi myös juomaan ja ketjupolttamaan eikä osannut järkevää rahankäyttöä. Aiemmin kiltistä ja rauhallisesta perheenisästä tuli itsekäs ja aggressiivinen drama Queen. Lista on loputon.

Joku sanoi ettei puolisoa hylätä vastoinkäymisessä. Juuri noin minäkin ajattelin. Vuosia yritin sitkeästi "parantaa" häntä välittämisellä. Rakkaus karisi liian kovien kokemusten myötä, velvollisuudentunnosta jatkoin sitkeästi. "Masentunutta/sairasta ei saa jättää". Pitää loputtomiin lyödä päätä seinään vaikka mikään ei auta ja väistämättä oma jaksaminen loppuu joskus. Eikö sillä sairastuneella itsellään ole  velvollisuutta hoitaa itseään? Annetaan hänen tuhota kaikki ympäriltään, lapsillakin on vain se yksi lapsuus ja traumat voivat olla ikuisia. Mielestäni mt-ongelmaisia tulisi yrittää velvoittaa hoitamaan itseään kaikin keinoin. Sairaslomaa, lääkkeitä ym. ei myönnettäisi ilman jatkuvaa hoitokontaktia, ja läheisiä  tulisi haastatella myös totuudenmukaisen kuvan saamiseksi.

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka raskasta ja ahdistavaa HÄNEN elämänsä on noiden harhojen keskellä? Joka päivä, joka tunti, joka minuutti. Ja sinulle parin tunnin vierailu on liikaa?

Sehän siitä juuri raskasta tekeekin kun ei voi mitenkään auttaa ja helpottaa hänen oloaan. Olen ns. ratkaisukeskeinen ihminen ja tässä olen ihan avuton kun ei se kuunteleminenkaan mitään auta. Ihan vähäisessä määrin se ruokkiminen ja ruoan mukaan laittaminen ja esim. joululahjat häntä ilahduttaa. Joka kerta saan siis itse ahdistusoireita kun tapaamme. Jos se edes häntä helpottaisi niin kärsisin sen ihan mielelläni mutta eihän se ketään auta.