Miksi psyykkisesti sairaat ovat rasittavia/raskaita?

Sama ilmiö altsheimerissa. Ihminen muuttuu ja kadottaa kosketuksensa itseensä/ todellisuuteen. Lähimmäisten on jaksettava tai laitettava laitokseen. 

Vanhemmilla on monesti se ongelma, että he luulevat ymmärtävänsä lapsensa olotilan. Esim. minulla vanhemmat ihmettelivät että "Mitä sitä hoitoon menoa häpeää?" ja "Kyllä me ymmärretään sua" Oikeasti ei ymmärretty mitään, vaikka noilla sanoilla hyvää tarkoitettiin. Se monesti satutti, mutta hoitoon päästyäni vasta ymmärsin, kuinka paljon vanhempani minusta oikeasti välittivät. Vanhemmilla on luontianen tarve yrittää ymmärtää lapsensa sairautta ja hakea myös syitä sille.

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 13:59"]

Minä tunnen useitakin, ihan mielenterveysdiagnoosin saaneita ihmisiä. He ovat kaikki ihania ihmisiä. Sitten onheitä, jotka ovat ns. terveen kirjoissa, mutta luonne on täysin paska.

[/quote]

Tämä on juuri se asia, mikä on kaiken ydin.

Ettekö te tajua, että usein juuri ne hulluimmat juoksee vapaana? Ne, jotka kieltävät kaiken.

Se, joka huomaa vointinsa/käytöksensä olevan epänormaalia, ja hakee keskusteluapua pohtiakseen kuinka muuttaa käytöstään kertoo terveemmästä päästä, kuin se, joka mahdollisesti kieltää kaiken, eikä ole hoidon piirissä.

Minä kielsin itseltäni negatiiviset tunteet kauan. Suoritin ja suoritin. Kunnes romahdin.

Ja mites läheisten käytös sitten?No, välinpitämättömyyttä ja olin hullu, joka saattaisi tehdä mitä vaan kauhistuttavaa.

Olin tietysti järkyttynyt, että, kun käytökseni alkoi normalisoitumaan, minua pidettiin hulluna.

Ja aiemmin oltuani hullu, päihteidenkäyttäjä sekä tunteideni pakoilija, minua pidettiin hauskana ja normaalina, ehkä juuri sillä, että en uskaltanut kohdata asioita.

Kun sitten aloin kohtaamaan asioita, olin muuttunut ja hullu, pelottava.

koomista, eikö?

2

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 12:02"]Ai että ihmiset puhuvat sairaudestaan...miksi ei vät saa puhua-tässä yhteiskunnassa ei puhutaa muuta kun seksista, rahasta,kaupoista , darrasta miehista ja naisista. Alapää on oma aihe ja se miesten asia vetää puolelle omaa porukka. Yhteiskunta on niin pinnallinen.
Tunnettu lääkäri- terapeutti Maria Rosen huomasi että potilat jotka puhuu ongelmistaan niin he paranivat nopeammin, ovat reippammiin koska kokivat että heistä välitetään!!!
Yhteiskunta on yhtä vahva kun sen heikkoin lenkki-en muista kuka niin väittii.
Meidän yhteiskunta on heikko, erittäin sairas ja moraalisesti rappeutunut....harvaa kuka enää välittää toisesta. Sairaat syrjäytyy ja rikkaat porskuttaa....
[/quote]
Saa puhua, mutta kanava täytyy valita oikein ja tulee ymmärtää ero kaverin ja terapeutin välillä. Ei sitä pahaa oloaan ja sairauttaan voi loputtomasti dumpata ystävän niskaan, se on vain ja ainoastaan itsekästä.

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 17:39"]

Psyykkisesti sairas voi olla normeista poikkeava niin hirvittävän monella tavalla, että mielikuvitukseni ei riitä keksimään kaikkia tilanteita. Kuormittaahan se kanssaihmisiä, jos joku elää esim omilla säännöillään tai tarvitsee ylimääräistä vahtimista tai hoivaa... tai jos soittelee öisin puheluita tms. Tällä en halua tuomita sitä psyykkisesti sairasta ihmistä. Tämän on vain tarkoitus olla neutraali toteamus.

[/quote]

Tämä muuten toi minulle ajatuksen että psyykkisesti sairashan saattaisi olla verrattavissa lapseen tai vauvaan. Joku joka koko ajan tarvitsee ulkopuolelta poikkeuksellista huolenpitoa. Sen lisäksi hoitajan täytyy oppia ymmärtämään erilaista käytöstä niin kuin vanhemmatkin joutuvat arvuuttelemaan vauvan tarpeita(ennen kuin oppivat ne).

Mielenterveysongelmaisen kanssa tiivis vuorovaikutus saattaa sen vuoksi kuormittaa, että toisella ei välttämättä ole energiaa nähdä myös minun asioita, arjen tärkeitä asioita ym. Ihmissuhde, jossa omat asiat jäävät kokoajan sivuun, kuormittaa, eikä ole tasapuolinen. Tulee kurja olo, kun itse ei ole toiselle kunnolla olemassa, paitsi tukijana. Masennus ym. voi kestää vuosia. Masentuneet eivät välttämättä havaitse, että "terveemmillä" ihmisillä oman elämän kuormitus on monesti sellaista, että voimavaroja toisen tukemiseen ei ole niin paljoa. Itse ajattelen, että terapeutit ovat tärkeitä tukijoita. Mielenterveysongelmia niin erilaisia, joten riippuu millainen mielenterveysongelma on kyseessä.

On myös ihan eri asia kohdata psyykkisesti sairaita työssään/työkseen, kuin että kyseessä on oma äiti, isä, lapsi, sisko tai veli. Ja on eri asias, onko kyseessä sairastunut ystävä vai hyvänpäiväntuttu.

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 15:37"]

Lähipiirissäni on skitsofreenikko ja kyllä hän on tavattoman raskas vieras, harvoin tosin käy. Puheet on mitä sattuu, kaikki (tietysti) vainoavat ja syrjivät, yhteiskunta ensimmäisenä. Juuri hän ainoana tässä kaupungissa ei pääse hammashoitoon heti, ei saa sossusta tarpeeksi rahaa, poliisit eivät usko puheita ja auta kun häneltä varastetaan tavaroita kotoa. Yksinkertaisesti hänen kuuntelemisensa on raskasta, koska jos vaikka sanoo, että hammashoitoon joutuvat kaikki jonotamaan hän suuttuu, koska minäkään en usko ja ymmärrä. Ei voi siis kuin myönnellä. Raskasta on siis se ettei ole mitään oikeaa kanssakäymistä koska jos ei myöntele ja ole samaa mieltä mitä kummallisimmista väitteistä (kaikki autot yrittää ajaa hänen ylitseen yms.) seuraa raivokohtaus. Jos ei olisi pakko en olisi missään ekemisissä, joka tapaamiskerranjälkeen menee viikko pari toipuessa ahdistuksesta kun ei voi mitään muuta tehdä kuin kuunnella hänen harhojaa, syöttää ja laittaa ruokakassin mukaan.

[/quote]

Ihan kuin mun äiti (skitsofrenia). Luojalle kiitos että asutaan eri kaupungissa, en jaksaisi muuten...

Ikinä ei tiedä mikä on totta ja mikä ei, sairas liioittelee asioita ja äidin tapauksessa on myös harhainen. Ja onko raskasta...? No on helvetissä!!! Itse olen vielä ainut lapsi ja sukulainen.

Minä pelkään kaikkia juhlapyhiä koska silloin joudun tapaamaan psyykkisesti sairasta mieheni sukulaista. En osaa olla niissä tilanteissa oma itseni, jännitän koko ajan ja pelkään että saan aikaan kohtauksen. Hän on täysin arvaamaton ja voi alkaa huutaa ihan mitä vain jos jokin asia ei miellytä. Kaikkien pitää kuunnella vain häntä ja olla samaa mieltä, muuten ei ole hetken rauhaa kenelläkään.

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 10:25"]

Mt-ongelmaisen nuoren äitinä sanon että tottakai on raskas. Koko perhe on kovilla, ja sann suoraan etten keltään muulta läheiseltä kestäisi tälläistä kuin lapseltani. En efes rakkaan mieheni antaisi rikkoa perheidylliä näin perusteellisesti, edes sairauden vuoksi. Niin raskas mt-ongelmainen läheinen on, että koko perhe sairastaa. En syytä ketään joka hylkää mt-ongelmaisen ystävän, niin tekisin itsekin. Oman perheen hyvinvointi on etusijalla. Kun sairas kuitenkin on oma lapsi, se on vain jaksettava tukea ja toivoa parempaa oloa rakkaallensa, ja sitä myötä muulle perheelle.

[/quote]

Ymmärrän sua erittäin hyvin. Minun mieheni on mt-ongelmainen, ja raskasta on. Mä olen toistaiseksi (viimeiset 10 vuotta) jaksanut, mutta ymmärrän niitä jotka eivät jaksa. Yhdessä vaiheessa uuvuin ja masennuin itsekin. Siitä olen kuitenkin taas noussut. Joskus tuntuu rankalta se, että miehelle on tarjolla kaikki lääkkeet ja terapiat ja tuet (ei ole kovin hoitomyönteinen), ja minun oletetaan olevan se tärkein tukija. Mutta kuka minua tukee? 

Rakastan häntä, mutta minunkin jaksamisellani on rajansa. Se raja menee siinä, että en anna itseni enää sairastua. Se ei ole enää kenenkään etu.

Myönnän olleeni masentuneena raivostuttava ja itsekäs kusipää. Kun ajattelen niitä aikoja, monesti meinaa ihan oksettaa se, kuinka paljon olen satuttanut lähimmäisiäni. Paha olo purkautui aina heihin, eli niihin ihmisiin joihin luotan eniten ja joita rakastan eniten. Minulla on lisäksi paniikkihäiriö, josta en tule toipumaan täysin ikinä. Mielestäni lähimmäisillä on tietynlainen moraalinen vastuu olla masentuneen tukena (olen myös itse joutunut tukemaan masentunutta). Ei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä vaan kuunnella ja yrittää ylipuhua hoitoon. Minulla tuo ylipuhuminen auttoi. Vanhempani pitivät minulle rajun puhuttelun, jossa ei kirosanojakaan säästelty. Tottakai masennuksen laatuja on monenlaisia ja kaikkia ei voida pelastaa. Kun masentunut vaikka tekee itsemurhan, (välittävien ja rakastavien) omaisten on turha syyttää siitä itseään. Psyykkiset sairaudet niin vaikeita, jopa vielä hankalampia hoitaa kuin esim. syövät.

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 19:41"]

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 10:25"]

Mt-ongelmaisen nuoren äitinä sanon että tottakai on raskas. Koko perhe on kovilla, ja sann suoraan etten keltään muulta läheiseltä kestäisi tälläistä kuin lapseltani. En efes rakkaan mieheni antaisi rikkoa perheidylliä näin perusteellisesti, edes sairauden vuoksi. Niin raskas mt-ongelmainen läheinen on, että koko perhe sairastaa. En syytä ketään joka hylkää mt-ongelmaisen ystävän, niin tekisin itsekin. Oman perheen hyvinvointi on etusijalla. Kun sairas kuitenkin on oma lapsi, se on vain jaksettava tukea ja toivoa parempaa oloa rakkaallensa, ja sitä myötä muulle perheelle.

[/quote]

Ymmärrän sua erittäin hyvin. Minun mieheni on mt-ongelmainen, ja raskasta on. Mä olen toistaiseksi (viimeiset 10 vuotta) jaksanut, mutta ymmärrän niitä jotka eivät jaksa. Yhdessä vaiheessa uuvuin ja masennuin itsekin. Siitä olen kuitenkin taas noussut. Joskus tuntuu rankalta se, että miehelle on tarjolla kaikki lääkkeet ja terapiat ja tuet (ei ole kovin hoitomyönteinen), ja minun oletetaan olevan se tärkein tukija. Mutta kuka minua tukee? 

Rakastan häntä, mutta minunkin jaksamisellani on rajansa. Se raja menee siinä, että en anna itseni enää sairastua. Se ei ole enää kenenkään etu.

[/quote]

Niinpä, kuka tukee mt-ongelmaisen puolisoa tai lasta? Minulta ei ole koskaan kukaan kysynyt, että miten minä jaksan. Minä olin siis ainut lapsi ja yh-äitini sairastaa skitsofreniaa. Välillä on ollut parempia jaksoja mutta sitten on niitä huonojakin ;/. Ja mitä kaikkea olen joutunut kestämään. Ikinä ei tiennyt millä tuulella oli, teki älyttömiä tempauksia (laittoi yht äkkiä kaikki vaatteeni kirpparille), luuli että olin maistellut alkoholia (vaikken ollut) ja heitti mut pihalle keskellä yötä . Näitä tapauksia on vaikka kuinka vuosien varsilta.

On tosi tärkeää pitää huolta omasta jaksamisesta, ettei itse sairastu.

T. en muista nyt mun numeroa, mutta kommentoin jo aikaisemmin

Pisti ketjun alusta silmään tuo kuvaus persoonallisuushäiriöisistä, ja pakko kommentoida koska aihe koskettaa.

Sain itse epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin noin vuosi sitten, kun tulin ikään jossa toteaminen oli mahdollista ilman että sitä voitiin "perustella" hormoneilla. Ennen diagnoosia en ollut edes kuullut tästä mitään, mutta kun sitten tutustuin "itseeni", tajusin miten kaikki loksahti paikoilleen.

Persoonallisuushäiriö sanana tuo monelle mieleen ensimmäisenä psykopaatit ja narsistit, harvemmin epävakaata- eli rajatilahäiriöistä. Persoonallisuushäiriöisiä kuvataan epäluotettaviksi manipuloijiksi. Itse sanoisin olevani vastakohta tästä. En voi kertoa diagnoosistani kenellekään, koska jo sana persoonallisuushäiriö kuulostaa niin pahalta, eikä sellaisesta leimasta pääse kovin kevyesti eroon.

Epävakaa on häiriönä vähiten tunnettu. Joku kuvasi kerran sitä tilaksi, jossa ei ole ikään kuin suojakuorta tunteille - siis kokee kaiken vähän vahvempana kuin muut. Itsetunto on usein huono, luottamusta on vaikea saada, asiat näyttäytyvät eri tavalla. Siksi onkin vähän hassua rinnastaa kaikki persoonallisuushäiriöiset tunteettomiksi, kun eräs ryhmä nimenomaan tuntee liikaa.

Tämä nyt oli tälläinen turha välirant, mutta onpahan tarjolla jos kiinnostaa.

Lisää epävakaasta: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00994

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 19:47"]Myönnän olleeni masentuneena raivostuttava ja itsekäs kusipää. Kun ajattelen niitä aikoja, monesti meinaa ihan oksettaa se, kuinka paljon olen satuttanut lähimmäisiäni. Paha olo purkautui aina heihin, eli niihin ihmisiin joihin luotan eniten ja joita rakastan eniten. Minulla on lisäksi paniikkihäiriö, josta en tule toipumaan täysin ikinä. Mielestäni lähimmäisillä on tietynlainen moraalinen vastuu olla masentuneen tukena (olen myös itse joutunut tukemaan masentunutta). Ei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä vaan kuunnella ja yrittää ylipuhua hoitoon. Minulla tuo ylipuhuminen auttoi. Vanhempani pitivät minulle rajun puhuttelun, jossa ei kirosanojakaan säästelty. Tottakai masennuksen laatuja on monenlaisia ja kaikkia ei voida pelastaa. Kun masentunut vaikka tekee itsemurhan, (välittävien ja rakastavien) omaisten on turha syyttää siitä itseään. Psyykkiset sairaudet niin vaikeita, jopa vielä hankalampia hoitaa kuin esim. syövät.
[/quote]
Omaisellakin voi voimat loppua vuosien taistelun jälkeen, niin meinasi käydä myös vanhemmilleni. Ymmärtäisin jos he olisivat ottaneet minuun etäisyyttä. Rakkauden nimessä voi antaa kaikkensa muttei enempää. Se tekee masentuneen omaisena olemisesta niin kamalan osan, olen itsekin paraikaa samassa osassa. Ilmaisin vastuunkannosta hieman kärjekkäästi. T. 71

Itse olen joutunut seuraamaan hyvin läheisten ihmisten psyykkisesti sairastamista ja itsemurhia läheltä lapsesta asti. Onhan se nyt ihan helvetin rankkaa joutua pelkäämään jatkuvasti, että milloin kukakin läheinen taas yrittää tappaa itsensä, ja millon onnistuvat siinä. Siinä sairastuu todellakin itse.

Ihmiset jotka näkee negatiivista kaikessa ja valittaa kaikessa on helvetin rasittavia. Ja sellaisten maailma pyörii yleensä vaan oman navan ympärillä. Jotka eivät kuitenkaan tee asioille mitään, eivät ota apua vastaan ym, valittavat vaan.

Itsellänikin on cptsd ym psyykkisiä ja fyysisiä sairauksia, mutta en todellakaan vingu enkä pura sitä toisiin, vaan keskityn hyvään, työstän itseäni ja nautin elämän hyvistä asioista.