Miksi psyykkisesti sairaat ovat rasittavia/raskaita?

Psyykkisesti sairaan läheisillä on oikeus niihin tunteisiin mitä heillä on, vaikka sairaus ei olekaan kenenkään syy. Sairaus voi olla koko perheen sairaus. On ihan selvää että epävakaus, pelottavat oireet, itsetuhoisuus ja syrjäytyminen vaikuttaa läheisiin. Hekin tarvitsevat tukea eikä haukkumista, kummastelen kyllä tätä mt-ammattilaisen asennetta. Mielenterveysongelmat myös kuormittavat terveydenhuoltoa ja on ymmärrettävä että kun jonossa on somaattisesti vakavasti sairaita potilaita, ne on hoidettava ensin. Vaikka mielen sairaudet ovat kamalia ne eivät tapa, paitsi oman käden kautta.

Kuormittavat kanssaihmisiä sairautensa vuoksi. Realiteetit katoavat. Vaarana on, että psykoosiin lähtee kanssaihminen mukaan. Alkaa siis uskoa puolisonsa vouhotusta ufoista ym. Kun päässä vippaa, sitä ei yleensä itse huomaa.

Tottakai koko perhettä tuetaan kun yksi sairastuu. Ainakin minä työssäni olen tekemisissä myös läheisten kanssa ja käyn paljon läpi mitä läheiset voivat tehdä ja jättää tekemättä. Lähinnä halusin kommentoida tuota keskustelua missä ilmaistiin että mielenterveysongelmaiset ovat rasittavia ja perässävedettäviä. Ja kyllä sairaaloissa käyvät myös fyysisti sairaat ihmiset. Mutta viimeisin kerta sairaalan päivystyksessä, jossa olin jo ennen päivystysajan alkamista asiakkaani kanssa jolla oli käsi murtunut, ei saanut hoitoa kun vasta 4 tunnin odottelemisen jälkeen. Hämmästyttävää oli että meidät "ohitti" vielä kaksi tuntia jälkeemme tulleet asiakkaat. Ja tämä siitä että asiakkaallani oli repaleiset vaattet ja jutteli itsekseen. Lopulta jouduin vaatimaan hoitoa asiakkaalleni.

Mitä jos ymmärtäisimme että ihmisellä on alitajunta sekä tietoinen mieli. Ja kun olemme mielialahäiriöisiä, alitajunta tietämättämme yrittää puolustaa meitä joltain. Ulospäin näkyy epämääräinen oireilu, mikä riippuu aina miten ja miltä yritetään puolustaa. Ihmisen olisi itsekin helpompi hyväksyä ja nähdä sairautensa jos tämä näkemys olisi sallittu, mutta ihmiset haluavat nähdä tietoisen ja tiedostamattoman yhtenä. Me emme saa suhtautua asiaan kuin meissä itsessään olisi jotain josta me emme ole ehkä tietoisia. Toisaalta syyllistäminen usein on itsessään lapsellista. Syyllistäjä varmasti tietää että ei auta teoillaan ketään ja pää-idea onkin vain tuoda itselleen mielihyvää purkamalla omia tunteita. 

Mt-ongelmaisen nuoren äitinä sanon että tottakai on raskas. Koko perhe on kovilla, ja sann suoraan etten keltään muulta läheiseltä kestäisi tälläistä kuin lapseltani. En efes rakkaan mieheni antaisi rikkoa perheidylliä näin perusteellisesti, edes sairauden vuoksi. Niin raskas mt-ongelmainen läheinen on, että koko perhe sairastaa. En syytä ketään joka hylkää mt-ongelmaisen ystävän, niin tekisin itsekin. Oman perheen hyvinvointi on etusijalla. Kun sairas kuitenkin on oma lapsi, se on vain jaksettava tukea ja toivoa parempaa oloa rakkaallensa, ja sitä myötä muulle perheelle.

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 10:23"]

Mitä jos ymmärtäisimme että ihmisellä on alitajunta sekä tietoinen mieli. Ja kun olemme mielialahäiriöisiä, alitajunta tietämättämme yrittää puolustaa meitä joltain. Ulospäin näkyy epämääräinen oireilu, mikä riippuu aina miten ja miltä yritetään puolustaa. Ihmisen olisi itsekin helpompi hyväksyä ja nähdä sairautensa jos tämä näkemys olisi sallittu, mutta ihmiset haluavat nähdä tietoisen ja tiedostamattoman yhtenä. Me emme saa suhtautua asiaan kuin meissä itsessään olisi jotain josta me emme ole ehkä tietoisia. Toisaalta syyllistäminen usein on itsessään lapsellista. Syyllistäjä varmasti tietää että ei auta teoillaan ketään ja pää-idea onkin vain tuoda itselleen mielihyvää purkamalla omia tunteita. 

[/quote]

ne on ne defenssit ihan terve mielen puolustuskeino.

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 10:21"]Tottakai koko perhettä tuetaan kun yksi sairastuu. Ainakin minä työssäni olen tekemisissä myös läheisten kanssa ja käyn paljon läpi mitä läheiset voivat tehdä ja jättää tekemättä. Lähinnä halusin kommentoida tuota keskustelua missä ilmaistiin että mielenterveysongelmaiset ovat rasittavia ja perässävedettäviä. Ja kyllä sairaaloissa käyvät myös fyysisti sairaat ihmiset. Mutta viimeisin kerta sairaalan päivystyksessä, jossa olin jo ennen päivystysajan alkamista asiakkaani kanssa jolla oli käsi murtunut, ei saanut hoitoa kun vasta 4 tunnin odottelemisen jälkeen. Hämmästyttävää oli että meidät "ohitti" vielä kaksi tuntia jälkeemme tulleet asiakkaat. Ja tämä siitä että asiakkaallani oli repaleiset vaattet ja jutteli itsekseen. Lopulta jouduin vaatimaan hoitoa asiakkaalleni.
[/quote]
Murtuma ei vaadi useinkaan välitöntä hoitoa. Hengenahdistus ja rintakipu sen sijaan vaativat. Sanottiinko teille että odottelu johtuu potilaan ulkomuodosta? Tuskin.

Psyykkiset sairaudet ovat monin tavoin raskaita.

Psykoosissa oleva ihminen on raskas sen takia, että hänet olisi saatava kiireellisesti hoitoon, mutta Suomessa ei sairaalaan noin vaan kävellä, vaan joutuu käymään päivystyksessä mahdollisesti montakin kertaa ja potilaan pitää olla todella sekaisin, ennen kuin hoitoon pääsee.

Psykoosissa olevalla voi olla monenlaisia harhoja, esimerkiksi oma äitini uskoi, että minä olen paholainen, ja se oli todella raskasta. Kerran äitini yritti huitoa minua veitsellä.

Masentuneen kanssa on raskasta, koska masentuneen elämä pyörii helposti oman navan ympärillä ja jos itselläkin on kuormittava elämäntilanne, voi olla raskasta kannustaa ja tsempata ja seurata vierestä toisen vääriä valintoja, joiden takana on se masennus.

Persoonallisuushäiriöisen kanssa elämän tekee vaikeaksi juuri se epäluotettavuus ja se, miten helposti toinen pääsee manipuloimaan tunteita. Oma siskoni on tällainen: lupaa hoitaa kahta lastamme, lainaa rahaa, ei hoida lapsia eikä maksa velkojaan, vaan siinä vaiheessa on jo muut jutut, yleensä päihteet, tärkeämpiä. Persoonallisuushäiriöiseen on pakko pitää etäisyyttä.

Mutta joo, mielenterveyden häiriöitä/sairauksia on laidasta laitaan ja kaikki ovat omalla tavalla läheisille raskaita. Se huoli, epätoivo ja jatkuvat pettymiset kuluttavat läheisiä.

Kukaan ei tiedä että olen psyykkisesti sairas. En siis ole rasite muille.

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 10:28"]

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 10:21"]Tottakai koko perhettä tuetaan kun yksi sairastuu. Ainakin minä työssäni olen tekemisissä myös läheisten kanssa ja käyn paljon läpi mitä läheiset voivat tehdä ja jättää tekemättä. Lähinnä halusin kommentoida tuota keskustelua missä ilmaistiin että mielenterveysongelmaiset ovat rasittavia ja perässävedettäviä. Ja kyllä sairaaloissa käyvät myös fyysisti sairaat ihmiset. Mutta viimeisin kerta sairaalan päivystyksessä, jossa olin jo ennen päivystysajan alkamista asiakkaani kanssa jolla oli käsi murtunut, ei saanut hoitoa kun vasta 4 tunnin odottelemisen jälkeen. Hämmästyttävää oli että meidät "ohitti" vielä kaksi tuntia jälkeemme tulleet asiakkaat. Ja tämä siitä että asiakkaallani oli repaleiset vaattet ja jutteli itsekseen. Lopulta jouduin vaatimaan hoitoa asiakkaalleni. [/quote] Murtuma ei vaadi useinkaan välitöntä hoitoa. Hengenahdistus ja rintakipu sen sijaan vaativat. Sanottiinko teille että odottelu johtuu potilaan ulkomuodosta? Tuskin.

[/quote]

Oletpa hassuliini. Voin melkein kuvitella sairaanhoitajan tepastelevan näiden luokse ja sanovan: "Anteeksi, mutta ulkomuotonne on niin ruma ja epämääräinen että ette pääse vielä hoitoon". Kyllä jotkin asiat voi päätellä ilman että joku on aina kertomassa niitä. T. ei se jolle kommentoit

Minun  exäni sairastuttua hän muuttui täysin. Ja olemus/oireet/suhtautuminen muihin ym vaihtelivat, on läheisille rankkaa kun ei koskaan tiedä mistä tuulee ja mitä seuraavaksi. Purki sisäistä pahaa oloaan muihin, kiukkuili, haukkui, oli epäluotettava. Itse olin syntipukki milloin mihinkin; jos pomo oli hankala (puuttui kun työasiat eivät hoituneet asiallisesti), oli se minun syytäni, samoin jos "masennuksen hoitoon hankittu" nuori tyttöystävä laittoi välit poikki, johtui se hankalasta vaimosta vaikken ollut kyseistä tyttöä koskaan tavannutkaan. Oli todella raskasta lohdutella jätettyä ja kuolemaa toivovaa miestään.

Lapset kärsivät muuttuneesta kotitilanteesta kovasti, itsekin aloin väsyä ainaiseen epävarmuuteen ja outoihin rajuihin mielenpurkauksiin. Aikani jaksoin ja toivoin tilanteen korjaantuvan, mutta ajan myötä kävi ilmi että mies ei aio/halua/osaa hoitaa itseään kuntoon. Tarvittavia mt-palveluita on käsitääksen vaikea saada nykyään, saati sitten tuollaisen hoitokielteisen. Jätti kelan tukeman terapian käymättä. Hyvinä päivinä ei ottanut apua vastaan "kun kaikki on hyvin", huonoina ei jaksanut. Ei huolehtinut lääkeasioitaan, heräsi kaipaamaan uusintareseptiä vasta kun lääkkeet loppuneet edellisellä viikolla. Minä en kuitenkaan saanut osallistua, esim. tulla mukaan psykiatrikäynnille. Halusi pitää hoitokontaktit minimissä, hakea vain sairaslomat ja uusia reseptit, pelkäsi kai että käyntejä tms tulee lisää jos minä tulen kuvailemaan kotitilannetta.

Nyt kun olemme eronneet (miehen mielestä kaikki oli minun syytäni ja hän paranee kun pääsee hankalasta vaimosta) hänen elämänsä on ollut epätasaista, ei tapaa lapsiaan, ei käy töissä , luottotiedot menneet. Välillä masentaa ja välillä menee lujaa. Psyykkisesti sairas joka ei hoida itseään ja joka ei ole "sisäänpäin kääntynyt" oireilussaan on ympäristölleen todella raskas.

Miksi alapeukutitte minua, 21, nuoren sairaan vanhempaa? Mielenkiinnosta kuulisin perusteluja. Olen kuitenkin sairaan lapsen tukena se ainoa tukipilari joka jaksaa kantaa kun muut hylkää. Missä mielestänne teen väärin? Siinäkö kun sanoin etten muiden kuin lapseni vuoksi uhraisi omaa psyykkistä ja nykyään jo fyysistäkin terveyttäni

[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 11:20"]

Miksi alapeukutitte minua, 21, nuoren sairaan vanhempaa? Mielenkiinnosta kuulisin perusteluja. Olen kuitenkin sairaan lapsen tukena se ainoa tukipilari joka jaksaa kantaa kun muut hylkää. Missä mielestänne teen väärin? Siinäkö kun sanoin etten muiden kuin lapseni vuoksi uhraisi omaa psyykkistä ja nykyään jo fyysistäkin terveyttäni

[/quote]

En ole miinustaja, mutta sain sen kuvan että jos olisi mahdollista niin pakenisit aina kaikkia vaikeuksia. Kun nyt oma lapsi sattuu olemaan kyseessä niin se ei onnistu. 

Minulla on eräs masentunut ystävä ja hänen seuransa on todellakin raskasta. Koitan pysyä kaverina koska hänellä ei ole enää hirveästi ihmissuhteita jäljellä (ymmärrän kyllä miksi). Joudun aina tsemppaamaan hirveästi ennen näkemistämme ja vaikka yleensä olen hyvin positiviinen, tuon kaverin näkeminen tai jopa puhelinkeskustelu vetää kaikki energiat nollaan.

Hänen ongelmiaan pitäisi kuunnella ihan loputtomiin asti. Oli ne sitten isoja tai pieniä (useimmiten pieniä), niin hän saa niistä väännettyä kamalan ja kuluttavan tarinan. Jos ruoanlaitto epäonnistuu, hän saattaa itkien kertoa miten ei sitäkään osannut ja voisi kuolla pois kun ei riisiäkään osaa keittää. Muiden ongelmat eivät kiinnosta, esimerkiksi kun kerroin isäni kuolemasta hän ohitti sen olkienkohautuksella ja jatkoi omaa tarinaansa taas jostain pikkujutusta. Se oli ilmeisesti hänen mielestään traagisempaa.

Hän tuntuu myös kuvittelevan olevansa oikeutettu tukeeni ihan milloin vaan. Jos vaikka soittaa ja sanon että on kiire esim. töihin, aloittaa silti kertomaan jotain pitkää tarinaa masennuksestaan ja vastoinkäymisistään eikä suostu lopettamaan. Kun lopulta sanon että nyt pitää oikeasti mennä, alkaa taas se itsesääli "joo ymmärrän, eihän mua kukaan jaksa kuunnella" jne.

Saa nähdä kauan oma mielenterveys kestää tätä.

Tämä ketju taas vahvistaa sen tosiasian että tässä maassa asuu ihan saatanan typeriä ihmisiä

onhan heidän käytöksensä vaativaa/ haastavaa ja ennalta arvaamatonta- lääkitys on ehdottomasti oltava kohdallaan

28 en tiedä, sain pinnallisen käsityksen susta kun puhuit että sairaus pilasi perheidyllin. Taisin käsittää väärin, sori :(

2

Itse vakavasta masennuksesta kärsineenä voin sanoa, että pahinta on läheisilleni aiheuttamani valtava huoli ja epätoivo, josta en pysty itse hädän hetkellä välittämään. On hirvittävän pelottavaa, kun rakas ihminen katoaa ja on vain kuori entisestään. Kun hän on paikalla, mutta ei läsnä. Jälkikäteen tekee pahaa, että olen satuttanut ja rasittanut läheisiäni niin paljon. En voi sanoin kuvailla miten kiitollinen nyt olen heidän järkkymättömästä tuestaan, vaikka sairauden keskellä en kyennyt kiitollisuuttani näyttämään.

Ai että ihmiset puhuvat sairaudestaan...miksi ei vät saa puhua-tässä yhteiskunnassa ei puhutaa muuta kun seksista, rahasta,kaupoista , darrasta miehista ja naisista. Alapää on oma aihe ja se miesten asia vetää puolelle omaa porukka. Yhteiskunta on niin pinnallinen.
Tunnettu lääkäri- terapeutti Maria Rosen huomasi että potilat jotka puhuu ongelmistaan niin he paranivat nopeammin, ovat reippammiin koska kokivat että heistä välitetään!!!
Yhteiskunta on yhtä vahva kun sen heikkoin lenkki-en muista kuka niin väittii.
Meidän yhteiskunta on heikko, erittäin sairas ja moraalisesti rappeutunut....harvaa kuka enää välittää toisesta. Sairaat syrjäytyy ja rikkaat porskuttaa....