Lue keskustelun säännöt.
Masennus ja toimintakyvyn menetys
Masentunut
26.10.2021 |
En tiedä onko tästä mitään hyötyä. Jos kellään on kokemusta vakavasta masennuksesta toipumisesta, kertokaa.
Olen pahasti masentunut ja toimintakyky alkaa olla lähellä nollaa. Hoitosuhde ja sairausloma on. Voin jo paremmin yhdessä vaiheessa mutta en voi enää.
En jaksa tehdä enää mitään muuta kuin maata sängyssä. Vessaan jaksan mennä ja pestä hampaat.
En jaksa pukea. En jaksa ajatella mitä vaatteita täytyy laittaa päälle kun lähtee ulos.
Masennus on järkyttävä sairaus. Se miten omasta tahdosta riippumatonta masennus on, tekee siitä sairauden. Kukaan ei valitse tuntea ja kokea näin. Kukaan ei valitse tätä tilaa.
Tuntuu että valo tunnelin päässä alkaa hiipumaan . Olen tilassa jossa tarvitsisin toisen ihmisen tuomaan minulle vaatteet, viemään ulos, kertomaan mitä minun tulee tehdä.
Masennus on seurausta burn outista. Miten ihmeessä toivun tästä ikinä.
Kirjoitan tänne myös siksi, että voin kirjoittaa johonkin . Läheiset ei jaksa kuunnella näitä samoja asioita enää tai vaikka jaksaisi en halua puhua läheisille näitä kokoajan. Koska se on tosi raskasta.
Muistan vielä, millaista oli olla terve. Se on kuin jonkun toisen ihmisen elämä jonkun lasin takana minne en pääse.
Kommentit (12)
Laita Youtubeen 432hZ music. Niin sanottu parantava taajuus, joka vaikuttaa aivojen toimintaan positiivisesti.
https://www.youtube.com/results?search_query=432+music. myös a
Kokeile myös aromaterapiaa, etenkin ruusu on hyvä masennukseen.
https://www.tisserand.com/essential-oils/rose-absolute-essential-oil/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei. Mä tiedän ton tunteen ja olen siitä itsekkin paranemassa. Tarvitsisit samassa tilassa olevan henkilön, jolloin puhuminen olisi helpompaa. Saisit tukea, koska kumpikin ymmärtäisi missä mennään. Mutta käy niissä hoitokeskusteluissa ja keskity suorittamaan annettuja ohjeita ja harjoituksia. Olet nyt pohjalla, mutta kun kun mietit eteenpäin alkaa se valo jossain vaiheessa kirkastua. Tutuista ei ole suurta apua kuten huomasia. Vieras henkilö olisi perempi ja vielä samassa tilanteessa oleva. Tsemppiä. Toi voi kestää mutta se menee vielä ohi. Olet vielä voittaja ja palaat entiseen.
Minäkin muistan, minkälaista oli olla terve. Voi, miten kaipaan sitä tunnetta ja elämää terveenä. Tänään sattumalta muistelin sitä tunnetta, miltä tuntui jäädä pitkälle (viikkojen) sairauslomalle ensimmäistä kertaa. Oli toisaalta helpottavaa, samalla hävetti oma kykenemättömyys ja "epäonnistuminen". Muistan ystävän reaktion pitkään lomaan: "Nythän sulla on aikaa sisustaa!"
Tykkäsin työstäni ja vieläkin vuosien jälkeen kaipaan työyhteisöäni, kollegiaalisuutta, työstä saatua arvostusta... Mutta etenkin sitä työyhteisöä.
Nyt olen ollut jo vuosia tk-eläkkeellä (toistuva masennus, pahimmillaan psykoottinen). Joka päivä toivon, että kaikki tämä olisi mennyt jotenkin toisin. En vaan mitenkään voi hyväksyä, että tämä on minun elämä.
Voimia ap:lle!
Onhan myös lääkitys? Itse en olisi palannut toimintakykyisesi ilman sitä.
Vierailija kirjoitti:
Kellään mitään rohkaisevaa sanottavaa ?
Todennäköisesti paranet, toivut ja palaat normaaliin elämään! Jaksoit kirjoittaa tänne, jaksoit pestä ne hampaat, kykenit ajattelemaan läheisiäsi, kaikki "terveitä" piirteitä, joihin voi yrittää keskittää huomionsa. Huomaat, ettet ole niin toimintakyvytön, mitä masentunut mielesi väittää sinun olevan. Pieniä askelia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kaikille kirjoittamisesta ❤️ Ja kokemusten jakamisesta ja tsempeistä. Niillä on todella suuri merkitystä
Kirjoitan tähän ketjuun varmasti vielä uudestaankin. Vertaistuki on niin tärkeää. Niin tärkeää etten edes jaksa tuntea mitään reaktiota tuosta ”mee töihin ja lopeta kitinä” kommentoijasta.
Lääkitys on myös ja vasta tarkistettu lääkärin kanssa. Toipuminen oli menossa omasta mielestä hyvään suuntaan pikkuhiljaa , tunsin mm. Spontaania iloa pitkästä aikaa ehkä kuukausi sitten. Mutta nyt parisen viikkoa sitten alkoi alamäki ja aika jyrkältä alamäeltä tuntuu. Kai kun se toipuminen oli jo käynnissä mutta voimavarat ei riittävät niin tuli takapakkia. Tähän väliin sattui myös minusta riippumaton stressaava tapahtuma ja sen hoitaminen kai kuormitti niin paljon että kun asia oli ohi, vointi romahti taas. Sekin asia oli sellainen mihin en voinut vaikuttaa mutta mitä en missään nimessä voinut ignoorata vaan ns pakollinen yllättävä stressaava asia arkielämässä.
Synkkinä hetkinä on vain vaikea uskoa että tästä toipuu ja tokenee vielä. Kun nyt olen lähinnä vain maannut sängyssä ja jos yritän aktivoitua niin sitten itken ja makaan. Kumpikohan on muuten parempi? 😅 (tämän hymiön käyttö , valonpilkahdus?) vain maata välinpitämättömänä vai tiedostaa tilansa ja periaatteessa yrittää ja siksi itkeä kun ei pysty. Kai sillä itkullakin joku tarkoitus on. Harvinaisen vähän olen itkenyt koko prosessin aikana. Sairausloman alussa oli pari sellaista aivan hysteeristä itkukohtausta.
Ap
Itsellä takana kaksi burnouttia ja niiden myötä tullut krooninen masennus.
Ei mitään aikomusta mennä takaisin töihin enää koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kaikille kirjoittamisesta ❤️ Ja kokemusten jakamisesta ja tsempeistä. Niillä on todella suuri merkitystä
Kirjoitan tähän ketjuun varmasti vielä uudestaankin. Vertaistuki on niin tärkeää. Niin tärkeää etten edes jaksa tuntea mitään reaktiota tuosta ”mee töihin ja lopeta kitinä” kommentoijasta.Lääkitys on myös ja vasta tarkistettu lääkärin kanssa. Toipuminen oli menossa omasta mielestä hyvään suuntaan pikkuhiljaa , tunsin mm. Spontaania iloa pitkästä aikaa ehkä kuukausi sitten. Mutta nyt parisen viikkoa sitten alkoi alamäki ja aika jyrkältä alamäeltä tuntuu. Kai kun se toipuminen oli jo käynnissä mutta voimavarat ei riittävät niin tuli takapakkia. Tähän väliin sattui myös minusta riippumaton stressaava tapahtuma ja sen hoitaminen kai kuormitti niin paljon että kun asia oli ohi, vointi romahti taas. Sekin asia oli sellainen mihin en voinut vaikuttaa mutta mitä en missään nimessä voinut ignoorata vaan ns pakollinen yllättävä stressaava asia arkielämässä.
Synkkinä hetkinä on vain vaikea uskoa että tästä toipuu ja tokenee vielä. Kun nyt olen lähinnä vain maannut sängyssä ja jos yritän aktivoitua niin sitten itken ja makaan. Kumpikohan on muuten parempi? 😅 (tämän hymiön käyttö , valonpilkahdus?) vain maata välinpitämättömänä vai tiedostaa tilansa ja periaatteessa yrittää ja siksi itkeä kun ei pysty. Kai sillä itkullakin joku tarkoitus on. Harvinaisen vähän olen itkenyt koko prosessin aikana. Sairausloman alussa oli pari sellaista aivan hysteeristä itkukohtausta.
Ap
Masennuksessa tavallaan pahinta on se, kun millään ei ole mitään väliä eli siitä ei edes halua parantua. Minä sairastin keskivaikean masennuksen toistakymmentä vuotta sitten. Hoidin koirani ja pysyin suurin piirtein ihmismäisessä kunnossa ja tein jonkin verran töitä omalla toiminimelläni - kunnes se kaatui, kun en enää jaksanut markkinoida ja kehittää. Vapaa-aikani makasin sängyssä ja tuijotin kattoon. Aamut olivat ihan helvettiä, kun en olisi millään halunnut nousta sängystä. Ja ellei tarvinnut lähteä minnekään, käytin koiran lenkillä, palasin kotiin ja sänkyyn.
Jossain vaiheessa lääkitys kai sitten alkoi tehota, tosin välillä kokeiltiin uudempia lääkkeitä, Cymbaltaa, ja se oli ihan kamalaa. Pelkäsin, että kohta tapan jonkun, sain niin murhanhimoisia yllykkeitä. Lääkäri suostui vaihtamaan sen takaisin johonkin perinteisempään lääkkeeseen mutta ei halunnut tehdä siitä mitään haittavaikutusilmoitusta, koska hänen mielestään väkivaltaiset ajatukseni johtuivat vain stressistä. Itse tiedän, että minulla on ollut elämässäni paljon enemmän stressiä ilman sellaisia ajatuksia ja että ne olivat niin omituisia, niin pelottavia yllykkeitä, että en ihan oikeasti tiedä, mitä olisi tapahtunut jos olisi jatkanut lääkitystä. Olisinko tuupannut jonkun auton alle tai metron raiteille, kuten monta kertaa mielessä kävi?
Mutta aikanaan näin valonpilkun. Oli kuin mustavalkoinen maailma olisi alkanut muuttua värilliseksi. Siitä oli vielä pitkä matka lääkityksen lopettamiseen ja takaiskujakin tuli somaattisina oireina (huimaus, näköhäiriöt, kivut). Nyt olen kuitenkin ollut jo vuosia ilman lääkkeitä.
Ja se päivä tulee sinullekin, usko pois.
Kyllä sinä paranet ja toivut. Hyvä, että pystyt kirjoittamaan.
Itselläni oli lievä masennus - sinulla ilmeisesti ei ole niin lievä.
Minua auttoi ainakin se, että parempina päivinä kirjoitin ylös lyhyesti asioita, joita tein/joita pitää tehdä. Tein ystäväni auttamana muistutuksia, herätyksiä (herätysääni + puhelimen näytölle teksti, mitä pitää tehdä).
Jossakin vaiheessa, kun sain ulkoilurutiinit toimimaan (lääkkeet tietysti käytössä), huomasin, että tämähän alkaa jotenkin toimia. Siitä alkoi hidas toipuminen. Yllättävä apu oli jääkylmistä suihkuista.
Olet savisessa ja liukkaassa rinteessä rämpimässä. Yritä päästä vähän kerrallaan ylös. Älä päästä itseäsi pehmeään liukuun.
Yritä milli kerrallaan saada toimintakykyä takaisin, pää "tulee perässä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sinä paranet ja toivut. Hyvä, että pystyt kirjoittamaan.
Itselläni oli lievä masennus - sinulla ilmeisesti ei ole niin lievä.
Minua auttoi ainakin se, että parempina päivinä kirjoitin ylös lyhyesti asioita, joita tein/joita pitää tehdä. Tein ystäväni auttamana muistutuksia, herätyksiä (herätysääni + puhelimen näytölle teksti, mitä pitää tehdä).
Jossakin vaiheessa, kun sain ulkoilurutiinit toimimaan (lääkkeet tietysti käytössä), huomasin, että tämähän alkaa jotenkin toimia. Siitä alkoi hidas toipuminen. Yllättävä apu oli jääkylmistä suihkuista.
Olet savisessa ja liukkaassa rinteessä rämpimässä. Yritä päästä vähän kerrallaan ylös. Älä päästä itseäsi pehmeään liukuun.
Yritä milli kerrallaan saada toimintakykyä takaisin, pää "tulee perässä".
Kiitos.
Tuo savinen ja liukas rinne on hyvä vertauskuva. Kun tekisi mieli heittäytyä vaan selälleen ja laittaa silmät kiinni ja antaa mennä. Mutta ei auta. On se rämmittävä.
Ja täytyy kokeilla noita muistutushälytyksiä. Että on jokin valmis struktuuri päivässä joka muistuttaa itsestään.
Ap
Kun oma vuosia kestänyt masennukseni oli pahimmillaan, olin aivan varma, etten koskaan pääse sieltä syvästä kuopasta ylös. Siis aivan 110% varma. Terapeuttini ja lääkärini jaksoivat aina muistuttaa, että suurin osa paranee masennuksesta, mutta en uskonut, että minä paranen. Nyt olen kuitenkin parantunut.
Ap, toivon sinulle hyvää vointia ja vaikka se masennuksesta paraneminen nyt tuntuukin kaukaiselta ajatukselta, on erittäin todennäköistä, että sinunkin masennuksesi väistyy vielä. Älä pakota tai suorita paranemista, vaan käytä aikaa paranemiseen juuri niin kauan kuin sinun tarvitsee.
Kellään mitään rohkaisevaa sanottavaa ?