En jaksaisi nähdä ihmisiä, kun pitää teeskennellä iloista

Olenkohan minäkin piilomasentunut? Minäkin olin nuorena puhelias, sosiaalinen ja iloinen. Lasten tultua olen ollut niin väsynyt etten jaksa nähdä ihmisiä tai soitella kenellekään. Ei kiinnosta eikä ole energiaa. En kiinnostu muiden kuulumisista enkä jaksa alkaa selittää omia speksejäni toisille. Kun joku ehdottaa tapaamista, väännyn paikalle väkisin ja olen jo päiviä etukäteen ahdistellut tulevaa tapaamista. Sukulaisten näkeminen on raskasta, samoin kavereiden. Seurassa olen edelleen pakotetusti puhelias ja hilpeä, mikä tosiaan on energiaa vievää ja jälkeenpäin olen todella väsynyt. Se, mitä kaipaan on OMA RAUHA. Yksin.

Älä teeskentele. 

Miksi et halua puhua siitä?

Hei ap.

On selvä, että joka ainoalle ei voi sieluaan avata. Mutta noin keskimäärin on todella huojentavaa, jos voi näyttää olonsa suurinpiirtein ihmisille, joiden kanssa on tekemisissä. Ei ole pakko mennä syvälle jokaisessa tapaamisessa tai antautua ruotimaan asiaa kaikkien kanssa. Mutta iloisen teeskenteleminen vie sinulta voimia ihan väärällä tavalla. Voi sanoa kohdatessa, että  tänään en oikein jaksa, olen vähän allapäin ja prosessoin asioita, mutta en nyt tällä kertaa halua kertoa enempää. Toivottavasti sinulla kuitenkin on taho, jonka kanssa voit ihan kunnollakin jutella. Jos ei ole, niin myös seurakunnan diakoniatyöntekijälle voi avautua kaikesta ja miettiä yhdessä, mikä auttaa eteenpäin.

Voihan sitä sanoa ystävälle että nyt ei naurata ja en halua puhua mikä mua vaivaa. Eikö olisi parempi sulle että voisit purkautua jollekin.

Tiedän tunteen.

Nuorempana olin tosi iloinen, puhelias ja sosiaalinen. Sairastuttuani masennukseen tuntuu että olen hukannut itseni. Lähimmille ystävilleni voin purkautua olostani, mutta en halua ihan kaikille asioistani puhua. Sosiaalisissa tilanteissa kaivan väkisin esiin osan entisestä minästäni ja tsemppaan itseni pysymään iloisena. Jälkeenpäin olen aivan puhki ja rättiväsynyt. Aina en jaksakaan ja jättäydyn suosiolla pois sellaisista tilaisuuksista joihin ei ole aivan pakko mennä.

Ärsyttävintä on, että oman riman ja vaatimusten alentaminen on muiden silmissä laiskuutta.