Katkaisin välit narsistiäitiini jouluna - kauanko 2,5v muistaa mummon?

Luulen, mummon unohtuvan melko pian - muutamassa viikossa, mutta ne muistot mummosta voi säilyä läpi elämän, ainakin silloin jos lapsi on kokenut vääryyttä tai huonoa kohtelua.

Jos äitisi on narsisti tai kohtelee lasta huonosti, olet tehnyt oikean valinnan ja sinun tehtävä on suojella lasta, kaikelta pahuudelta.

[quote author="Vierailija" time="29.12.2014 klo 13:05"]

[quote author="Vierailija" time="29.12.2014 klo 12:20"]

Typeriä nämä vastaukset jitka puolustavat julmaa narsistiäitiä. Ap, mieheni äiti on ihan yhtä kammottava ja on "koeajalla" pitkän välien poikki olevan jakson jälkeen. Nyt jouluna meidän lapsemme sai lahjaksi kirpparilta ostetut housut, toiset tärkeämmät lapsenlapset sai palapelit, askartelysetit, vaatteita.. jne. Heitä myös helliteltiin. On se tylyä toimintaa. Jos vastaava jatkuu kun lapseni kasvaa isommaksi aion tehdä selväksi ettei tuollaista suosimista voi tehdä tai menettää välit.

[/quote]

En puolustele narsistiäitiä, mutta minusta on kummallista, jos äidistä tehdään koko stoorin pahis. Ap:n tilanteessa, kaikki muut ovat vain uhreja ja mummo narsisti. Kyllä koko perheen vuorovaikutuksessa on vikaa. Millä tavalla se  "masentunut" isä esim osallistui aikanaan lastensa elämään? Vahvistiko hän lastensa itsetuntoa vai jäikö kaikki sen "narsisti"äidin kontolle?

Ja tuo ap:n tuntema sisaruskateus on minusta tässä ihan etualalla. Koet edelleen, että toinen sisarus on rakkaampi ja se on siirtynyt seuraavaan polveen. Samalla sanot, että teidän sisarusten välit on ok. Ei se nyt noin mene. Sun pitää käydä kateusongelmasi läpi sisarustasi kohtaan, eikä syyttää kaikesta äitiäsi.

Tämä sama kateusongelma on kirjoittajalla, jonka tekstiin vastasin. Kirpputorivaatteet ovat ihan hyviä lahjoja ja tänä päivänä lapsille on erittäin vaikea ostaa mitään, kun kaikilla on kaikkea.

Sisarusparvessa on aina kateutta, vaikka vanhemmat kuinka yrittäisi olla tasapuolisia. On meilläkin viivottimella limonaadilaseja mittailtu, mutta aina on tunne, että toinen sai enemmän.

Löydätkö ap mitään vikaa tai muutettavaa itsessäsi, vai kaikkiko korjattava löytyy siitä mummosta? Entäs, jos se terapeutti ehdottaisi hieman itsetutkiskelua sinulle, lopettaisitko terapian, kun uskaltaa olla eri mieltä kanssasi?

Narsistiset piirteet tuppaavat myös periytymään :(

[/quote]

Hyvin kirjoitettu. Meinasin kirjoittaa samansuuntaista, mutta en viitsi toistaa samaa.

Välien katkaiseminen dramaattisesti jouluna ei ole ihan ei-narsistinen teko.

Minullekin tuli sisaruskateus mieleen ja kateuden projisointi sitten omaan ja sisaren (satanen vetoa, että siskon) lapseen.

Olisi ollut kypsempää sietää sitä tilannetta. Tapaamisia on kuitenkin niin harvoin.

Perheen (tai pitäisikö uuden sukupolven synnyttyä puhua jo koko suvusta) tilanne on tosi oudosti vinksallaan, kun äiti-matriarkka nähdään syypäänä kaikkeen ja isä on jotenkin tahdoton (arvaan, että ei myöskään ota vastuuta mistään) vapaamatkustaja ja "viaton".

Tsemppiä AP!

Meillä myös sama juttu, ainoana erotuksena, että tuo hirviömäinen vanhempi/isovanhempi on isäni. Muuten tarina on tismalleen samanlainen: minä olen lapsista ollut aina se halveksittu musta lammas, syyllinen ja kaikin tavoin huono, ruma ja osaamaton, se "josta ei ikinä tule yhtään mitään". Henkinen väkivalta ja fyysisen väkivallan pelko oli lapsuudessani jatkuvaa ja kohteena minä ja jossain määrin äitini. Ja liekö tarpeen edes todeta, että minä olen aina ollut se kehuttu "kympin tyttö", opiskellut, menestynyt, omillani toimeentullut, elämäni kokonaan itsenäisesti isoon kaupunkiin rakentanut. Isäni ylistämä veljeni taas on ollut alisuoriutunut, kotipitäjään jäänyt aikamiespoikamainen hohhailija, joka elää hyvin epäorganisoitua ja epäjohdonmukaista perhe-elämää. Mutta veljeni kulissit toki on kunnossa ulospäin, siitä isäni pitää kehumisellaan ja julkisella ylistämisellään huolen vaikka väkisin.

Pahinta että se sama halveksunta, henkinen väkivalta ja fyysinen neglegtio on siirtynyt sujuvasti sukupolvelta toiselle. Suosikkilapsen lapsia lellitään ja hellitään (erityisen korostetusti kun minun perheeni on paikalla todistamassa tätä suurta näytelmää), minun lastani isäni ei halua edes koskea, ei ottaa edes syliin tai puhutella. Halveksuu, välttelee katsekontaktia, ei ole kiinnostunut, ei tahdo edes kuulla yhtään mitään lapseeni tai minun perhe-elämääni liittyvää. Melkein kuin uhmaikäinen lapsi osoittaisi mieltään, niin teatraalista isäni käytös aina on. Pahalta on tuntunut lapseni vuoksi, joka joutuu katsomaan serkkujen suosimista. Ja pahalta tuntuu minustakin, ihan kuin kaikki traumat palaisivat elävinä pintaan.

Äiti on ollut aina tahdoton sivustaseuraaja, lytätty ja alistettu reppana, jonka selviytystapa elämässä on ollut katsoa muualle, vaieta ja yrittää unohtaa, kun "ainahan ne asiat voisivat kai olla huonomminkin". On oppinut tyytymään elämässään vähään. Kauhistelee toki minulle isäni sairasta käytöstä mutta kenellekään perheen ulkopuolella ei uskalla asiasta puhua, ettei "pesä likaannu".

Etuoikeutettu veljeni puolestaan nauttii omasta täysin ansaitsemattomasta jumal-roolistaan, maireana paistattelee isäni syytäessä käsikirjoittamiaan ylisanoja hänen ja lastensa suuntaan ja törkeitä alisanoja minun ja lapseni suuntaan. Joskus aikoinani olen yrittänyt kyseenalaistaa isäni epäoikeudenmukaista käytöstä myös veljeni aikaan, mutta veli ei halunnut kuulla ja lateli latteuksia tyyliin: "ainahan riitaan tarvitaan kaksi" jne. Mikä riita se sellainen on, jossa vanhempi on väkivaltainen pientä lastaan kohtaan tämän ensimuistoista asti? Ja jatkaa samaa lapsen aikuistuessa ja saadessa myös omia lapsia? Ilmeisesti etuoikeutetussa asemassa oleva ei tahdo vaarantaa omaa erityisasemaansa puolustamalla ns. heikompaa? 

Jo tähän asti olemme yrittäneet minimoida kanssakäymisen ihmishirviömäisen isäni kanssa, mutta nyt lapsen kasvaessa on pakko katkaista välit kokonaan. Pahimmalta tuntuu jättää rakastava ja herttainen äiti yksin uhriksi. :(

Nyt yritänkin miettiä keinoja ja tapoja pitää yhteyttä äitiin ja lapseni mummoon kaikesta huolimatta, ilman kontaktia isään. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Samalla taitaa minimoitua kanssakäyminen myös veljen kanssa, isäni kätyri kun on.

Alkuperäiseen kysymykseen, kauanko lapsi muistaa. Ei lapsi unohda, mutta ei muistelekaan usein, jos isovanhemmasta ei puhuta. Meillä on tällainen isovanhempi, jota lapset eivät ole nähneet lähes vuosikymmeneen, koska isovanhempi asuu erittäin kaukana, ei matkusta lastensa luo eikä toivo heitä kotiinsa, on ts. erakko. Häntä ei kiinnosta omat lapset eivätkä lastenlapset lukuunottamatta yhtä lempilastaan, joka (onneksi) hoitaa vanhuksen asioita, vaikka hänkään ei asu lähellä. Me emme koskaan puhu tästä isovanhemmasta mitään negatiivista ja lapset ottavat hänet harvoin puheeksi. Ulkonäköäkään eivät enää muista. Jos voisin valita, tilanne ei olisi tämä.

Se joka ei ole ollut tekemisissä narsistin kanssa ei voi ymmärtää mitä se oikeasti on. Narsisti osaa todella taitavasti piilottaa todellisen luonteensa keneltä haluaa niin, että ulkopuoliset luulevat tätä suorastaan ihanneihmiseksi. Kuitenkin kaikki narsisitin lähellä olevat ovat tämän uhreja joilta itseltäänkin kestää yleensä vuosia tajuta mikä on vialla tämän ihmisen kanssa. Ovat loistavia manipuloimaan ja pitämään otteessaan lähipiiriä joten en epäile etteikö tässäkin tapauksessa puoliso/isä olisi uhri. Oma äitini niin ikään naristi joka on tehnyt isoveljeni elämästä varsinkin lapsena helvetin. Jollain perheellä saattaa olla kaapissa joku luuranko, meillä niitä on kokonainen hautausmaallinen. Jos tästä ihmisestä kerrottaisiin hänen tutuilleen ja sisaruksilleen ja muille sukulaisille mitä hän on tehnyt ei sitä kukaan kuuna päivänä uskoisi. Veljeni on katkaissut välin äitiin nyt aikuisena, mitä äitini ei mitenkään voi ymmärtää. Hänhän on täysin viaton, hänellä on ollut vaikeaa. Turha yrittää pullikoida tällaisen ihmisen kanssa yhtään mitään, ainoa keino on katkaista välit tyystin. Se ei siitä miksikään tule muuttumaan.

Äkkiä se unohtaa.

Ehkä vuosi menee. Jemmaa valokuvat ja saadut lahjat jos haluat nopeuttaa.

tuskin puhuu paljonkaan 2-3 kk kuluttua kun eivät ole näköpiirissä. 

mitä muuten äitisi teki jouluna?

Rohkea päätös! Meillä samanikäinen juttelee paljon myös jouluna tapahtuneista jutuista. Eiköhän ne siitä unohdu kun tulee uusia juttuja :)

Mitä se mummo sanoi lapselle? En oikein ymmärtänyt?

Avaatko vähän enemmän tätä ap ?

Taidat ylireagoida. Lapsen kannalta paras olisi, ettei välit täysin poikki. Tapaa pari kertaa vuodessa perheesi kanssa häntä normaalisti ja se siitä. Kyllä sekin lapseen jäljen jättää, jos isovanhempia ei ollenkaan tavata.

Unohtaa muutamassa kuukaudessa.

Jos on ahdistava ihmissuhde, niin on kaikille parempi ettei ole niitä velvollisuustapaamisiakaan. Harvoin tavatessa tilanteet kulminoituvat ja niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Äitini jätti lapseni täysin huomiotta tämän serkun saavuttua paikalle ja sen jälkeen lähinnä tiuski hämmentyneelle ja samaa huomiota (riehumatta) hakemaan tulleelle lapselleni. Eli muuttui täysin läsnä olevasta, lapseni kanssa leikkineestä ja hullutelleesta mummosta vihaisesti katsovaksi ja tiuskivaksi ihan yht'äkkiä; naamio tippui eikä jaksanut enää teeskennellä.

Lapseni serkku on äitini lempilapsen lapsi ja käytös mukailee minun lapsuudessani ollutta menoa yksi yhteen; hylkiö ja lempilapsi mutta jo toisessa polvessa. Tätä on ollut ilmassa jo aiemminkin, mutta ei mitenkään näin pahana. Tuumasimme mieheni kanssa, että paskasta ei saa konvehtia ja parasta olla olematta missään tekemisissä. Näin minäkään en ole yhteydenpidon jälkeen vihainen ja surullinen, kuten aiemmin on käynyt. Vaikka pidän äitiäni kylmänä hirviönä, on tämä minulle silti hieman vaikeaa, sillä lapsi taitaa aina olla jollain tavalla lojaali vanhemmalleen. Mutta kyllä tämä tästä.

-AP

Ahdistavat muistot jäävät pienenkin mieleen. Oma lapsemme joutui isovanhempansa hylkäämäksi koska hänellä epäiltiin harvinaista sairautta. Meidät passitettiin isovanhemmalta sen kertomisen jälkeen suoraan pihalle. Lapsi oli tuonikäinen ja muistaa vielä 13-vuotiaanakin isovanhemman raivon ja äkkilähdön.

[quote author="Vierailija" time="28.12.2014 klo 23:57"]

Taidat ylireagoida. Lapsen kannalta paras olisi, ettei välit täysin poikki. Tapaa pari kertaa vuodessa perheesi kanssa häntä normaalisti ja se siitä. Kyllä sekin lapseen jäljen jättää, jos isovanhempia ei ollenkaan tavata.

[/quote]

En ole ap, mutta sinulla ei taida olla kokemusta narsismista. Tai mikä sitten ap:n äitiä vaivaakaan. Kohtaamisesta häiriintyneen ihmisen kanssa voi kestää toipua pitkään. Ja ap on selvästi rohkea ja vastuuntuntoinen ihminen, kun käy selvittelemässä asioitaan terapeutin kanssa. Se on vain niin että jotkut ihmiset jättävät kohdatessa pahat jäljet. Ja kun kyseessä on oma äiti, asia on paljon karumpi. Itselläni kesti vuosia terapiassa ennenkuin selvisin vastaavassa tilanteessa masentumatta pitkäksi aikaa. Lasten etu ei ole masentunut äiti ainakaan.

Äitisi ei vaan jaksanut enää leikkittää eikä osannut luontevasti lopettaa?
Ehkä voisit jutella äitisi kanssa tästä. No entä isäsi. Et kai rankaise häntä äitisi takia. Kai isäai ansaitsee huomionne.

Onko sinulla välit poikki myöskin tähän "lempilapseen"?

[quote author="Vierailija" time="28.12.2014 klo 23:53"]

Mitä se mummo sanoi lapselle? En oikein ymmärtänyt?

[/quote]

Miksi alapeukutus? Eikö asiaa saa kysyä?