Omien vanhempien kuolema. Miten koitte? Miten selvisitte?

Isäni kuoli sairaskohtaukseen 34 v sitten. Olin ekaluokkalainen. Kyllähän se varjosti lapsuutta ja nuoruutta. Kaipaan edelleen isää etenkin lasteni vuoksi. Suru isän poismenosta oli erilaista kuin aikuisena.

Sen sijaan äitini kuoli 10 v sitten. Sairaskohtaukseen hänkin. Isän kuolemasta saakka olin joka ilta rukoillut "älä anna äidin kuolla" Kuitenkin sitä osasi odottaa, sen 20 vuotta ja lopulta pelätty puhelu tuli :(

Olihan se suru ja ikävä raastavaa, vei mennessään mutta jollain lailla puhdistavaa. Kaikki tuntui niin yksinkertaiselta, elämäänsä katsoi ikäänkuin ulkopuolisena. Suru oli fyysistä mutta silti jollain tapaa olin rauhallinen.

Esikoiseni oli vajaan vuoden vanha. Lasten puolesta olen pahoillani, mun puolelta ei ole isovanhempia. Äiti on ajatuksissani päivittäin, kauniina kaipauksena. Elän ja mietin esim että mitä äitini on miettinyt ikäisenäni jne.

Äitienpäivänä ja kuolinpäivänä suru fyysistyy. Keho muistaa ja alan tahtomattani itkeä näinä kahtena päivänä vuodessa.

Vuosien myötä olen helpottunut seuratessani ystävieni huolta vanhemmistaan. Mun ei tarvitse enää kokea samaa, olen siinä mielessä vapaa.

19, kaunis kirjoitus.

Isäni kuoli kaksi vuotta sitten yllättäen. Puolitoista vuotta meni aika sumuisena, usein tuli hetkiä, jolloin meinasi soittaa hänelle,kunnes muisti asian. Nyt surun tunteet yllättävät välillä ja kyyneleet nousevat silmiin kaipauksen vuoksi, mutta elämä on selkeää kuin ennenkin. Oli elämäni kovin kokemus tähän mennessä.

21, halaus sulle!

15 jatkaa: Äidin kuoleman jälkeen sitä sitten ripustautui muihin läheisiin, esim isäni on ollut siitä asti minulle kaikki kaikessa kun kahdestaan hänen kanssaan jäätiin. En ole ikinä, en IKINÄ edes uskaltanut enkä halunnut riidellä hänen kanssaan. Niin kova menettämisen pelko. Samaten mummuni on ollut äärettömän tärkeä. Kauhulla odotan, koska heidät minulta pois viedään, en tiedä miten tulen kestämään...