Omien vanhempien kuolema. Miten koitte? Miten selvisitte?

Äitini kuoli 7viikkoa sitten yllättäen. Shokki vaihe on ohi,mut nyt on tullu se "miksi?miksi?miksi?" Vaihe. Olo on todella ärtynyt ja välillä tulee todella ahdistava olo. Pahimpaan ahdistukseen olen joutunut ottamaan lääkettä. Uskon että olo helpottaa päivä kerrallaan. Tietenki tulee erillaisia päiviä,mut pääasia että tunteiden kanssa etenee. Ei ole yhtä ja samaa tapaa surra. Jokainen suree omallalailla.

terveisin: Lh joka myös työssään on joutunut paljon saattohoitamaan ja laittanut kuolleita,mutta oman äidin näkeminen ruumishuoneella...ei sitä pysty sanoin kuvaamaan.

Menetin äitini vuosi sitten lyhyen sairastamisen jälkeen ja pitkään kesti ennenkuin kuolema edes tuntui todelliselta. Työkokemus hoitoalalta auttoi ymmärtämään kuoleman fyysisesti. Olin paikalla kun äitini kuoli ja en panikoinut asiasta. Henkisen puoleen työkokemuksesta ei sitten ole hyötyä. Jokainen kokee asian eri tavalla. Yleisesti sanotaan että suruun menee vuosi ennenkuin toipuminen alkaa. Voin yhtyä tähän. Isälläni on asian käsittely vielä aivan kesken.

Mukava kuulla, että muutkaan hoitotyöntekijät täällä ei suhtaudu oman vanhemman kuolemaan kliinisesti. Toisin kuin nro 17 vaatii. Paljon voimia teille.

Ap

Äitini kuoli yllättäen kauppa matkalla sairaskohtaukseen. Olin juuri itse saanut esikoiseni. Se oli hyvin rankkaa, tästä on kulunut 14 vuotta ja vieläkin mietin häntä usein. Kaipaus oli valtava, rakastin äitiäni. Isäni taas kuoli vuosia myöhemmin, äitini oli hänen tukensa ja hoitanut häntä. Isäni oli minulle vieras, siihen on paljon syitä... Hänen kuolemansa oli helpotus.
Olen surrut myös lasten puolesta ja sitä ettei heillä ole ollut isovanhempia. Hoitaja minäkin.

Otan osaa 2. Yllättävä kuolema ei anna mahdollisuutta jättää hyvästejä rauhassa. 

Ap

Kiitos:)

Isäni kuoli tänä syksynä, arvaamatta, äkkiä ja yllättäen. Löysin hänet polulta. Rakastin niin paljon ja nyt välillä vihaankin. Oliko sen nyy pakko menä sinne yksinään? Pakko kuolla? Me oltais tarvittu sitä vielä!

juu, en ole päässyt yli.

Voi 5, niin paljon voimia :(

Ap

Ymmärrän sinua täysin numero 5, koin niin samoja ajatuksia äitini suhteen. Hän karttoi lääkäreitä kuin ruttoa ja sepelvaltimotauti oli edennyt jo pitkälle... Koin vihaa, turhautumista, avuttomuutta, että miten Se äiti nyt jo lähtee. T.2

Raskaana koin äitini kuoleman.Ei voinut kuin itkeä ja kestää se suru.Aika auttoi.Ja se että puhuimme äitini kanssa kaikki asiat selväksi ennen hänen kuolemaansa.Mitään ei jäänyt sanomatta.Ja äiti sanoi että tulee enkelinä minua katsomaan.

Läheisen poistuminen keskuudestamme jättää aina tyhjän tilan. Minulle vanhempani eivät olleet siinä suhteessa mitenkään poikkeuksellisia: kaipuu jäi...

Kiitos. T. 5

Otan osaa. Oma isäni kuoli kuukausi sitten enkä usko sitä vieläkään todeksi, elän usvassa aivan kun jossain sumussa. Odotan että Tää on vaan pahaa unta ja herään kohta ja kaikki olisi hyvin.. Ikävä on aivan suunnaton.

En ole niin tunteellinen ihminen. Äiti kuoli joskus 90-luvun lopulla kun olin sinkku ja tein paljon töitä ja opiskelin samalla. Kuten huomatte en muista edes vuotta. Joskus mietin äitiä mutta aika harvoin. 

Tuo numero 11 tuntema "paha uni" tuntuu tutulta, ajattelin pitkään, että asiat palautuvat ennalleen ja äiti palaa maisemiin. Olen jollain lailla "invalidisoitunut" hänen kuolemansa jälkeen. T.2

Kyllähän se surullista on, mutta pääsin siitä yli ihan normaalisti. Yhteistä historiaa ei mikään pyyhi pois ja musitot jäävät. En ole kovin tunteellinen ihminen.

Menetin äitini todella pienenä tyttönä, aivan aivan liian varhain. Jos nyt koskaan "aika on tarpeeksi kypsä" läheisen menettämiselle. Voi hyvä tavaton kuinka olisin tähänastisen elämäni varrella äitiä tarvinnut. Äidistä on joitakin eläviä muistoja ja paljon valokuvia. En voi muistaa tarkalleen millainen äitini oli, mutta muistan miten ihanaa meillä oli perheessämme. Äitini kuolema on ollut joillekin syy kiusata minua eskarissa, ala-asteella ja ylä-asteella. Se todella sattui ja jätti jälkensä. Eihän se minun vikani ollut, jos olisin saanut päättää niin tottakai minullakin olisi ollut äiti! Ihan kuin en olisi muutenkin asiaa surrut... Aihe on edelleen minulle hyvin arka, itkeskelen kun ajattelen äitiä enkä pysty hänestä ja kuolemasta puhumaan ilman että joudun nieleskelemään kyyneleitä. Tästä on kuitenkin jo 20 vuotta, mutta silti. Äiti <3

Omat vanhempani kuolivat minulle henkisesti, kun päättivät hylätä minut nuorena. Heidän lopullinen kuolemansa tulee olemaan vain helpotus ja vapautus. Sen sijaan rakastin isoäitipuoltani yli kaiken ja hän oli paras ystäväni ja häntä myös pidin äitinäni ja kaikki ystäväni tiesivät tämän ja ihailivat isoäitipuoltani. Ongelma oli vain siinä, että hän oli hyvin vanha ihminen, eikä vanhoihin ihmisiin saisi kiintyä liikaa. Hän kuoli yli 90-vuotiaana eli hyvin korkeassa iässä ja omasta halustaan. Silloin en hyväksynyt tapahtumaa, mutta nyt pidän sitä armon tekona omaa itseään kohtaan. Isoäitipuoleni oli silloin jo niin pahasti halvaantunut, ettei pystynyt edes puhumaan. Jokatapauksessa mikään toinen asia ei ole minuun niin paljon vaikuttanut kuin isoäitipuoleni kuolema. Se muutti minut täydellisesti, koska menetin kaiken - ystäväni pakenivat, miesystäväni jätti, jouduin luopumaan lapsuudenkodista ja muuttamaan lopulta toiseen kaupunkiin, menetin uskoni Jumalaan, terveyteni, opiskeluni keskeytyivät vuosiksi jne. Mietin varmasti miljoona kertaa, että elänkö enää vai onko tämä jo kuoleman jälkeistä elämää eli pitäisikö minun mennä isoäitini perässä. Minulla meni 7 vuotta ennen kuin selvisin tapahtuneesta. Muutuin elitistisestä pintaliitäjästä, joka halusi kuulua suihkuseurapiireihin ja tehdä akateemisen uran, humanistiseksi, nöyräksi ja vaatimattomaksi sosiaali- ja terveysalan työntekijäksi, jonka ura jakautui työskentelyyn ihmisten auttajana monenlaisissa eri paikoissa. Jos olisi ollut uskoa, olisin todennäköisesti valinnut papin uran. Kuoleman kokemusta ei siis pidä vähätellä. Se on muutenkin yksi ihmisen elämän oleellisimpia asioita. Se teki minusta aidomman ja paremman ihmisen.   

Et ilmeisesti tarpeeksi kauan. Toiset vaan ei "opi" vainajien kanssa "työskentelyyn" Turha siis väittää että hoitaja sitä ynnä sitä jos pitää palstalle tulla kysymään täll'istä.

T. Vainajien kanssa tekemisissä päivittäin.

17, haista piiiiitkä paska. Ettäkö jos omainen on lääkäri tai hoitaja, hän on valmiimpi kohtaamaan omaisensa kuoleman? Tiesitkö, että lääkäritkin käy lääkärissä ja poliisi voi saada sakkolapun?