Suuresta haaveesta luopuminen ja suruprosessi - kokemuksia?

Suree aikansa, nukkuu hyvin, käsittelee asiaa vaikka kirjoittamalla tai miettimällä pitkillä kävelylenkeillä. Vähitellen asian alkaa hyväksyä ja tulee muita haaveita.

Kenenkään haave ei ole hölmö. Me ihmiset välillä olemme toisiamme kohtaan hölmöjä.

Niin, kuin kaikessa aika, aika ja aika.

Miksi ole joutunut luopumaan...AP

Pakko lopulta päästää irti, koska se on ainoa keino saada elämään tilaa uudelle haaveelle ja tavoitteelle.

Ensin pitää sanoa itselle tietoisesti, etten enää halua tätä. Sitten pitää surra. Lopulta hyvästellä ja kohdata tyhjyys.

Nyt se lohdun sana. Luonto kammoaa tyhjiötä. Jotain tulee tilalle, ja vaikka se ei ole sama kuin alkuperäinen haave, se kuitenkin on jotain.

Ensin tietoisesti jätin asian ajattelun. Kun aikaa kului, niin pikku hiljaa kerin asiaa auki. Pahalta tuntuu vieläkin, mutta pahin kipu on ohi.

Itse olen joutunut luopumaan ammatillisesta haaveesta terveyssyistä, sekä romanttisesta haaveesta kumppanin petettyä luottamuksen. Ensimmäisestä toipui nopeammin, vaikka toisin olisi voinut luulla.

On aika surra, ja aika lopettaa sureminen.

Tämä lause tuli itselleni mieleen hyvin suuren menetyksen jälkeen, kun sitä suremisen aikaa oli kestänyt jo todella kauan, ja oli todellakin tullut aika lopettaa sureminen. Ymmärrän tämän juuri niin, että silloin on tullut aika löytää elämään jotakin muuta tärkeää, tai ainakin antaa mahdollisuus uusille asioille ja kokemuksille. Menetettyä ei saa takaisin suremalla, mutta sen voi valita, jääkö loppuiäkseen haikailemaan jotain mennyttä, vai uskaltaako rohkeasti katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.