Miksi pienten lasten vanhemmat eroavat?

Me erosimme lapsen ollessa 1,5-vuotias. Syynä oli miehen alkoholismi, ja olisi pitänyt tajuta erota jo paljon aikaisemmin. Vikaa on kyllä minussakin: Olisi pitänyt osata nähdä vaaran merkkejä jo heti seurustelun alusta asti, sillä olihan niitä, en vain naiivina tajunnut. Toisaalta en ole koskaan ollut alkoholistin kanssa tekemisissä, joten vaikeaahan se olisi ollut ymmärtää, miten jollakulla todella on ongelmia alkoholin suhteen... Kaiken kaikkiaan etenimme aivan liian nopeasti. Olin nuori ja tyhmä, ja olen monta kertaa katunut, etten valinnut lapseni isää paremmin. Elinikäinen taakka stressata, miten isän holtittomuus vaikuttaa lapseen ja mitä jos se keksii vaatia kahdenkeskisiä tapaamisia jne... :/

[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 13:48"]

Mies ei enää anna munaa, harkitsen eroa. Muuten menee hyvin, meillä on hauskaa ja hän on osallistuva isä. Moneen vuoteen ei ole raottanut mulle boksereita.

[/quote]

Osta mieheloesi lahjaksi tangat.

Joskus haaveilen erosta ihan vain sen takia, että saisin omaa aikaa ja omaa rauhaa. Nyt on koko ajan joku vaatimassa jotakin. Sitten kun saan lapset nukkumaan, haluaisin viettää aikaa yksin, mutta takaraivossa koko ajan ajatus, että seksiä pitäisi harrastaa, että parisuhde pysyisi hyvänä.  Arkena päiväkoti-ikäiset lapsemme menevät niin myöhään nukkumaan, että samalla menen itsekin. Käytännössä siis oma aika rajoittuu viikonloppu-iltoihin, jolloin haluaisin vain olla yksin enkä nähdä ketään ja juuri silloin sitä seksiä sitten pitäisi harrastaa.  Tämän takia minulla on jatkuvasti olo, etten saa olla rauhassa. Rakastan miestäni ja kaipaan aikaa hänen kanssaan. Ensin vain haluaisin olla puoli vuotta näkemättä ketään tai ajattelematta ketään muuta kuin itseäni. 

Meillä arki toimii hyvin. Mies hoitaa lapsia vaikka minä vastaan jonkun verran enemmän varsinaisesta kasvattamisesta. Mies tekee kotitöitä oma-aloitteisesti, joten siitäkään ei kiikasta. Meillä oli hyvä parisuhde ennen lapsia ja tavallaan on vieläkin. Kaipaan vain niin kauheasti omaa aikaa ja omaa rauhaa, että jaksaisin taas olla mieheni kanssa. 

Koska vasta sitten kun lapsi syntyy, niin parisuhteen heikot kohdat tulevat esiin. Monet luovuttavat liian helposti eivätkä edes vaivaudu yrittämään tosissaan selviytyä parisuhdekriisistä. Mutta on niitäkin paljon, kun sinnittelevät huonossa suhteessa liian kauan ja lapsetkin jo kärsivät.

Meillä kävi niin, että suhde oli jo alunperin aika laimea, olin nuori enkä oikein osannut kaivata enemmän (siis alkuvuosina). Silti meillä oli jo ennen lapsen syntymää sitä ongelmaa, että koin ettei mies halunnut eikä välittänyt minusta tarpeeksi. Itsetunto kärsi tosi paljon ja vaikka usein yritin puhua miehelle asiasta, niin tilanne ei muuttunut. Tulin raskaaksi, koska molemmat halusivat lapsen ja varmaan myös kuviteltiin sen jotenkin parantavan suhdettamme. Näin ei käynyt vaan päinvastoin. Vauva oli tosi helppohoitoinen ja nukkui kaiket ajat. Aikaa olisi ollut seksille ja parisuhteelle vaikka kuinka paljon, mutta mies ei ollut kiinnostunut minusta. Epäilin jo homoksikin kun ei sillä muitakaan naisia ollut. Käytiin pariterapiassa mutta ei auttanut. Halusin erota kun lapsi oli 1-vuotias. Seksiä ei ollut enää yhtään ja kaikki vähäinenkin läheisyys suhteesta oli kadonnut. Silti mies ei olisi halunnut erota (varmaan lapsen takia). Itse olen edelleen sitä mieltä että ero oli elämäni paras ratkaisu. Nykyään olen naimisissa miehen kanssa joka todella rakastaa minua ja haluaa minua ja kaikki asiat ovat paljon paremmin.

2

[quote author="Vierailija" time="26.12.2014 klo 21:41"]Koska tajusin, valitettavasti,vasta lasten teon jälkeen miehen olevan lapsi myös. Kodin ja lasten hoito täysin mun vastuulla. Erikseen piti sanoa miehelle että hei sun lapsi itkee, kuuletko, jos halusi miehen jotaki tekevän. Siinä sivussa jostain kumman syystä katosi kaikki kunnioitus ja tunteet miestä kohtaan. Koin että mun on helpompi elää keskenään lasten kanssa kuin avioliitossa kahlitsevan, ruikuttavan, tavaroita hajottavan pleikkariaddiktin kanssa.. Siinä siis ne loputkin syyt.
[/quote]
Harvinaisen aivokuollut kalkkuna olet. Piti ihan useampi penikka vääntää ennen kuin tajusit, normaaliälyinen nainen olisi ymmärtänyt viimeistään ensimmäisen virhehankinnan jälkeen.

2

2

Olen kanss ihmetellyt samaa. Ystäviä, tuttavia duunikaveita, jotka tekevät lapsen, ostavt yhteisen sunnon ja ennen kuin lapsi täyttää kaksi erotaan. Miten asiat voi muuttua kahdessa vuodessa niin, että ensin ollaan onnellisia ja parissavuodessa kaikki onkin ihan pielessä.

Koska tajusin, valitettavasti,vasta lasten teon jälkeen miehen olevan lapsi myös. Kodin ja lasten hoito täysin mun vastuulla. Erikseen piti sanoa miehelle että hei sun lapsi itkee, kuuletko, jos halusi miehen jotaki tekevän. Siinä sivussa jostain kumman syystä katosi kaikki kunnioitus ja tunteet miestä kohtaan. Koin että mun on helpompi elää keskenään lasten kanssa kuin avioliitossa kahlitsevan, ruikuttavan, tavaroita hajottavan pleikkariaddiktin kanssa.. Siinä siis ne loputkin syyt.

Nykyään on ehkä niin, että ensin ns. pitää elää monien vuosien menovaihe bilettämisineen ja matkusteluineen, jolloin lapsiperheen arkeen siirtyminen kertarysäyksellä on valtava elämänmuutos. Siihen vielä lisäksi, että liian monet naiset mieltävät itsensä vain äideiksi. Mitä sellaisesta parisuhteesta tulee, jos ollaan vain äiti ja komenneltava tossu eikä nainen ja mies.

[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 13:48"]

Kerronpa omalta kohdalta keskeisimmät syyt.

Tärkein oli se, että mies ei hoitanut lasta lähes ollenkaan. Pari kertaa kuussa vei vaunuilla ulos, jos oikein aiheesta avauduin, mutta oma-aloitteisesti ei mitään mielenkiintoa. Tv:n jääkiekko-ottelu oli esimerkiksi hänelle tarkeämpi kuin kipeän lapsen huomiointi. Hän jopa suuttui silloin 5kk: ikäiselle vauvalle, kun tämä huusi kurkku suorana kun lätkä alkoi. Mies sanoi vaan vauvalle, että "kyllä mä tiedän, että sulla on tylsää". Ja lapsella siis korkea kuume, ei ollut tylsyydestä kyse.

Mies ei myöskään kompensoinut tätä lapsen hoitoon osallistumattomuutta esim. hoitamalla muita asioita. Ei. Kodin hoito oli myös minun vastuullani. Mies kävi töissä, makasi sohvalla ja vähintään joka toisen viikonlopun vietti jossain muualla rentoutuen, koska "hänellä on niin raskasta".

Siinä vaiheessa kun hän alkoi vielä arvostella minun tapaani hoitaa lasta (mielestäni ilman syytä) ja alkoipa myös nimitellä minua ämmäksi ja huoraksi ja vaikka miksi. Siinä vaiheessa ajattelin, että mihin se rakastamani mies on kadonnut. Se, joka oli meistä alunperin vauvakuumeessa, ja joka taivutteli minut suostumaan perheen perustamiseen.

Varasin ajan perheneuvolasta pohtiakseni asioita. mies otti sen automaattisesti eron ensi askeleena eikä suostunut keskustelemaan mistään. Asia tuli todella selväksi ja eropäätös oli helppo.

[/quote]

Siis mitä hittoa, ihan ku mun elämäntarina vauvavuodelta! Tosin itse sinnittelin pahimman yli ja nyt onni ja perhe-elämä taas kukoistaa kun lapsi on isompi. Ennen vauvan 1v. synttäreitä miehellä jokin loksahti ja tajusi isän vastuunsa. MONTA kertaa teki mieli luovuttaa.

No, miehellä iski pikkulapsiaikana menovaihde päälle. Pienten lasten kanssa onkin kiva siivota oksennuslammikkoonsa sammuneen isän sotkuja. Siihen päälle mies vielä aloitti sivusuhteen ja syytti kaikista oman elämänsä ongelmistaan minua.

Liikut erilaisissa piireissä. Yksikään tuntemani pari ei ole eronnut pikkulapsivaiheessa.

No meillä miehen elämään asteli harrastuspiireistä nainen, jolle ei avioliitto ja kolme lasta ollut este eikä edes hidaste. Eikä arkeen väsynyttä miestäni varmaan tarvinnut kauheasti vikitelläkään. Sinne meni uutta elämää rakentaan sit. Elämä on. 

Ollaan oltu lapsen syntymän jälkeen 5 vuotta yhdessä ja toinenkin syntynyt siinä välissä. Parisuhde on kyllä usein koetuksella ja ero on käynyt välillä mielessä. Ollaan nuoria. Tunnen myös läheisesti toisen nuoren pariskunnan jolla sama tilanne ja tuskin eroavat. Toki vaikeuksia on ollut. Monia eronneitakin toki tunnen, niitä ehkä eniten. Meillä ongelmia aiheuttaa se, että mies ei kokee, että koska on töissä, ei minun kuulu "levätä" koskaan vaan lasten ja kodinhoito on vastuullani aina. Hän menee arkisin töihin ja vkloput voi vaikka nukkua 11 ja selvästi ärstyyntyy siitä, jos otan päiväunet ja hän on lasten kanssa sillä välin. Joudun myös ehdottamaan tekemistä lasten kanssa miehen puolesta. Ei omatoimisesti lähde esim. Ulos lasten kanssa pihalle. Toinen ongelma on raha, ei osaa ajatella rahan käyttöä ja ei tunnu ymmärtävän, että kun rahat loppuu ne loppuu. Kasvatuksessa ollaan myös usein eri mieltä. Näitä asioita ei tullut ilmi ennen lapsia, tosin lapsi tuli yrittämättä joten ei ehditty edes jutella näistä. 

[quote author="Vierailija" time="26.12.2014 klo 21:45"]

[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 13:48"]

Kerronpa omalta kohdalta keskeisimmät syyt.

Tärkein oli se, että mies ei hoitanut lasta lähes ollenkaan. Pari kertaa kuussa vei vaunuilla ulos, jos oikein aiheesta avauduin, mutta oma-aloitteisesti ei mitään mielenkiintoa. Tv:n jääkiekko-ottelu oli esimerkiksi hänelle tarkeämpi kuin kipeän lapsen huomiointi. Hän jopa suuttui silloin 5kk: ikäiselle vauvalle, kun tämä huusi kurkku suorana kun lätkä alkoi. Mies sanoi vaan vauvalle, että "kyllä mä tiedän, että sulla on tylsää". Ja lapsella siis korkea kuume, ei ollut tylsyydestä kyse.

Mies ei myöskään kompensoinut tätä lapsen hoitoon osallistumattomuutta esim. hoitamalla muita asioita. Ei. Kodin hoito oli myös minun vastuullani. Mies kävi töissä, makasi sohvalla ja vähintään joka toisen viikonlopun vietti jossain muualla rentoutuen, koska "hänellä on niin raskasta".

Siinä vaiheessa kun hän alkoi vielä arvostella minun tapaani hoitaa lasta (mielestäni ilman syytä) ja alkoipa myös nimitellä minua ämmäksi ja huoraksi ja vaikka miksi. Siinä vaiheessa ajattelin, että mihin se rakastamani mies on kadonnut. Se, joka oli meistä alunperin vauvakuumeessa, ja joka taivutteli minut suostumaan perheen perustamiseen.

Varasin ajan perheneuvolasta pohtiakseni asioita. mies otti sen automaattisesti eron ensi askeleena eikä suostunut keskustelemaan mistään. Asia tuli todella selväksi ja eropäätös oli helppo.

[/quote]

Siis mitä hittoa, ihan ku mun elämäntarina vauvavuodelta! Tosin itse sinnittelin pahimman yli ja nyt onni ja perhe-elämä taas kukoistaa kun lapsi on isompi. Ennen vauvan 1v. synttäreitä miehellä jokin loksahti ja tajusi isän vastuunsa. MONTA kertaa teki mieli luovuttaa.

[/quote]

Kiva kuulla että teillä sentään asia korjaantui. Onnea teille jatkossa!

Eron jälkeen lapsen isä on ollut todella etäinen. Näkee lasta muutaman kerran kuussa pari tuntia. Ei edes vie omien vanhempiensa luo lasta käymään. Minä vien, kun mummo lähettelee viestejä ikävästä. Toistaiseksi lapsi on ollut innoissaan kun isäänsä näkee, mutta ei osoita ikävöivänsä tätä. Olen todella surullinen lapsen puolesta.

[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 13:48"]

Kerronpa omalta kohdalta keskeisimmät syyt.

Tärkein oli se, että mies ei hoitanut lasta lähes ollenkaan. Pari kertaa kuussa vei vaunuilla ulos, jos oikein aiheesta avauduin, mutta oma-aloitteisesti ei mitään mielenkiintoa. Tv:n jääkiekko-ottelu oli esimerkiksi hänelle tarkeämpi kuin kipeän lapsen huomiointi. Hän jopa suuttui silloin 5kk: ikäiselle vauvalle, kun tämä huusi kurkku suorana kun lätkä alkoi. Mies sanoi vaan vauvalle, että "kyllä mä tiedän, että sulla on tylsää". Ja lapsella siis korkea kuume, ei ollut tylsyydestä kyse.

Mies ei myöskään kompensoinut tätä lapsen hoitoon osallistumattomuutta esim. hoitamalla muita asioita. Ei. Kodin hoito oli myös minun vastuullani. Mies kävi töissä, makasi sohvalla ja vähintään joka toisen viikonlopun vietti jossain muualla rentoutuen, koska "hänellä on niin raskasta".

Siinä vaiheessa kun hän alkoi vielä arvostella minun tapaani hoitaa lasta (mielestäni ilman syytä) ja alkoipa myös nimitellä minua ämmäksi ja huoraksi ja vaikka miksi. Siinä vaiheessa ajattelin, että mihin se rakastamani mies on kadonnut. Se, joka oli meistä alunperin vauvakuumeessa, ja joka taivutteli minut suostumaan perheen perustamiseen.

Varasin ajan perheneuvolasta pohtiakseni asioita. mies otti sen automaattisesti eron ensi askeleena eikä suostunut keskustelemaan mistään. Asia tuli todella selväksi ja eropäätös oli helppo.

[/quote]

Meillä on myös ihan samalla lailla ja olen puhunut erosta. Mies ei halua ja siitä keskusteleminen on mahdotonta. Lapset on pieniä, joten yritän miettiä muita asioita, en ole jaksanut enää edes puhua erosta, vaikka se olisikin järkevää. Menee huutamiseksi ja koska puhua voi vaan illalla kun lapset nukkuu, menee vaan nukkumaan riidan jälkeen ja seuraavan päivän mies mielistelee, on niin mukava ja esittää ihanaa ja koko asia unohtuu vaikka eilen olisin sanonut, että ero on nyt varma ja sen haluan.

Siksi ettei huonoon suhteeseen tarvitse jäädä edes lapsen takia. Jos puoliso käyttäytyy huonosti ja vastuuttomasti niin kyllä on kaikkien kannalta parempi erota. Usein ne epäkohdat kärjistyy vauvan tultua, toiset alkaa mieltyä sittenkin rillumarei elämään eikä kasvattaminen kiinnosta. Yksi rakas vanhempi on parempi kuin kaksi huonoa jotka vain riitelee mutta tehän ette sitä ymmärrä jotka haluatte pystyynkuolleita liittoja jatkaa. Vitun puusilmäiset kanat ja te varsinkin jotka paskapuheita viljelette. Onneksi kaltaisenne mätisakki pysyy niissä paskoissa suhteissaan lasten vuoksi, hyvät opit lapsille kasvaa tunnevammaisiksi. Niin niitä avioerolapsia saadaan seuraavissa polvissa kun kaltaisenne ihmiset ei uskalla erota ja ELÄÄ.

Vierailija kirjoitti:

Koska tajusin, valitettavasti,vasta lasten teon jälkeen miehen olevan lapsi myös. Kodin ja lasten hoito täysin mun vastuulla. Erikseen piti sanoa miehelle että hei sun lapsi itkee, kuuletko, jos halusi miehen jotaki tekevän. Siinä sivussa jostain kumman syystä katosi kaikki kunnioitus ja tunteet miestä kohtaan. Koin että mun on helpompi elää keskenään lasten kanssa kuin avioliitossa kahlitsevan, ruikuttavan, tavaroita hajottavan pleikkariaddiktin kanssa.. Siinä siis ne loputkin syyt.