Miksi pienten lasten vanhemmat eroavat?

Minulla on paras mahdollinen mies ja isä mitä voi olla. Hän tekee pitkiä päiviä töissä, hoitaa vauvaa öisin, remontoi taloamme iltaisin ja auttaa vauvanhoidossa niin paljon kuin pyydän ja tekee sen mielellään. Joskus myös siivoaa ja laittaa ruokaa. Pitää huolta äidistä ja tyttärestä. Ongelmana on vain se, että raskaaksi tultuani mies ei ole kiinnostanut minua seksuaalisessa mielessä lainkaan, lähinnä kuvottaa :( Olen todella pahoillani tämän asian vuoksi, sillä hän on luonteeltaan oikea enkeli, mutta ulkonäkö ei kiihota enää yhtään. Mietin usein eroa, mutta koska tiedän että mies todella murtuisi ja vauva kärsisi, en ole siihen vielä ryhtynyt. Seksiä meillä ei ole ollut n. 1 1/2 vuoteen... 

Se on nykyaikaa, juippi.

Oma hyvinvointi menee lapsen hyvinvoinnin edelle, veikkaisin..

No ei kai nyt valtaosa sentään eroa? Arki on toisenlaista lapsen kanssa kuin mitä osaa kuvitella, mutta kyllä siitä selviää. Minulla on kouluikäiset lapset ja sanoisin että suurin osa tuntemistani vanhemmista on edelleen yhdessä.

Naiset tarttee miestä nykyään tasan vaan sen verran, että saadaan siitettyä lapset ja auttavat pahimman vauva-ajan yli, ettei tartte yksin valvoa kaikkia öitä, vaan joku auttaa. Sit kun helpottaa ni siittäjä mäkeen, mitä sillä enää tekee?

Joillekin kelpais kumppani, mutta on niin kiire tehä lapsia, että tehdään kenen tahansa kanssa ja sitten ei jaksetakkaan kattella enää sitä ukkoa joka ei nyt olekkaan semmonen kun olisi halunnut, että se on ja kun lapsi-arki rasittaa jo tarpeeks ni mitä sitä yhtään ketään ylimäärästä siinä kattelee, kun ei se oo se "herra oikea" kuitenkaan.

Itse en tunne yhtään pariskuntaa joka olisi eronnu lasten ollessa pieniä. Jokusen työkaverin tunnen joka on eronnu kun on jäänyt eläkkeelle. Ehkä se on siitä kiinni keiden kanssa liikkuu. Älä kuitenkaan turhaan pelkää. Annatte toisillenne aikaa ja hellyyttä. Tuette toisianne vanhemmuudessa ja kannatte vastuun yhdessä.

Tietysti on näitä nuoria pariskuntia jotka on menneet yhteen hepposin perustein tai raskaus ei ole suunniteltu. Silloin voi käydä niin että kun oppii tuntemaan toisen arjessa se ei vastaakaan meilikuvaa.

Avopuoliso alkoi elämään vaan lapselle. Mitään läheisyyttä ei syntymän jälkeen enää saanut. Seksiä sai ainoastaan, kun vaimoke olisi halunnut toisen lapsen. Terapiassa käytiin, mutta ei sitä naista kiinnostanut kun olla äiti. Minua kuulemma rakasti, mutta tunnuin hänestä ällöltä ja hän koki olevansa vain lasta varten. Kun lapsi oli kolme ja puoli, otin ja lähdin. Minä halusin perheen jossa minulla on rakastava puoliso ja läheisyyttä. Olin vain niin naiivi, kun puolen vuoden jälkeen tutustumisesta laitettiin lapsi kertalaukauksella alulle. Olin itse 23 ja nainen jo 30. Ilmeisesti hänellä oli vain kova kiire saada lapsia ja minä nuorena miehenä tarpeeksi tyhmä niitä samantien siittämään. 

[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 13:33"]Oma hyvinvointi menee lapsen hyvinvoinnin edelle, veikkaisin..
[/quote]
Typerää yleistystä. Murtuneet kylkiluut onki tietty sitä itsekkyyttä.

Erosimme lasten ollessa pieniä, vaikka olisi pitänyt erota jo paljon aikaisemmin. Lapsilla kai yritettiin osittain paikata huonoa suhdetta. Eihän se tienkään toiminut vaan päinvastoin siinä vaippa-väsymyskaaoksessa sitten vasta ongelmat kärjistyivätkin ja ero oli ainoa vaihtoehto, muuten olisimme molemmat sairastuneet.

Kerronpa omalta kohdalta keskeisimmät syyt.

Tärkein oli se, että mies ei hoitanut lasta lähes ollenkaan. Pari kertaa kuussa vei vaunuilla ulos, jos oikein aiheesta avauduin, mutta oma-aloitteisesti ei mitään mielenkiintoa. Tv:n jääkiekko-ottelu oli esimerkiksi hänelle tarkeämpi kuin kipeän lapsen huomiointi. Hän jopa suuttui silloin 5kk: ikäiselle vauvalle, kun tämä huusi kurkku suorana kun lätkä alkoi. Mies sanoi vaan vauvalle, että "kyllä mä tiedän, että sulla on tylsää". Ja lapsella siis korkea kuume, ei ollut tylsyydestä kyse.

Mies ei myöskään kompensoinut tätä lapsen hoitoon osallistumattomuutta esim. hoitamalla muita asioita. Ei. Kodin hoito oli myös minun vastuullani. Mies kävi töissä, makasi sohvalla ja vähintään joka toisen viikonlopun vietti jossain muualla rentoutuen, koska "hänellä on niin raskasta".

Siinä vaiheessa kun hän alkoi vielä arvostella minun tapaani hoitaa lasta (mielestäni ilman syytä) ja alkoipa myös nimitellä minua ämmäksi ja huoraksi ja vaikka miksi. Siinä vaiheessa ajattelin, että mihin se rakastamani mies on kadonnut. Se, joka oli meistä alunperin vauvakuumeessa, ja joka taivutteli minut suostumaan perheen perustamiseen.

Varasin ajan perheneuvolasta pohtiakseni asioita. mies otti sen automaattisesti eron ensi askeleena eikä suostunut keskustelemaan mistään. Asia tuli todella selväksi ja eropäätös oli helppo.

Mies ei enää anna munaa, harkitsen eroa. Muuten menee hyvin, meillä on hauskaa ja hän on osallistuva isä. Moneen vuoteen ei ole raottanut mulle boksereita.

[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 13:33"]Oma hyvinvointi menee lapsen hyvinvoinnin edelle, veikkaisin..
[/quote]

Nimenomaan lapsen hyvinvointi menee oman edelle - lapsen on parempi olla rikkoutuneeata oerheestä kun huonosta perheestä.

[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 13:36"]

Naiset tarttee miestä nykyään tasan vaan sen verran, että saadaan siitettyä lapset ja auttavat pahimman vauva-ajan yli, ettei tartte yksin valvoa kaikkia öitä, vaan joku auttaa.

[/quote]

Taitava erota, koska miehet vaan nukkuu yöt eivätkä auta yhtään lastenhoidossa.

Mies halusi erota en minä. Oli syytä minustakin; hermot kireällä väsymyksestä. Mutta itse yritin selvittää asiat ja aina pyysin anteeksi ja annoin miehen teot anteeksi. Mies valitsi kuitenkin baari elämän eikä perhe elämää.

Minä ja mieheni ei koskaan olla oltu muuta kuin kavereita. Sääli että tajusimme sen vasta kun meillä oli pieni lapsi.. Mutta sitten en olisi ikinä saanut niin ihanaa lasta. Kaikella on näköjään tarkoituksensa. Pahoittelen sekavaa tekstiä, mutta pointti varmaan tuli esille.

Helppoa ja yksinkertaista on varmaankaan harvalla. Lapset muuttavat arjen melkoisen täydellisesti ja erityisesti pikkulapsi aikana vanhempia (tai hoitajaa) tarvitaan koko ajan. Syitä eroon on varmasti silti useita. Väkivaltaisessa tai alkoholisoituneen vanhemman perheessä ei kannata elää, lienemme jokainen samaa mieltä tästä. Sitten onkin hankalampi juttu nämä "mies ei osallistu", "nainen pihtaa", "nainen määräilee", "mies tuhlaa rahat" ym jutut. Nämä me jokainen koemme erilailla ja olemme valmiita erilaisiin kompromisseihin. 

Omakohtaisesti voin sanoa, että ensimmäisen lapsen ensimmäinen vuosi oli hankala. Mies ei jotenkaan voinut tajuta rooliaan isänä, vaikka hän oli se, joka meillä lasta halusi useamman vuoden ennen kuin minulle aika oli "kypsä". Mies harrasti, vietti saunailtoja ja pelasi pleikkaa kuten ennen lasta samalla kun esikoisen ensimäiset 6 kuukautta minä kuljin lääkärissä/neuvollassa ja yritettiin etsiä apua vauvan ongelmiin. Jotenkin mies sitten kasvoi kuitenkin vastuuseensa ja helpotti. No, tuli toinen ensimmäisen ollessa 2v 8kk. Hänelläkin oli vaikea vauva-aika. Elimme kuitenkin vauva-aikaa jotenkin enempi yhdessä ja jaksettiin paremmin, vaikka mies ei voinut osallistua rakentamisen ja työn vuoksi oikeastaan lainkaan lasten ja kodinhoitoon. Uuteen kotiin muutettuamme kuopuksen terveys vain huononi ja 1v synttäreiden aikaan oli ollut jo pari todella huonoa kuukautta, josta alamäki vain jatkui vielä 7 kuukautta. Oli neuvolan hoitajaa, lääkäriä ja tutkimuksia, välistä vuorokausia yliopistollisessa sairaalassa. Lapsi huusi öisin 3-4 tuntia, olimme molemmat töissä. Päivisin lapsi oli kiukkuinen, kun oli paha olla. Voin sanoa, että ero ei ollut kaukana. Minä itse asiassa ehdotinkin sitä, että saisimme molemmat välistä vapaatakin siitä rumbasta. Oltiin molemmat aivan järjettömän väsyneitä ja varmasti molemmat tietoisesti vältti edes puhumasta toisella kuin aivan pakosta ihan lyhyesti. Mies ei halunnut erota. Toisteli vain, että kun lapsi voi paremmin, niin elämä alkaa taas sujua. Toisaalta uskoin siihen, toisaalta en. No, lapsihan alkoi voida paremmin, mutta alkuun oli kyllä vaikea saada parisuhdetta vähääkään tyydyttäväksi. Puhuttiin ja päätettiin jatkaa, mutta helppoa ei ollut. Ja minä en voinut vain hyväksyä neutraalia suhdetta aviopuolison kanssa. Nyt on taas about vuosi kulunut pahimmasta ajasta ja asiat on ok. Joskus jopa voin sanoa taas huomaavani, miksi aikoinaan rakastuin puolisooni. Entistä ei ole takaisin saatu ja tuskin saadaan, mutta toisaalta muuta on saatu tilalle. Me on opittu elämään enempi perheenä. Minä olen oppinut ottamaan/vaatimaan myös omaa aikaa perheeltä harrastusten parissa ja hyväksymään miehen tarvitseman ajan hänen harrastuksissaan. Toki kompromisseja on tarvittu ja esim. harrastukset eivät voi enää olla niin iso osa elämää kuin ennen. En myöskään odota enää mitään "perhe idylliä", jota meillä naisilla valitettavasti on välistä tapana kuvitella. Mies taas  on oppinut enempi osallistumaan niin kotiasioihin kuin lähtemään perheenä uimaan tai laittamaan vaikka joulua, kuten tänä vuonna. Olemme edelleen nainen ja mies lapsista huolimatta. Edelleen meillä on törmäyksiä ja välistä mietin, että tuleeko tämä onnistumaan. Omaksi "häpeäkseni" on kuitenkin kehuttava miestäni, joka on sitä mieltä, että perhe-elämää ei olla ilman riitoja ja hankaluuksia ja niiden yli vain pitää elää:)

Pahoittelut pitkästä tekstistä:)

Omassa ystäväpiirissäni kukaan ole eronnut, mutta kun nyt vaikka ajattelen lapseni koululuokkaa, niin kyllähän eroperheitä on paljon. Mielestäni pikkulapsiaika perheessä on poikkeustila, koska unet saattaa jäädä huonoksi, vauva-aikana ei ainakaan itseäni seksi kiinnostanut hormonien takia jne. Parisuhde jäi väkiselläkin kakkoseksi vähäksi aikaa, kun vauva sitoo ainakin täysimettävää äitiä. Me päästiin näistä ajoista yli niin, että keskusteltiin asiasta avoimesti ja yhdessä todettiin, että ei tämä ikuisuuksiin tällaisena jatku. Seksiä myös oli säännöllisesti. Myös sellainen periaate oli itselläni, että en arvostellut miehen tapaa hoitaa vauvaa. Saatoin sanoa, esim. Että oon huomannut, että röyhtäys tulee parhaiten tässä asennossa, mutta en sitten kommentoinut, jos teki asian toisin.

Nyt kun lapset on jo isompia, niin ollaan läheisempiä ja onnellisempia kuin ikinä. Poikkeustila on ohi ja saadaan taas olla puolisoita toisillemme sen vanhempien roolin lisäksi.

Numero 29, puhut täyttä asiaa. Parisuhde on lapsen koti, näin sanoi terapeutti ja allekirjoitan täysin. Miksi joku haluaa kasvattaa lapset kodissa, jossa esim. nainen tekee kaiken ja mies vaan kaivelee muniaan ja korkkaa perjantaina kaljapullon. Tai riidellään jatkuvasti ja lapset saa olla varpaillaan. Antaa todella hienon kuvan aikuisen ihmisen elämästä.

Mikä siinä ydinperheessä on niin ihmeellistä, että se pitää perheenjäsenten hyvinvoinnin kustannuksella säilyttää?

[quote author="Vierailija" time="23.12.2014 klo 13:36"]

No ei kai nyt valtaosa sentään eroa? Arki on toisenlaista lapsen kanssa kuin mitä osaa kuvitella, mutta kyllä siitä selviää. Minulla on kouluikäiset lapset ja sanoisin että suurin osa tuntemistani vanhemmista on edelleen yhdessä.

[/quote]

Kuinka monta vanhempaa tunnet jotka ovat menneet naimisiin tehneet yhdessä lapsia, kasvattaneet ne aikuisiksi ja ovat edelleen yhdessä? Aika harva. 

Todella harva avioliitto kestää siitä nuoresta kun tekee ekat laapset siihen asti kun kuolee. 

[quote author="Vierailija" time="27.12.2014 klo 12:42"]

Siksi ettei huonoon suhteeseen tarvitse jäädä edes lapsen takia. Jos puoliso käyttäytyy huonosti ja vastuuttomasti niin kyllä on kaikkien kannalta parempi erota. Usein ne epäkohdat kärjistyy vauvan tultua, toiset alkaa mieltyä sittenkin rillumarei elämään eikä kasvattaminen kiinnosta. Yksi rakas vanhempi on parempi kuin kaksi huonoa jotka vain riitelee mutta tehän ette sitä ymmärrä jotka haluatte pystyynkuolleita liittoja jatkaa. Vitun puusilmäiset kanat ja te varsinkin jotka paskapuheita viljelette. Onneksi kaltaisenne mätisakki pysyy niissä paskoissa suhteissaan lasten vuoksi, hyvät opit lapsille kasvaa tunnevammaisiksi. Niin niitä avioerolapsia saadaan seuraavissa polvissa kun kaltaisenne ihmiset ei uskalla erota ja ELÄÄ.

[/quote]

Maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin hauskanpito ja oma napa