Miksi psyykkisesti sairaat väsyvät helposti kaikesta?

Koska aivot tekevät kaksi kertaa enemmän töitä, kun ne pyörittävät sekä ulkoista että sisäistä stressiä samaan aikaan.

Lääkitys väsyttää osaa, ainakin Venlan ja Ketipinorin käyttäjät ovat joskus kuin zombeja tässä asiassa.

2

No jos sinua väsyttää esim. pitkän työpäivän jälkeen, niin ainakin mulle jokainen kotonakin vietetty päivä on pitkä työpäivä, josta ei palaudu nukkumallakaan. Esim. jos tulee ns. takaumia jostain menneisyydessä koetusta kauheasta asiasta niin se vie yhtä paljon energiaa kuin kahden tunnin juoksulenkki. Ja mun psyykkinen häiriö näkyy siinä että noita takaumia tulee oikeastaan koko ajan (koska olin tavallaan unohtanut koko menneisyyteni koska se oli niin perseestä ja on vasta nyt alkanut tulla mieleen kakkaa monen vuosikymmenen ajalta). Nyttemmin on alkanut vituttaa kylläkin se, että olen olevinaan psyykkisesti sairas, vaikka on ihan normaalia käyttäytyä oudosti jos itselle on tehty vaikka mitä sairaita juttuja. Epänormaalimpaa olisi käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

koska vaikea-asteinen masennus vie toimintakyvyn.

Koska normaali käytös vaatii niin paljon energiaa psyykkisesti sairastuneelta. Siis että jaksaa käydä töissä ja huomioida muita ihmisiä siinä samalla. Esim. minä olen asiakaspalvelutyössä ja periaatteessa minun pitäisi myös tehdä vaikeita ratkaisuja työssä hakemalla apua työtovereilta, tarvittaessa. Siinä tarvitaan sosiaalisia taitoja ja joustamista ja lisäksi ihan tieto-osaamista. Sen lisäksi sairastan masennusta ja koko elämä usein tuntuu ihan turhalta. Joudun usein työmatkoilla aamuisin miettimään, että mikä järki tässäkin päivässä taas on ja miksi kävinkään töissä ja miksi ylipäänsä elän, kun ei tässä touhussa mitään tarkoitusta tunnu olevan. Kyllähän se väsyttää. Plus sitten se, että lääkityskin väsyttää. 

Mulla on raskaita asioita takana. Kehooni on kajottu ja väkivaltaa pienenä.
Ottaa voimille joskus.

Mä olen aina tarvinnu pitkät yöunet ja lepoa ihan nuoresta lähtien, koska olen ollut niin kova jännittämään! Jännitin kaikkea sosiaalista niin, että lukuisat opiskelut jouduin jättämään kesken lukion jälkeen ja töitä tein esim.keittiöapulaisena ja siivoojana ettei tarvitsisi stressata. Liikunta auttoi ja olinkin himourheilija monen monta vuotta. No, lopputuloksena jatkuvasta alisuoriutumisesta oli ahdistusoireinen masennus, josta toipuminen työkyvyttömänä vei monta vuotta ja kävin 2 vuotta terapiaa ja annettiin pysyvä lääkitys.

Nyt aikuisena olen onnistunut opiskelemaan ammatin ja käyn normaalitöissä ja lisäkouluttaudunkin alalla, MUTTA edelleen tarvin paljon unta ja töiden jälkeen nukun lähes aina. En ajattelekaan lapsien hankkimista ja mies onneksi on ollut mukana monta vuotta ja ymmärtää levon tarpeeni. Harmittaa vaan, että nuoruusvuodet meni aika hukkaan, koska apua en saanut enkä osannut hakea ja pääsin syrjäytymään juuri jännittämisen takia. Uskoisin, että montaa psyykkisesti oireilevaa väsyttää juuri lääkitys sekä jatkuva sisäinen kaaos. Itsestäni uskon myös etten nuku oikeanlaista unta, koska näen usein paljon unia/painajaisia enkä ole herätessäni juuri koskaan virkeä :(

12 jatkaa...

Ja myös minulla erittäin väkivaltainen lapsuus ja nuoruus.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 12:02"]

Myös aivovamman saaneet väsyvät, surevat väsyvät jne. Aina vaan kaikkien elimistö ei voi kestää ns normaalia kuormitusta.

[/quote]

Tekisi mieli laittaa tälle kommentille yläpeukku, mutta tökkää tuohon sanaan normaali. Mikä kellekkin on normaalia. Meillä on synnynnäisesti jo eriominaisuuksia, eli olemme erilaisia. Toiset syntyy työhäriksi pellolle vetämään kyntöauraa, toiset filosofeiksi. Ja kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan täällä maailmassa.

Sitten on tietty juuri noin kuten nelonen kirjoitti, että jos on masennus, aivovamma tms niin ko. ihminen ei enää kykene siihen mihin on ennen tapaturmaa/sairastamista kyennyt. Eihän sitäkään ihmetellä miksi jalkansa menettänyt ei enää kykene juoksemaan kuten ennen, ajattele ap niin. Vaikka et kykene omin silmin näkemään toisen ihmisen aivoissa olevaa vauriota joka on voinut syntyä tapaturmassa tai masennuksen seurauksena (masennus aiheuttaa fyysisiä magneettikuvissa näkyviä muutoksia aivoissa), niin se on silti sille sairaalle täyttä todellisuutta.

Ja lopuksi vielä muistutus kaikille: kohtele muita kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan.

Kaikkeen, mitä tekee, menee monin verroin energiaa verrattuna terveenä toimimiseen. Pitää skarpata pienemmissäkin asioissa, että saa ne hoidettua. Puhun puhelun ja uuvun niin, että nukahdan sen jälkeen, kun puhelimessa pitää etsiä sanoja (puhuminen tuottaa vaikeuksia) ja skarpata kuunnellakseen toista.

Istun koneella maksamassa laskut: on mentävä lepäämään kun ei pysty istumaan, hengästyttää, sydän hakkaa.

Laitan tiskit koneeseen: pitää skarpata jokainen liike ja ajatella kaikki oikein. Välillä laitan väärän ohjelman päälle, kerran unohdin kulhon väärin päin, kun en skarpannut tarpeeksi, toisella kertaa jostakin syystä meni talouspaperirulla koneeseen...

Vaikea depressio vie voimat niin, että sitä on vaikea kuvailla edes. Ruokakaupassakäynti on äärettömän raskasta, koska ihmiset, valot, hälinä, etiketit, valinnat, skarppaus, skarppaus, skarppaus.

Kaveri kävi muutaman tunnin kylässä. Oli kiva jutella, mutta nukuin koko seuraavan päivän (vaikka menin vierailun jälkeen nukkumaan klo 22).

Fyysinen kuntoni on ihan ok, lenkkeilen ja liikun terveenä paljon ja nyt sairaanakin yritän lenkkeillä ainakin 3 x vkossa. En jaksa nyt enempää, mutta lenkkeilen joka päivä taas kun jaksan.

Mielensisäinen myrsky vie energian.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 13:03"]

Mä olen aina tarvinnu pitkät yöunet ja lepoa ihan nuoresta lähtien, koska olen ollut niin kova jännittämään! Jännitin kaikkea sosiaalista niin, että lukuisat opiskelut jouduin jättämään kesken lukion jälkeen ja töitä tein esim.keittiöapulaisena ja siivoojana ettei tarvitsisi stressata. Liikunta auttoi ja olinkin himourheilija monen monta vuotta. No, lopputuloksena jatkuvasta alisuoriutumisesta oli ahdistusoireinen masennus, josta toipuminen työkyvyttömänä vei monta vuotta ja kävin 2 vuotta terapiaa ja annettiin pysyvä lääkitys.

Nyt aikuisena olen onnistunut opiskelemaan ammatin ja käyn normaalitöissä ja lisäkouluttaudunkin alalla, MUTTA edelleen tarvin paljon unta ja töiden jälkeen nukun lähes aina. En ajattelekaan lapsien hankkimista ja mies onneksi on ollut mukana monta vuotta ja ymmärtää levon tarpeeni. Harmittaa vaan, että nuoruusvuodet meni aika hukkaan, koska apua en saanut enkä osannut hakea ja pääsin syrjäytymään juuri jännittämisen takia. Uskoisin, että montaa psyykkisesti oireilevaa väsyttää juuri lääkitys sekä jatkuva sisäinen kaaos. Itsestäni uskon myös etten nuku oikeanlaista unta, koska näen usein paljon unia/painajaisia enkä ole herätessäni juuri koskaan virkeä :(

[/quote]

Mä olen juuri jännittämisen takia jättänyt koulut kesken ja tehnyt kaikenlaisia tylsiä pätkähommia. Nyt olen kaksi ja puoli vuotta ollut työttömänä ja masentuneena. Alisuoriutuminen on tosiaan ahdistavaa. Ja kyllä tämä merkityksetön ja päämäärätön elämä on tosiaan uuvuttavaa.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 13:17"]Kaikkeen, mitä tekee, menee monin verroin energiaa verrattuna terveenä toimimiseen. Pitää skarpata pienemmissäkin asioissa, että saa ne hoidettua. Puhun puhelun ja uuvun niin, että nukahdan sen jälkeen, kun puhelimessa pitää etsiä sanoja (puhuminen tuottaa vaikeuksia) ja skarpata kuunnellakseen toista.

Istun koneella maksamassa laskut: on mentävä lepäämään kun ei pysty istumaan, hengästyttää, sydän hakkaa.

Laitan tiskit koneeseen: pitää skarpata jokainen liike ja ajatella kaikki oikein. Välillä laitan väärän ohjelman päälle, kerran unohdin kulhon väärin päin, kun en skarpannut tarpeeksi, toisella kertaa jostakin syystä meni talouspaperirulla koneeseen...

Vaikea depressio vie voimat niin, että sitä on vaikea kuvailla edes. Ruokakaupassakäynti on äärettömän raskasta, koska ihmiset, valot, hälinä, etiketit, valinnat, skarppaus, skarppaus, skarppaus.

Kaveri kävi muutaman tunnin kylässä. Oli kiva jutella, mutta nukuin koko seuraavan päivän (vaikka menin vierailun jälkeen nukkumaan klo 22).

Fyysinen kuntoni on ihan ok, lenkkeilen ja liikun terveenä paljon ja nyt sairaanakin yritän lenkkeillä ainakin 3 x vkossa. En jaksa nyt enempää, mutta lenkkeilen joka päivä taas kun jaksan.
[/quote]

Jatkan vielä: kirjoittaminen jostakin syystä uuvuttaa vähemmän kuin puhuminen. Puhuessa alkaa myös helposti itkettää, mitä vastaan pitää taistella, jos ei halua avoimesti itkeä toiselle. Yleensä sitä ei halua, jos vaikka lapsen ope soittaa tai pitää muuten hoitaa puhelimessa jokin asia vieraamman ihmisen kanssa. Kirjoittaessa, vaikka tässä nyt, kukaan ei näe vaikla itkisin. Lisäksi jostakin syystä mun aivot ei kadottele sanoja kirjoittaessa, puhuessa takeltelen nyt sairaana ihan koko ajan, tulee pitkiä taukoja ja vaikutan ihan dementiltä.

Ap, minusta on kiva, että kysyt ja haluat ymmärtää.

Liian moni ajattelee vain, että mikä tuotakin nyt muka vaivaa, laiska typerys se vaan on, ja ei kukaan voi oikeasti olla NOIN väsynyt. Mielenterveyden ongelmista on ihan hirveän paljon ennakkoluuloja ja vääriä tietoja. Arvostan tosissaan, että joku kysyy suoraan mielummin kuin luulottelee ja arvostelee.

t. nro 15

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 13:22"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 13:17"]Kaikkeen, mitä tekee, menee monin verroin energiaa verrattuna terveenä toimimiseen. Pitää skarpata pienemmissäkin asioissa, että saa ne hoidettua. Puhun puhelun ja uuvun niin, että nukahdan sen jälkeen, kun puhelimessa pitää etsiä sanoja (puhuminen tuottaa vaikeuksia) ja skarpata kuunnellakseen toista. Istun koneella maksamassa laskut: on mentävä lepäämään kun ei pysty istumaan, hengästyttää, sydän hakkaa. Laitan tiskit koneeseen: pitää skarpata jokainen liike ja ajatella kaikki oikein. Välillä laitan väärän ohjelman päälle, kerran unohdin kulhon väärin päin, kun en skarpannut tarpeeksi, toisella kertaa jostakin syystä meni talouspaperirulla koneeseen... Vaikea depressio vie voimat niin, että sitä on vaikea kuvailla edes. Ruokakaupassakäynti on äärettömän raskasta, koska ihmiset, valot, hälinä, etiketit, valinnat, skarppaus, skarppaus, skarppaus. Kaveri kävi muutaman tunnin kylässä. Oli kiva jutella, mutta nukuin koko seuraavan päivän (vaikka menin vierailun jälkeen nukkumaan klo 22). Fyysinen kuntoni on ihan ok, lenkkeilen ja liikun terveenä paljon ja nyt sairaanakin yritän lenkkeillä ainakin 3 x vkossa. En jaksa nyt enempää, mutta lenkkeilen joka päivä taas kun jaksan. [/quote] Jatkan vielä: kirjoittaminen jostakin syystä uuvuttaa vähemmän kuin puhuminen. Puhuessa alkaa myös helposti itkettää, mitä vastaan pitää taistella, jos ei halua avoimesti itkeä toiselle. Yleensä sitä ei halua, jos vaikka lapsen ope soittaa tai pitää muuten hoitaa puhelimessa jokin asia vieraamman ihmisen kanssa. Kirjoittaessa, vaikka tässä nyt, kukaan ei näe vaikla itkisin. Lisäksi jostakin syystä mun aivot ei kadottele sanoja kirjoittaessa, puhuessa takeltelen nyt sairaana ihan koko ajan, tulee pitkiä taukoja ja vaikutan ihan dementiltä.

[/quote]

Sama juttu. Siksi kun minä olen nyt menossa terapiaan, niin olen pyytänyt että saisin kommunikoida kirjoittamalla- Tiedän nimittäsin kokemuksesta että jos puhun niin purskahdan itkuun enkä onnistu sanomaan tai kertomaan mitään. Ja puhuessa pidän myös taukoja ja kadotan sanoja.

2

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 13:28"][quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 13:22"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 13:17"]Kaikkeen, mitä tekee, menee monin verroin energiaa verrattuna terveenä toimimiseen. Pitää skarpata pienemmissäkin asioissa, että saa ne hoidettua. Puhun puhelun ja uuvun niin, että nukahdan sen jälkeen, kun puhelimessa pitää etsiä sanoja (puhuminen tuottaa vaikeuksia) ja skarpata kuunnellakseen toista. Istun koneella maksamassa laskut: on mentävä lepäämään kun ei pysty istumaan, hengästyttää, sydän hakkaa. Laitan tiskit koneeseen: pitää skarpata jokainen liike ja ajatella kaikki oikein. Välillä laitan väärän ohjelman päälle, kerran unohdin kulhon väärin päin, kun en skarpannut tarpeeksi, toisella kertaa jostakin syystä meni talouspaperirulla koneeseen... Vaikea depressio vie voimat niin, että sitä on vaikea kuvailla edes. Ruokakaupassakäynti on äärettömän raskasta, koska ihmiset, valot, hälinä, etiketit, valinnat, skarppaus, skarppaus, skarppaus. Kaveri kävi muutaman tunnin kylässä. Oli kiva jutella, mutta nukuin koko seuraavan päivän (vaikka menin vierailun jälkeen nukkumaan klo 22). Fyysinen kuntoni on ihan ok, lenkkeilen ja liikun terveenä paljon ja nyt sairaanakin yritän lenkkeillä ainakin 3 x vkossa. En jaksa nyt enempää, mutta lenkkeilen joka päivä taas kun jaksan. [/quote] Jatkan vielä: kirjoittaminen jostakin syystä uuvuttaa vähemmän kuin puhuminen. Puhuessa alkaa myös helposti itkettää, mitä vastaan pitää taistella, jos ei halua avoimesti itkeä toiselle. Yleensä sitä ei halua, jos vaikka lapsen ope soittaa tai pitää muuten hoitaa puhelimessa jokin asia vieraamman ihmisen kanssa. Kirjoittaessa, vaikka tässä nyt, kukaan ei näe vaikla itkisin. Lisäksi jostakin syystä mun aivot ei kadottele sanoja kirjoittaessa, puhuessa takeltelen nyt sairaana ihan koko ajan, tulee pitkiä taukoja ja vaikutan ihan dementiltä.

[/quote]

Sama juttu. Siksi kun minä olen nyt menossa terapiaan, niin olen pyytänyt että saisin kommunikoida kirjoittamalla- Tiedän nimittäsin kokemuksesta että jos puhun niin purskahdan itkuun enkä onnistu sanomaan tai kertomaan mitään. Ja puhuessa pidän myös taukoja ja kadotan sanoja.
[/quote]

Minäkin haluaisin terapiaa nimenomaan kirjoittamalla tai vaikka verkon kautta, jos nyt saan jotain apua vielä. Puhuminen on ajanhukkaa ja iso osa voimista menee siinä tilanteessa skarppaamiseen. mulla on ollut useammanlaista terapiakokeilua, mutta ilmeisesti juuri tästä syystä mikään ei koskaan ole auttanut.

Tuntuu muuten, aina sairauskausilla, että muut ihmiset ovat ihan outoja, kun ne haluavat koko ajan JUTELLA ja puhua. En yhtään pysty hahmottamaan, mikä motiivi siihen voi olla ja miten sellaista voi jaksaa. Totta kai tajuan järjen tasolla asian, mutta se on sairaana mulle niin totaalisen raskasta kuunneltavaa tai katsottavaa saati sitten, että pystyisin osallistumaan... Vaikutan taatusti aivan idiootilta tällaisena (ja sellaisena itseäni pidänkin). Siis ihmisten normaali jutteluhalu on todella ahdistavaa irl.

Luultavasti en ole kuitenkaan oikeasti niin idiootti kuin minä itseäni nyt pidän ja miten itseni näen, mulla on yliopistotutkinto ja ihan hyvä työ ja olen saanut ammatillisesti ihan fiksuja juttuja aikaan elämäni aikana. Sairaus vain tuntuu vievän kaiken, kaiken. Sekin uuvuttaa, kun miettii, että miten on mahdollista pudota tällaiseen tilaan, kerta toisensa jälkeen. Ja uuvuttaa, kun yrittää kaikin voimin aina kavuta ylös.

En minäkään jaksa jutella. En vaan jaksa. En edes yritä. Mieluummin keskityn meditaatioon ja muuhun rauhoittavaan toimintaan. Miksi edes avautua muille? Ei se auta. Itseni on minun kuitenkin ne inkkarit istutettava kanoottiin. 

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 13:38"]En minäkään jaksa jutella. En vaan jaksa. En edes yritä. Mieluummin keskityn meditaatioon ja muuhun rauhoittavaan toimintaan. Miksi edes avautua muille? Ei se auta. Itseni on minun kuitenkin ne inkkarit istutettava kanoottiin. 
[/quote]

Kyllä se avautuminen kuitenkin on ajoittain tarpeellista ja tärkeää. Olisin varmaan kuollut (suicidi) pari kk sitten, ellei työterveyshoitaja olisi kuunnellut itkuisen sekavan selostukseni ja järkännyt saman tien lääkäriin. Se, että sai sokellettua tilanteensa ulos, tuli kuullulsi ja ymmärretyksi ja että he molemmat myös puhuivat sillä tavalla, mikä rauhoitti ja antoi oljenkorren... se auttoi sen hetken yli ja vähän eteenpäin. Tuli olo, että on vähän edes turvassa.

Vaikkei juuri pystyisi puhumaankaan, niin kuulluksi tuleminen on tärkeää. En mäkään juuri nyt jaksa enkä halua vatvoa mitään sen pidemmälle, mutta tosiaan taas kerran huomasin sen, miten iso hoitovaikutus on sillä, miten sua kohdellaan esim. terveydenhuollossa.

Mutta joo, 22, ymmärrän pointtisi täysin, halusin vain tämän näkökulman myös sanoa.