Tunnetteko ihmisiä, joista on vaikea saada "otetta"?

[quote author="Vierailija" time="19.12.2014 klo 22:01"]

Mä en tajua mitään mitä te puhutte. Voisko tämä olla aspergerin sokea piste?

[/quote]

Ihan hyvin voi olla aspergerin sokea piste. Aspergereja on erilaisia. Me olemme muutakin kuin asperger, meillä on myös luonteenpiirteemme.

Itse ymmärsin hyvin, mistä tässä puhutaan, koska olen tuollainen ihminen. Joissakin tuttavuuksissa käy hyvin pian niin, että siihen ei enää tuodakaan ulkopuolelta lisäarvoa, ts että kerrottaisiin omista asioista aidosti, otettaisiin toisen asioihin kantaa aidosti, ihmeteltäisiin maailman asioita, ehkä vitsailtaisiin jne. Kaverisuhteen puheenaiheet ikäänkuin typistyvät pyörimään sen suhteen ympärillä, toisen asioita ihmetellen ja toista vaikuttamaan pyrkien.

Tämä on yksi harvoista kriteereistä ystävyyssuhteilleni. Mutta tämä on sitäkin tärkeämpi, pidän kiinni omista ja toisen rajoista, niitä ei ylitetä.

Kuvaa muuten täysin tuttavaani, mutta hän kyllä "tekee väärää" lievien rikosten merkeissä. Hän on persoonaltaan hyvin kompleksi ja egoistinenkin, mutta huippuälykäs ja erittäin aikaansaava. Toisinaan hän vaikuttaa psykopaatilta, joskus skitsofreeniseltä, hetkittäin autistiselta ja tämän jälkeen taas lämpimän ystävälliseltä. Ainakin aiemmin hänellä on diagnosoitu keskivaikea masennus. 

Mitähän aloittaja tavoittelee kysymyksellään? 

Miesystäväni on tuollainen ja onkin kiinnostavaa lukea tämän ketjun viestejä. Auttaa ymmärtämään häntä paremmin, kun on usein aika vaikeasti tulkittava.

Myöntää itsekin, että hankala luonne aiheuttaa ja on aiheuttanut hankaluuksia ihmissuhteissa. On vaikeaa, kun toisesta ei saa "otetta", vaan on jotenkin arvaamaton. Puheet ja teot tuntuvat olevan ristiriidassa ja mieli muuttuu vähän väliä. Ja sitten välillä on sellaisia etäisyyskausia. Joskus tuntuu, että haluaa kehittää riidan jostain pikkuasiasta ihan vain, että pääsisi mököttämään omissa oloissaan.

Minä olen varmaan monien mielestä tuollainen. Tuntuu ett selaiset ihmiset joiden kanssa itse ei halua olla, pörrää ympärillä ja haluaa kaveerata. Sitten sellaiset joiden kanssa itse haluaisi olla, eivät halua olla minun kanssa. Tai sitten on vaan niin huono itsetunto, että ei usko näiden hyvien tyyppin haluavan kaveerata, ja siksi itse ei uskalla olla aina niin aktiivinen. Jotain tälläistä ehkä.

2

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:24"]Minusta kyse on pikemminkin siitä, että on olemassa ihmistyyppi, joka haluaisi tietää muista kaiken, ennakoida heidän toimiaan ja siten hallita heitä. "Mikähän toi on miehiään?" "Ootsä lintu vai kala?" "Mä en saa siitä ja siitä oikein otetta." Aina kun näiden kanssa keskustelee, he yrittävät viedä keskustelua jonkun kolmannen osapuolen "vetäytymiseen", "assiin" tai "autismiin", "kaksisuuntaisuuteen", "ennakoimattomuuteen" ja "kiehtovuuteen". He ovat kerta kaikkiaan päättäneet, että se joku toinen ihminen on jotenkin mielenkiintoisen erilainen, haaste.

Kyse ei ole kyylääjistä eikä moralistista, vaan varmaan kyse on vain jostain pakonomaisesta luokittelun tarpeesta.

Tiedän useita tapauksia, joissa "uhri" vetäytyy porukoista ihan vain sen takia, että siellä on tuo luokittelija aina kyselemässä ja piinaamassa.

Tuo on eräänlainen luokanopettajapakkomielle. "Miksi se sanoi niin, miksi se teki niin, vetäytyykö se, eikö se ole sosiaalinen." 

Muistuttaa myös ihmistyyppiä, joka tulee iloisissa juhlissa viereesi boolikulholla ja heittää kommentin tyyliin "sä oot niin vihaisen ja surullisen näköinen... ootsa vihainen... mitä sä suret..." Vähän aikaa kun tuota myrkkyä kuuntelee, on tosiaan vihainen ja surettaa, että bileet meni moisen jankkaajan takia vituiksi!

Kaikilla ihmisillä tarve sosiaalisuuteen ja tarve vetäytyä vuorottelevat. Ongelmaksi sen alkaa kokea yleensä vasta siinä vaiheessa, kun joku kuvatunlainen epävarma luokittelija tulee siihen inttämään, että miksi vetäydyt.
[/quote] Meidän töissä on näitä luokittelijoita. Kun aloitin siellä eräät näistä naisista halusivat heti udella parisuhteeni, asunko omassa vai vuokra-asunnossa, ym. asioita,jotka eivät kerro minusta mitään. En kertonut heille näitä asioita, vaan halusin että minuun tutustutaan ihmisenä. Ja sekös niitä ahdisti ja pitivät minua epäilyttävänä. Kunnes tutustuivat minuun ihmisenä oikeasti... Inhottaa tuollaiset tyypit, jotka eivät osaa suhtautua uuteen ihmiseen jos eivät pääse luokittelemaan sitä johonkin lokeroon.

Minustakin tuntui siltä, että Ap kirjoitti minusta:)Joku tuossa epäili, että voiko tälläinen ihminen rakastaa ketään. Kyllä voi. Minulla on perhe, mies ja lapset. Mies ehkä joskus joutuu koville kansani, mutta aina ei vaan jaksaisi ihmisiä. Välillä sitä on kaikille ystävällinen, välillä ei olis kellekään mitään sanomista. Omaa aikaa kaipaisi paljon. Nyt kun lapset on jo isoja ja pari jo pois kotoa, oman ajan ottaminen onnistuu paremmin. Välillä harmittaa tämä epävakaa persoonallisuus , minkäs teet,,mutta tällä mennään hautaan asti.

Onhan noita ihmisiä, itsekin tunnistan kuvauksista itseäni hieman. Mutta kiinnostavuus ei ole tämän vaikeasti tunnettavan ihmisen ominaisuus, vaan sen, joka pyrkii hänen kanssaan parisuhteeseen. Osa meistä on lapsena omaksunut sellaisen tyylin kiintyä, että kumppaniksi valikoituu vaikeasti tavoitettavia. Äiti tai muu vakituinen hoitaja on ollut samanlainen, jolloin lapsi samaistaa rakkauden ja hoivan arvaamattomuuteen vielä aikuisenakin ja kohdatessaan sellaista rakastuu. Kaikkia nämä arvaamattomat tyypit eivät kiehdo ollenkaan.

Mä olen sellainen et vetäydyn heti jos joku yrittää tuppautua läheiseksi liian nopeasti, kyselee liian henkilökohtaisia jne. Olen kaiketi jonkinverran läheisyyskammoinen ja diagnoosina epävakaa persoonallisuus. Mutta sitten toisaalta olen auttavainen ja sillä tavalla luotettava että jos jollain on hätä vaikka keskellä yötä ja kukaan muu ei auta niin sitten kyllä minä olen se johon voi luottaa. Arvaamaton oon sillä tavalla et elämässäni saattaa tapahtua paljon suuria asioita viikonkin sisällä ilman että puhun välttämättä ihmisille jotka olettaa että heille kerrottaisiin. Aattelen että kerron kun nähään ja sitten ovat ihan ihmeissään :D Tosin positiivisella tavalla siis (useimmiten). Ja vetäydyn omiin oloihini jos on huonompia aikoja enkä halua vaivata ihmisiä murheillani.

Jos ei halua avautua koko elämästään paljon kyselevälle ihmiselle, onko silloin jollain tapaa sairas ja tarvitsee diagnoosin? 

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 16:09"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:56"]

En nyt halua loukata, mutta minun mielestä tässä on kyse vaan siitä, että toiset kasvaa "teinimäisistä" kaverisuhteista ja toiset ei. Teini-iässähän kaverisuhteet ovat vielä vähän sellaisia läheisriippuvaisia, että jatkuvasti keskustellaan aivan kaikki asiat ystävien kanssa, ja kaikkeen pyydetään muiden mielipiteitä. Heti kun on iloja tai suruja, ne pitää päästä jakamaan toisen kanssa. Aikuisiällä puolestaan (lähellä 30 ikää) useimmat ihmiset alkavat luottamaan omiin päätöksiinsä sen verran, että kaikkea ei pidä vatvoa ystävien kanssa. Itse ainakin tunnistan itsessäni tällaisen kehityksen.

Erikseen sitten nämä joilla on ihan oikeasti esim masennusta tai muuta, ja kaipaavat enemmän yksinoloa selvästi. Mutta minusta ap:n kuvailema ihminen kuulostaa ihan normaalilta aikuiseksi kasvaneelta ihmiseltä, joka ei koe että hän on millään lailla tilitysvelvollinen elämästään/velvollinen pitämään jatkuvasti yhteyttä. Toisilla taas on tarve jakaa kaikki elämän päätökset ystävien kanssa, ja sekin on ihan ok totta kai. Mutta on ihan normaalia haluta elää omaa elämää ilman että muille pitää aina selittää mitä milloinkin tekee, ja pohtia yhdessä kaikenmaailman ongelmia ja päätöksiä.

[/quote]

teiniä kun on läheisiä ystäviä aikuisena? Olet todella ankea.

[/quote]

Läheinen ystävä voi olla ilman, että jakaa aivan kaikki ajatukset&tunteet, pohtii kaikki asiat ensisijaisesti ystävän kanssa, on jatkuvasti ystävälle saatavissa. Sellaistahan teini-iässä (ja nuorena aikuisena) bestis-hommat ovat. 

Aikuisena läheinen ystävyys on myös toisen tilan ja elämän kunnioitusta. Ilot ja surut jaetaan -mutta ei toki kaikkia niistä. Aikuisena tehdään myös ero ystävyydelle ja parisuhteelle.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 11:01"]Jos ei halua avautua koko elämästään paljon kyselevälle ihmiselle, onko silloin jollain tapaa sairas ja tarvitsee diagnoosin? 
[/quote] Päinvastoin. Minusta on ihan tervettä ettei tunne tarvetta avautua kaikille tutuille tai puolitutuille. Se on omien rajojen varjelua. Enemmän olisin huolissani täysin rajattomista ihmisistä, jotka hölöttävät asiansa kaikille. Ja kun vielä kokemus että joskus on kertonut asioitaan jollekin ja asiat ovat levinneet ympäri kyliä, niin kyllä sitä nykyään katselee tarkemmin kelle viitsii uskoutua.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 16:19"]

Aikaisemmin joku kirjoitti että vesimiehet. On varmaan sattumaa että tunnen kaksi tällaista tapausta ja molemmat ovat vesimiehiä.

[/quote]

Sattumaako, kun myös minulla on ollut "läheinen" suhde kahteen vesimieheen (miespuoliseen), jotka vastaavat kuvausta. Molempien käyttäytyminen on ollut enimmäkseen loukkaavaa ja siksi ei pidemmän päälle kiehtovaa. Sosiaalisesti tuntuvat olevan kuin norsuja lasikaupassa. Sanat ystävyys ja rakkaus ovat todella vaikeita. Eivät rakastu helposti tai eivät ollenkaan. Silti jostain syystä haluavat kontaktia minuun vaikka tapaamisten aikavälit voivat olla todella pitkiä. Minä en välittäisi enää ollenkaan heidän seurastaan ja olen sen myös sanonut suoraan. Eitunneköyhyys ole kiinnostavaa.

up

On ihmisiä jotka eivät ole tottuneet intensiivisiin ihmissuhteisiin missään elämänsä vaiheessa. Se ei ole heille tavoite elämässä, eivätkä he kaipaa sellaista. Usein tällainen ihminen pariutuu toisen samanlaisen kanssa ja luo perheen jossa ollaan läheisiä, mutta ei samalla tavalla hyvässä ja pahassa iholla mitä ehkä jonkun muun perheessä.

Minä en ole koskaan halunnut saada "otetta" kenestäkään. Jo pelkästään kielikuvana se on vähän vastenmielinen. Annan ihmisten elää omaa elämäänsä, elän omaa elämääni, ja yritän kunnioittaa sitä että jokainen tekee omat valintansa.  Se, että kokeeko joku tämän mun luonteen ja nämä minun ominaisuuteni jotenkin kiehtovina, ei kiinnosta minua. En itse asiassa koskaan elämäni aikana ole edes ajatellut, että tämä voisi olla jonkun mielestä kiehtovaa. :) En ajattele itseäni toisten silmin niin paljon. Olen ihmisenä tosi tunnollinen, kannan vastuuni, muistan tikitilleen kummilasten ja sukulaisten syntymäpäivät jne. mutta en hirveästi mieti toisten ihmisten asioita. Olen sitoutunut parisuhteeseen ja perheenjäseniin, ja koen että tällainen sitoutuminen johonkin ystävyyssuhteeseen olisi ihan liikaa. En kaipaa sellaista.

Minä olen sellainen ihminen, jota ap kuvailee, että on vaikea saada otetta. Tämä on vain omakohtainen mielipiteeni, ei päde siis välttämättä muihin, mutta olen tarkoituksella etäinen ja karistan ihmiset herkästi loitommas jos tuntuu, että minusta yritetään ottaa otetta. Inhoan ihmisiä, jotka luulevat voivansa ottaa minut jollain tapaa haltuunsa, asetella minua johonkin lokeroon tai omia omaan käyttöönsä.

up

Mä en tajua mitään mitä te puhutte. Voisko tämä olla aspergerin sokea piste?

Kuvailit ap juuri minut :)

Välillä olen ihana, ystävällinen, ehjä, tasapainoinen ja sydämellinen ja päästän ihmiset lähelleni, mutta huonona päivänä on huono päivä, ja haluan vetäytyä. Ja joinain päivinä eilen tuttu ihminen ovat tänään jotenkin ihan vieras ja olen saanut monta kummeksuvaa katsetta, kun kohtelen jotain henkilöä kohteliaan vieraasti vaikka meillä olisi ollut syvälliset keskustelut esim juuri eilen. Olen huonona päivänä masenunut, säröinen ja rikkonainen, epävakaa, töksäyttelevä, en jaksa ihmisiä, en osaa mennä mukaan juttuun, en ymmärrä huumoria, en kekis nokkelaa santtavaa, olen jotenkin autistisessa tilassa. Tämä aiheuttaa ongelman siinä, että kanssaihmiset eivät tietenkään päiväni moodia tiedä, ja ihmettelevät kenties miksi en "päästäkään" heitä jonain päivänä lähelle, kun ovat tottuneet tiettyyn, syvempään, älykkääseem ja ystävälliseen "leveliin". Osaan nykyään aika hyvin vaan vetäytyä seurasta ja viestittää sen muillekin että nyt ei kiitos, mutta ennen olin jopa vähän ilkeä kun en osannut puolustaa "rajaani". Huonon olon sattuessa osa kai luulee että olen suuttunut heille. En ole, mulla on vaan niin vaikeaa oman pääni kanssa. Olen myös kaiken hyvän lisäksi aikamoinen introvertti (= väsyn helposti ihmisistä ja ihmisiin).

Mulla on melko varmasti ns sekundaari dissosaatiohäiriö, ainakin kaikki oireet on. Lue lisää: http://traumajadissosiaatio.fi/dissosiaatio-yleiskatsaus/  "Terveet" eivät ymmärrä käytöstäni, eivätkä voikaan, eikä kai tarvitsekaan. Rassaahan tämä itseänikin. Mulla on todella rankka tausta. Votuttaahan se olla virtahepo olohuoneessa (aina jälkeenpäin, mutta olon keskellä asiaa ei edes itse huomaa). Kysy lisää jos haluat, vastaan. :)

Tunsin. Oli parempi antaa olla.