Tunnetteko ihmisiä, joista on vaikea saada "otetta"?

Vesimiehet.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:03"]

Kuvailit ap juuri minut :)

Välillä olen ihana, ystävällinen, ehjä, tasapainoinen ja sydämellinen ja päästän ihmiset lähelleni, mutta huonona päivänä on huono päivä, ja haluan vetäytyä. Ja joinain päivinä eilen tuttu ihminen ovat tänään jotenkin ihan vieras ja olen saanut monta kummeksuvaa katsetta, kun kohtelen jotain henkilöä kohteliaan vieraasti vaikka meillä olisi ollut syvälliset keskustelut esim juuri eilen. Olen huonona päivänä masenunut, säröinen ja rikkonainen, epävakaa, töksäyttelevä, en jaksa ihmisiä, en osaa mennä mukaan juttuun, en ymmärrä huumoria, en kekis nokkelaa santtavaa, olen jotenkin autistisessa tilassa. Tämä aiheuttaa ongelman siinä, että kanssaihmiset eivät tietenkään päiväni moodia tiedä, ja ihmettelevät kenties miksi en "päästäkään" heitä jonain päivänä lähelle, kun ovat tottuneet tiettyyn, syvempään, älykkääseem ja ystävälliseen "leveliin". Osaan nykyään aika hyvin vaan vetäytyä seurasta ja viestittää sen muillekin että nyt ei kiitos, mutta ennen olin jopa vähän ilkeä kun en osannut puolustaa "rajaani". Huonon olon sattuessa osa kai luulee että olen suuttunut heille. En ole, mulla on vaan niin vaikeaa oman pääni kanssa. Olen myös kaiken hyvän lisäksi aikamoinen introvertti (= väsyn helposti ihmisistä ja ihmisiin).

Mulla on melko varmasti ns sekundaari dissosaatiohäiriö, ainakin kaikki oireet on. Lue lisää: http://traumajadissosiaatio.fi/dissosiaatio-yleiskatsaus/  "Terveet" eivät ymmärrä käytöstäni, eivätkä voikaan, eikä kai tarvitsekaan. Rassaahan tämä itseänikin. Mulla on todella rankka tausta. Votuttaahan se olla virtahepo olohuoneessa (aina jälkeenpäin, mutta olon keskellä asiaa ei edes itse huomaa). Kysy lisää jos haluat, vastaan. :)

[/quote]

Miten suhteet läheisiin ihmisiin vai onko niitä? Kykenetkö tuntemaan rakkautta läheisiäsi kohtaan?

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:03"]

Kuvailit ap juuri minut :)

Välillä olen ihana, ystävällinen, ehjä, tasapainoinen ja sydämellinen ja päästän ihmiset lähelleni, mutta huonona päivänä on huono päivä, ja haluan vetäytyä. Ja joinain päivinä eilen tuttu ihminen ovat tänään jotenkin ihan vieras ja olen saanut monta kummeksuvaa katsetta, kun kohtelen jotain henkilöä kohteliaan vieraasti vaikka meillä olisi ollut syvälliset keskustelut esim juuri eilen. Olen huonona päivänä masenunut, säröinen ja rikkonainen, epävakaa, töksäyttelevä, en jaksa ihmisiä, en osaa mennä mukaan juttuun, en ymmärrä huumoria, en kekis nokkelaa santtavaa, olen jotenkin autistisessa tilassa. Tämä aiheuttaa ongelman siinä, että kanssaihmiset eivät tietenkään päiväni moodia tiedä, ja ihmettelevät kenties miksi en "päästäkään" heitä jonain päivänä lähelle, kun ovat tottuneet tiettyyn, syvempään, älykkääseem ja ystävälliseen "leveliin". Osaan nykyään aika hyvin vaan vetäytyä seurasta ja viestittää sen muillekin että nyt ei kiitos, mutta ennen olin jopa vähän ilkeä kun en osannut puolustaa "rajaani". Huonon olon sattuessa osa kai luulee että olen suuttunut heille. En ole, mulla on vaan niin vaikeaa oman pääni kanssa. Olen myös kaiken hyvän lisäksi aikamoinen introvertti (= väsyn helposti ihmisistä ja ihmisiin).

Mulla on melko varmasti ns sekundaari dissosaatiohäiriö, ainakin kaikki oireet on. Lue lisää: http://traumajadissosiaatio.fi/dissosiaatio-yleiskatsaus/  "Terveet" eivät ymmärrä käytöstäni, eivätkä voikaan, eikä kai tarvitsekaan. Rassaahan tämä itseänikin. Mulla on todella rankka tausta. Votuttaahan se olla virtahepo olohuoneessa (aina jälkeenpäin, mutta olon keskellä asiaa ei edes itse huomaa). Kysy lisää jos haluat, vastaan. :)

[/quote]

Haluaako tällainen ihminen että joku yrittää keskustella ja lähentyä vai ei?

2

Minusta kyse on pikemminkin siitä, että on olemassa ihmistyyppi, joka haluaisi tietää muista kaiken, ennakoida heidän toimiaan ja siten hallita heitä. "Mikähän toi on miehiään?" "Ootsä lintu vai kala?" "Mä en saa siitä ja siitä oikein otetta." Aina kun näiden kanssa keskustelee, he yrittävät viedä keskustelua jonkun kolmannen osapuolen "vetäytymiseen", "assiin" tai "autismiin", "kaksisuuntaisuuteen", "ennakoimattomuuteen" ja "kiehtovuuteen". He ovat kerta kaikkiaan päättäneet, että se joku toinen ihminen on jotenkin mielenkiintoisen erilainen, haaste.

Kyse ei ole kyylääjistä eikä moralistista, vaan varmaan kyse on vain jostain pakonomaisesta luokittelun tarpeesta.

Tiedän useita tapauksia, joissa "uhri" vetäytyy porukoista ihan vain sen takia, että siellä on tuo luokittelija aina kyselemässä ja piinaamassa.

Tuo on eräänlainen luokanopettajapakkomielle. "Miksi se sanoi niin, miksi se teki niin, vetäytyykö se, eikö se ole sosiaalinen." 

Muistuttaa myös ihmistyyppiä, joka tulee iloisissa juhlissa viereesi boolikulholla ja heittää kommentin tyyliin "sä oot niin vihaisen ja surullisen näköinen... ootsa vihainen... mitä sä suret..." Vähän aikaa kun tuota myrkkyä kuuntelee, on tosiaan vihainen ja surettaa, että bileet meni moisen jankkaajan takia vituiksi!

Kaikilla ihmisillä tarve sosiaalisuuteen ja tarve vetäytyä vuorottelevat. Ongelmaksi sen alkaa kokea yleensä vasta siinä vaiheessa, kun joku kuvatunlainen epävarma luokittelija tulee siihen inttämään, että miksi vetäydyt.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:13"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:03"]

Kuvailit ap juuri minut :)

Välillä olen ihana, ystävällinen, ehjä, tasapainoinen ja sydämellinen ja päästän ihmiset lähelleni, mutta huonona päivänä on huono päivä, ja haluan vetäytyä. Ja joinain päivinä eilen tuttu ihminen ovat tänään jotenkin ihan vieras ja olen saanut monta kummeksuvaa katsetta, kun kohtelen jotain henkilöä kohteliaan vieraasti vaikka meillä olisi ollut syvälliset keskustelut esim juuri eilen. Olen huonona päivänä masenunut, säröinen ja rikkonainen, epävakaa, töksäyttelevä, en jaksa ihmisiä, en osaa mennä mukaan juttuun, en ymmärrä huumoria, en kekis nokkelaa santtavaa, olen jotenkin autistisessa tilassa. Tämä aiheuttaa ongelman siinä, että kanssaihmiset eivät tietenkään päiväni moodia tiedä, ja ihmettelevät kenties miksi en "päästäkään" heitä jonain päivänä lähelle, kun ovat tottuneet tiettyyn, syvempään, älykkääseem ja ystävälliseen "leveliin". Osaan nykyään aika hyvin vaan vetäytyä seurasta ja viestittää sen muillekin että nyt ei kiitos, mutta ennen olin jopa vähän ilkeä kun en osannut puolustaa "rajaani". Huonon olon sattuessa osa kai luulee että olen suuttunut heille. En ole, mulla on vaan niin vaikeaa oman pääni kanssa. Olen myös kaiken hyvän lisäksi aikamoinen introvertti (= väsyn helposti ihmisistä ja ihmisiin).

Mulla on melko varmasti ns sekundaari dissosaatiohäiriö, ainakin kaikki oireet on. Lue lisää: http://traumajadissosiaatio.fi/dissosiaatio-yleiskatsaus/  "Terveet" eivät ymmärrä käytöstäni, eivätkä voikaan, eikä kai tarvitsekaan. Rassaahan tämä itseänikin. Mulla on todella rankka tausta. Votuttaahan se olla virtahepo olohuoneessa (aina jälkeenpäin, mutta olon keskellä asiaa ei edes itse huomaa). Kysy lisää jos haluat, vastaan. :)

[/quote]

Haluaako tällainen ihminen että joku yrittää keskustella ja lähentyä vai ei?

[/quote]

Kokemuksesta voin sanoa, että haluaa.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:10"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:03"]

Kuvailit ap juuri minut :)

Välillä olen ihana, ystävällinen, ehjä, tasapainoinen ja sydämellinen ja päästän ihmiset lähelleni, mutta huonona päivänä on huono päivä, ja haluan vetäytyä. Ja joinain päivinä eilen tuttu ihminen ovat tänään jotenkin ihan vieras ja olen saanut monta kummeksuvaa katsetta, kun kohtelen jotain henkilöä kohteliaan vieraasti vaikka meillä olisi ollut syvälliset keskustelut esim juuri eilen. Olen huonona päivänä masenunut, säröinen ja rikkonainen, epävakaa, töksäyttelevä, en jaksa ihmisiä, en osaa mennä mukaan juttuun, en ymmärrä huumoria, en kekis nokkelaa santtavaa, olen jotenkin autistisessa tilassa. Tämä aiheuttaa ongelman siinä, että kanssaihmiset eivät tietenkään päiväni moodia tiedä, ja ihmettelevät kenties miksi en "päästäkään" heitä jonain päivänä lähelle, kun ovat tottuneet tiettyyn, syvempään, älykkääseem ja ystävälliseen "leveliin". Osaan nykyään aika hyvin vaan vetäytyä seurasta ja viestittää sen muillekin että nyt ei kiitos, mutta ennen olin jopa vähän ilkeä kun en osannut puolustaa "rajaani". Huonon olon sattuessa osa kai luulee että olen suuttunut heille. En ole, mulla on vaan niin vaikeaa oman pääni kanssa. Olen myös kaiken hyvän lisäksi aikamoinen introvertti (= väsyn helposti ihmisistä ja ihmisiin).

Mulla on melko varmasti ns sekundaari dissosaatiohäiriö, ainakin kaikki oireet on. Lue lisää: http://traumajadissosiaatio.fi/dissosiaatio-yleiskatsaus/  "Terveet" eivät ymmärrä käytöstäni, eivätkä voikaan, eikä kai tarvitsekaan. Rassaahan tämä itseänikin. Mulla on todella rankka tausta. Votuttaahan se olla virtahepo olohuoneessa (aina jälkeenpäin, mutta olon keskellä asiaa ei edes itse huomaa). Kysy lisää jos haluat, vastaan. :)

[/quote]

Miten suhteet läheisiin ihmisiin vai onko niitä? Kykenetkö tuntemaan rakkautta läheisiäsi kohtaan?

[/quote]

On läheisiä, ei tosin montaa, ja miksi en kykenisi kokemaan? :) Disso ei ole sama kuin narsku. Toisin mulla on välillä suuria ja monenkirjavia hankaluuksia läheisissäkin ihmissuhteissa. Tunnen kuitenkin vahvasti rakkautta ja empatiaa, joissain tilanteissa jopa pakahduttavissa määrin.

Mutta kieltämättä kiintymykseni ilmaisussa on mulla todella paljon töitä. Näytän kiintymyksestäni ja rakkaudestani ulospäin ehkä 5-10%. Ja näytän senkin lähinnä teoilla. Sanallinen imaisu on tavattoman vaikeaa. Usein siis esiinnyn julkisesti kivikasvona, sekä tietoisesti että "päälle jäänenä roolina". Olen kyllä tullut asiassa "eteenpäin" näin aikuistumisen myötä.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:25"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:13"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:03"]

Kuvailit ap juuri minut :)

Välillä olen ihana, ystävällinen, ehjä, tasapainoinen ja sydämellinen ja päästän ihmiset lähelleni, mutta huonona päivänä on huono päivä, ja haluan vetäytyä. Ja joinain päivinä eilen tuttu ihminen ovat tänään jotenkin ihan vieras ja olen saanut monta kummeksuvaa katsetta, kun kohtelen jotain henkilöä kohteliaan vieraasti vaikka meillä olisi ollut syvälliset keskustelut esim juuri eilen. Olen huonona päivänä masenunut, säröinen ja rikkonainen, epävakaa, töksäyttelevä, en jaksa ihmisiä, en osaa mennä mukaan juttuun, en ymmärrä huumoria, en kekis nokkelaa santtavaa, olen jotenkin autistisessa tilassa. Tämä aiheuttaa ongelman siinä, että kanssaihmiset eivät tietenkään päiväni moodia tiedä, ja ihmettelevät kenties miksi en "päästäkään" heitä jonain päivänä lähelle, kun ovat tottuneet tiettyyn, syvempään, älykkääseem ja ystävälliseen "leveliin". Osaan nykyään aika hyvin vaan vetäytyä seurasta ja viestittää sen muillekin että nyt ei kiitos, mutta ennen olin jopa vähän ilkeä kun en osannut puolustaa "rajaani". Huonon olon sattuessa osa kai luulee että olen suuttunut heille. En ole, mulla on vaan niin vaikeaa oman pääni kanssa. Olen myös kaiken hyvän lisäksi aikamoinen introvertti (= väsyn helposti ihmisistä ja ihmisiin).

Mulla on melko varmasti ns sekundaari dissosaatiohäiriö, ainakin kaikki oireet on. Lue lisää: http://traumajadissosiaatio.fi/dissosiaatio-yleiskatsaus/  "Terveet" eivät ymmärrä käytöstäni, eivätkä voikaan, eikä kai tarvitsekaan. Rassaahan tämä itseänikin. Mulla on todella rankka tausta. Votuttaahan se olla virtahepo olohuoneessa (aina jälkeenpäin, mutta olon keskellä asiaa ei edes itse huomaa). Kysy lisää jos haluat, vastaan. :)

[/quote]

Haluaako tällainen ihminen että joku yrittää keskustella ja lähentyä vai ei?

[/quote]

Kokemuksesta voin sanoa, että haluaa.

[/quote]

Minä yritin kerran mennä mukavuusalueelta pois tällaisen henkilön kanssa, mutta hän meni aivan oudoksi. Nykyään puhutaan vain "on se ilmoja pidellyt" -tyyppistä.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:30"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:25"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:13"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:03"]

Kuvailit ap juuri minut :)

Välillä olen ihana, ystävällinen, ehjä, tasapainoinen ja sydämellinen ja päästän ihmiset lähelleni, mutta huonona päivänä on huono päivä, ja haluan vetäytyä. Ja joinain päivinä eilen tuttu ihminen ovat tänään jotenkin ihan vieras ja olen saanut monta kummeksuvaa katsetta, kun kohtelen jotain henkilöä kohteliaan vieraasti vaikka meillä olisi ollut syvälliset keskustelut esim juuri eilen. Olen huonona päivänä masenunut, säröinen ja rikkonainen, epävakaa, töksäyttelevä, en jaksa ihmisiä, en osaa mennä mukaan juttuun, en ymmärrä huumoria, en kekis nokkelaa santtavaa, olen jotenkin autistisessa tilassa. Tämä aiheuttaa ongelman siinä, että kanssaihmiset eivät tietenkään päiväni moodia tiedä, ja ihmettelevät kenties miksi en "päästäkään" heitä jonain päivänä lähelle, kun ovat tottuneet tiettyyn, syvempään, älykkääseem ja ystävälliseen "leveliin". Osaan nykyään aika hyvin vaan vetäytyä seurasta ja viestittää sen muillekin että nyt ei kiitos, mutta ennen olin jopa vähän ilkeä kun en osannut puolustaa "rajaani". Huonon olon sattuessa osa kai luulee että olen suuttunut heille. En ole, mulla on vaan niin vaikeaa oman pääni kanssa. Olen myös kaiken hyvän lisäksi aikamoinen introvertti (= väsyn helposti ihmisistä ja ihmisiin).

Mulla on melko varmasti ns sekundaari dissosaatiohäiriö, ainakin kaikki oireet on. Lue lisää: http://traumajadissosiaatio.fi/dissosiaatio-yleiskatsaus/  "Terveet" eivät ymmärrä käytöstäni, eivätkä voikaan, eikä kai tarvitsekaan. Rassaahan tämä itseänikin. Mulla on todella rankka tausta. Votuttaahan se olla virtahepo olohuoneessa (aina jälkeenpäin, mutta olon keskellä asiaa ei edes itse huomaa). Kysy lisää jos haluat, vastaan. :)

[/quote]

Haluaako tällainen ihminen että joku yrittää keskustella ja lähentyä vai ei?

[/quote]

Kokemuksesta voin sanoa, että haluaa.

[/quote]

Minä yritin kerran mennä mukavuusalueelta pois tällaisen henkilön kanssa, mutta hän meni aivan oudoksi. Nykyään puhutaan vain "on se ilmoja pidellyt" -tyyppistä.

[/quote]

Esititkö asian liian henkilökohtaisesti? Voi olla, että säikähti ja siitä syystä vetäytyi.  Haluaisi kenties palata asiaan, mutta vetäytyvänä odottaa aloitetta sinulta.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:35"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:30"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:25"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:13"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:03"]

Kuvailit ap juuri minut :)

Välillä olen ihana, ystävällinen, ehjä, tasapainoinen ja sydämellinen ja päästän ihmiset lähelleni, mutta huonona päivänä on huono päivä, ja haluan vetäytyä. Ja joinain päivinä eilen tuttu ihminen ovat tänään jotenkin ihan vieras ja olen saanut monta kummeksuvaa katsetta, kun kohtelen jotain henkilöä kohteliaan vieraasti vaikka meillä olisi ollut syvälliset keskustelut esim juuri eilen. Olen huonona päivänä masenunut, säröinen ja rikkonainen, epävakaa, töksäyttelevä, en jaksa ihmisiä, en osaa mennä mukaan juttuun, en ymmärrä huumoria, en kekis nokkelaa santtavaa, olen jotenkin autistisessa tilassa. Tämä aiheuttaa ongelman siinä, että kanssaihmiset eivät tietenkään päiväni moodia tiedä, ja ihmettelevät kenties miksi en "päästäkään" heitä jonain päivänä lähelle, kun ovat tottuneet tiettyyn, syvempään, älykkääseem ja ystävälliseen "leveliin". Osaan nykyään aika hyvin vaan vetäytyä seurasta ja viestittää sen muillekin että nyt ei kiitos, mutta ennen olin jopa vähän ilkeä kun en osannut puolustaa "rajaani". Huonon olon sattuessa osa kai luulee että olen suuttunut heille. En ole, mulla on vaan niin vaikeaa oman pääni kanssa. Olen myös kaiken hyvän lisäksi aikamoinen introvertti (= väsyn helposti ihmisistä ja ihmisiin).

Mulla on melko varmasti ns sekundaari dissosaatiohäiriö, ainakin kaikki oireet on. Lue lisää: http://traumajadissosiaatio.fi/dissosiaatio-yleiskatsaus/  "Terveet" eivät ymmärrä käytöstäni, eivätkä voikaan, eikä kai tarvitsekaan. Rassaahan tämä itseänikin. Mulla on todella rankka tausta. Votuttaahan se olla virtahepo olohuoneessa (aina jälkeenpäin, mutta olon keskellä asiaa ei edes itse huomaa). Kysy lisää jos haluat, vastaan. :)

[/quote]

Haluaako tällainen ihminen että joku yrittää keskustella ja lähentyä vai ei?

[/quote]

Kokemuksesta voin sanoa, että haluaa.

[/quote]

Minä yritin kerran mennä mukavuusalueelta pois tällaisen henkilön kanssa, mutta hän meni aivan oudoksi. Nykyään puhutaan vain "on se ilmoja pidellyt" -tyyppistä.

[/quote]

Esititkö asian liian henkilökohtaisesti? Voi olla, että säikähti ja siitä syystä vetäytyi.  Haluaisi kenties palata asiaan, mutta vetäytyvänä odottaa aloitetta sinulta.

[/quote]

Hän oli minua kohtaan suorastaan ilkeä. Siksi ei tee mieli ottaa toista kertaa turpaan. Pitäisi siis olla menemättä suoraan asiaan?

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:13"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:03"]

Kuvailit ap juuri minut :)

Välillä olen ihana, ystävällinen, ehjä, tasapainoinen ja sydämellinen ja päästän ihmiset lähelleni, mutta huonona päivänä on huono päivä, ja haluan vetäytyä. Ja joinain päivinä eilen tuttu ihminen ovat tänään jotenkin ihan vieras ja olen saanut monta kummeksuvaa katsetta, kun kohtelen jotain henkilöä kohteliaan vieraasti vaikka meillä olisi ollut syvälliset keskustelut esim juuri eilen. Olen huonona päivänä masenunut, säröinen ja rikkonainen, epävakaa, töksäyttelevä, en jaksa ihmisiä, en osaa mennä mukaan juttuun, en ymmärrä huumoria, en kekis nokkelaa santtavaa, olen jotenkin autistisessa tilassa. Tämä aiheuttaa ongelman siinä, että kanssaihmiset eivät tietenkään päiväni moodia tiedä, ja ihmettelevät kenties miksi en "päästäkään" heitä jonain päivänä lähelle, kun ovat tottuneet tiettyyn, syvempään, älykkääseem ja ystävälliseen "leveliin". Osaan nykyään aika hyvin vaan vetäytyä seurasta ja viestittää sen muillekin että nyt ei kiitos, mutta ennen olin jopa vähän ilkeä kun en osannut puolustaa "rajaani". Huonon olon sattuessa osa kai luulee että olen suuttunut heille. En ole, mulla on vaan niin vaikeaa oman pääni kanssa. Olen myös kaiken hyvän lisäksi aikamoinen introvertti (= väsyn helposti ihmisistä ja ihmisiin).

Mulla on melko varmasti ns sekundaari dissosaatiohäiriö, ainakin kaikki oireet on. Lue lisää: http://traumajadissosiaatio.fi/dissosiaatio-yleiskatsaus/  "Terveet" eivät ymmärrä käytöstäni, eivätkä voikaan, eikä kai tarvitsekaan. Rassaahan tämä itseänikin. Mulla on todella rankka tausta. Votuttaahan se olla virtahepo olohuoneessa (aina jälkeenpäin, mutta olon keskellä asiaa ei edes itse huomaa). Kysy lisää jos haluat, vastaan. :)

[/quote]

Haluaako tällainen ihminen että joku yrittää keskustella ja lähentyä vai ei?

[/quote]

Lähtisin miettimään tätä kysymystä siltä kantilta, että kemiathan ei kohtaa kenelläkään kaikkien kanssa, joten ei ehkä kannata takomalla takoa "päätään seinään" edes tällaisen henkilön kanssa jos selvästi ei valssaa yhteen. Jos taas valssaa, koita tutustua, ehkä hän todella on tutustumisen arvoinen, jos osaat hyväksyä hänen huonot puolensa. Nehän on jo näkyvissä, ainakin osa :) Mutta pidä terveet rajat myös itsellesi, ethän oikeastaan voi tietää onko kyseessä vain kuorensa takana oleva ihmisriepu vai onko hän sydämeltään oikeasti piikiveä.

-28

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:42"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:35"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:30"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:25"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:13"]

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:03"]

Kuvailit ap juuri minut :)

Välillä olen ihana, ystävällinen, ehjä, tasapainoinen ja sydämellinen ja päästän ihmiset lähelleni, mutta huonona päivänä on huono päivä, ja haluan vetäytyä. Ja joinain päivinä eilen tuttu ihminen ovat tänään jotenkin ihan vieras ja olen saanut monta kummeksuvaa katsetta, kun kohtelen jotain henkilöä kohteliaan vieraasti vaikka meillä olisi ollut syvälliset keskustelut esim juuri eilen. Olen huonona päivänä masenunut, säröinen ja rikkonainen, epävakaa, töksäyttelevä, en jaksa ihmisiä, en osaa mennä mukaan juttuun, en ymmärrä huumoria, en kekis nokkelaa santtavaa, olen jotenkin autistisessa tilassa. Tämä aiheuttaa ongelman siinä, että kanssaihmiset eivät tietenkään päiväni moodia tiedä, ja ihmettelevät kenties miksi en "päästäkään" heitä jonain päivänä lähelle, kun ovat tottuneet tiettyyn, syvempään, älykkääseem ja ystävälliseen "leveliin". Osaan nykyään aika hyvin vaan vetäytyä seurasta ja viestittää sen muillekin että nyt ei kiitos, mutta ennen olin jopa vähän ilkeä kun en osannut puolustaa "rajaani". Huonon olon sattuessa osa kai luulee että olen suuttunut heille. En ole, mulla on vaan niin vaikeaa oman pääni kanssa. Olen myös kaiken hyvän lisäksi aikamoinen introvertti (= väsyn helposti ihmisistä ja ihmisiin).

Mulla on melko varmasti ns sekundaari dissosaatiohäiriö, ainakin kaikki oireet on. Lue lisää: http://traumajadissosiaatio.fi/dissosiaatio-yleiskatsaus/  "Terveet" eivät ymmärrä käytöstäni, eivätkä voikaan, eikä kai tarvitsekaan. Rassaahan tämä itseänikin. Mulla on todella rankka tausta. Votuttaahan se olla virtahepo olohuoneessa (aina jälkeenpäin, mutta olon keskellä asiaa ei edes itse huomaa). Kysy lisää jos haluat, vastaan. :)

[/quote]

Haluaako tällainen ihminen että joku yrittää keskustella ja lähentyä vai ei?

[/quote]

Kokemuksesta voin sanoa, että haluaa.

[/quote]

Minä yritin kerran mennä mukavuusalueelta pois tällaisen henkilön kanssa, mutta hän meni aivan oudoksi. Nykyään puhutaan vain "on se ilmoja pidellyt" -tyyppistä.

[/quote]

Esititkö asian liian henkilökohtaisesti? Voi olla, että säikähti ja siitä syystä vetäytyi.  Haluaisi kenties palata asiaan, mutta vetäytyvänä odottaa aloitetta sinulta.

[/quote]

Hän oli minua kohtaan suorastaan ilkeä. Siksi ei tee mieli ottaa toista kertaa turpaan. Pitäisi siis olla menemättä suoraan asiaan?

[/quote]

Sillä voi ola huono päivä ja kykenemätön säätelemään tunteitaan. Kannattaa mennä suoraan asiaan, ihmisihän ne persoonallisuushäiriöisetkin on.

Mä olen todennäköisesti tuollainen mitä kuvaat. Olen siis todella avoin ja pidetty tyyppi, mutta en enää luovu omasta ajastani samalla tavalla kuin nuorempana saatoin. Olen siis ymmärtänyt kuinka se oma rauha on minulle tärkeää, ja en välitä esim viesteillä (jatkuvasta)yhteydenpidosta kuin ihan lähimpien kanssa. Enkä myös ex-tempore illanvietoista/kahvihetkistä, muuta kuin todella harvoin. Mutta silloin kun tapaan muita, olen läsnä 100%. Eli puhun avoimesti omista asioista, ja kuuntelen toista ja otan hänet huomioon hyvin. Monille kavereille tuntuu olevan tärkeää, että toinen on "saatavilla, mutta minulle on tärkeämpää että silloin kun olen ihmisten kanssa, niin todella olen heidän kanssaan. Tämä puolestaan vaatii sitä, että pidän oman aikani aivan puhtaasti omana aikana.

Kuulostaa sitoutumiskammoiselta eksältä. Ja jollain oudolla tavalla myös minulta. Esimerkiksi nykyään elän aika lailla erakon elämää ja pidän mutta kun näen kavereita harvakseltaan he eivät tätä välttämättä tiedosta koska joku tietty etäisyys jää. Toisaalta tuo samoin käyttäytyvä ex sai minut ihan raivon partaalle. Tuntui etten voinut luottaa häneen ollenkaan. Hän teki mm. katoamistemppuja. Itse en tee niitä koskaan vaan olen aina tavoitettavissa ja kunnioitan toisten tunteita ja aikaa. Mutta käytännössä pidän yhteyttä kavereihin harvanlaisesti. Voin pitää vaikka tuntien diipit keskustelut jonkun kanssa ja nähdä seuraavan kerran kuukausien päästä. En tiedä sitten miksi mutta parisuhteessa haluaisin olla kuitenkin ns. tiimi eli että oltaisiin aidosti yhdessä ja avoimia mutta omaa aikaa saisi jos sitä pyytää. Ei vaan katoamalla ja ottamalla sitä väkisin. Nuorempana joku kaverini sanoi minusta jotenkin että minut on vaikea tuntea. Varmaan joku kuori tullut mm. koulukiusaamisen takia. Olen aina tuntenut itseni jotenkin oudoksi verrattuna muihin, sillä lailla ulkopuoliseksi. Tää on tosi monimutkainen juttu..

En nyt halua loukata, mutta minun mielestä tässä on kyse vaan siitä, että toiset kasvaa "teinimäisistä" kaverisuhteista ja toiset ei. Teini-iässähän kaverisuhteet ovat vielä vähän sellaisia läheisriippuvaisia, että jatkuvasti keskustellaan aivan kaikki asiat ystävien kanssa, ja kaikkeen pyydetään muiden mielipiteitä. Heti kun on iloja tai suruja, ne pitää päästä jakamaan toisen kanssa. Aikuisiällä puolestaan (lähellä 30 ikää) useimmat ihmiset alkavat luottamaan omiin päätöksiinsä sen verran, että kaikkea ei pidä vatvoa ystävien kanssa. Itse ainakin tunnistan itsessäni tällaisen kehityksen.

Erikseen sitten nämä joilla on ihan oikeasti esim masennusta tai muuta, ja kaipaavat enemmän yksinoloa selvästi. Mutta minusta ap:n kuvailema ihminen kuulostaa ihan normaalilta aikuiseksi kasvaneelta ihmiseltä, joka ei koe että hän on millään lailla tilitysvelvollinen elämästään/velvollinen pitämään jatkuvasti yhteyttä. Toisilla taas on tarve jakaa kaikki elämän päätökset ystävien kanssa, ja sekin on ihan ok totta kai. Mutta on ihan normaalia haluta elää omaa elämää ilman että muille pitää aina selittää mitä milloinkin tekee, ja pohtia yhdessä kaikenmaailman ongelmia ja päätöksiä.

2

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:24"]

Minusta kyse on pikemminkin siitä, että on olemassa ihmistyyppi, joka haluaisi tietää muista kaiken, ennakoida heidän toimiaan ja siten hallita heitä. "Mikähän toi on miehiään?" "Ootsä lintu vai kala?" "Mä en saa siitä ja siitä oikein otetta." Aina kun näiden kanssa keskustelee, he yrittävät viedä keskustelua jonkun kolmannen osapuolen "vetäytymiseen", "assiin" tai "autismiin", "kaksisuuntaisuuteen", "ennakoimattomuuteen" ja "kiehtovuuteen". He ovat kerta kaikkiaan päättäneet, että se joku toinen ihminen on jotenkin mielenkiintoisen erilainen, haaste.

Kyse ei ole kyylääjistä eikä moralistista, vaan varmaan kyse on vain jostain pakonomaisesta luokittelun tarpeesta.

Tiedän useita tapauksia, joissa "uhri" vetäytyy porukoista ihan vain sen takia, että siellä on tuo luokittelija aina kyselemässä ja piinaamassa.

Tuo on eräänlainen luokanopettajapakkomielle. "Miksi se sanoi niin, miksi se teki niin, vetäytyykö se, eikö se ole sosiaalinen." 

Muistuttaa myös ihmistyyppiä, joka tulee iloisissa juhlissa viereesi boolikulholla ja heittää kommentin tyyliin "sä oot niin vihaisen ja surullisen näköinen... ootsa vihainen... mitä sä suret..." Vähän aikaa kun tuota myrkkyä kuuntelee, on tosiaan vihainen ja surettaa, että bileet meni moisen jankkaajan takia vituiksi!

Kaikilla ihmisillä tarve sosiaalisuuteen ja tarve vetäytyä vuorottelevat. Ongelmaksi sen alkaa kokea yleensä vasta siinä vaiheessa, kun joku kuvatunlainen epävarma luokittelija tulee siihen inttämään, että miksi vetäydyt.

[/quote]

Allekirjoitan tämän. Jotkut näistä ihmisistä myös aikansa puntaroituaan sanovat sinulle "ai, sinä ajattelit/tarkoitit noin". Osuvat useimmiten harhaan, mutta jokin minussa ei vain jaksa nähdä vaivaa selittää ajatuksiani oikein päin. Toisaalta ärsyttää väärinymmärretyksi tuleminen. Pitäis vissiin tehrä jottai. Olen kai sekä lintu että kala, rumemmin sanottuna itsekeskeinen ja laiska [selventääkseni ajatuksiani ihmiselle, jonka näkemyksillä ei ole minulle merkitystä]. Tämä kai ärsyttää meissä lintukalatiikereissä. Meistä ei saa otetta, koska niin tahdomme. Ne, joista pidämme, saavat kyllä otteen.

Lisään vielä, että saan kyllä jotakin outoa nautintoa siitä, kun vieras ihminen yrittää luokitella ja määritellä minut ja epäonnistuu siinä. Tunnen leiman otsassani ja jos se osuu oikeaan, hyvä, jos väärään saan pienet arki-extreme-kiksit. Niihin, jotka ymmärtävät minua, luotan ja arvostan. Jälkimmäisiin en. Olen tavallaan kävelevä ihmistesti, toisaalta niin kai me kaikki tavallamme. Myönnän kyllä, etten ole sosiaalisesti taitava, joten olen luonut tämän nurinperoisen tavan "tutustua" muihin ihmisiin. 45

[quote author="Vierailija" time="20.12.2014 klo 00:56"]

En nyt halua loukata, mutta minun mielestä tässä on kyse vaan siitä, että toiset kasvaa "teinimäisistä" kaverisuhteista ja toiset ei. Teini-iässähän kaverisuhteet ovat vielä vähän sellaisia läheisriippuvaisia, että jatkuvasti keskustellaan aivan kaikki asiat ystävien kanssa, ja kaikkeen pyydetään muiden mielipiteitä. Heti kun on iloja tai suruja, ne pitää päästä jakamaan toisen kanssa. Aikuisiällä puolestaan (lähellä 30 ikää) useimmat ihmiset alkavat luottamaan omiin päätöksiinsä sen verran, että kaikkea ei pidä vatvoa ystävien kanssa. Itse ainakin tunnistan itsessäni tällaisen kehityksen.

Erikseen sitten nämä joilla on ihan oikeasti esim masennusta tai muuta, ja kaipaavat enemmän yksinoloa selvästi. Mutta minusta ap:n kuvailema ihminen kuulostaa ihan normaalilta aikuiseksi kasvaneelta ihmiseltä, joka ei koe että hän on millään lailla tilitysvelvollinen elämästään/velvollinen pitämään jatkuvasti yhteyttä. Toisilla taas on tarve jakaa kaikki elämän päätökset ystävien kanssa, ja sekin on ihan ok totta kai. Mutta on ihan normaalia haluta elää omaa elämää ilman että muille pitää aina selittää mitä milloinkin tekee, ja pohtia yhdessä kaikenmaailman ongelmia ja päätöksiä.

[/quote]

teiniä kun on läheisiä ystäviä aikuisena? Olet todella ankea.

Aikaisemmin joku kirjoitti että vesimiehet. On varmaan sattumaa että tunnen kaksi tällaista tapausta ja molemmat ovat vesimiehiä.