Tsunamissa perheensä menettänyt nainen

2

En muistanut katsoa dokumenttia - täytyy ehdottomasti katsoa katsomosta joku päivä - mutta täytyy sen verran kommentoida tähän, että minua toisinaan ärsyttää tämä ihmisten "miten ihmeessä sinä voit selvitä tästä, mä tulisin hulluksi/tappaisin itseni"jne. En ala tässä erittelemään, mitä olen kokenut, mutta rankkoja tapahtumia ja menetyksiä minullakin koettuna, niin joskus väsyttää vastailla näihin "miten ihmeessä sä olet selvinnyt"-juttuihin. Ymmärrän, että se on varmasti monelle ns. vaistomainen reaktio sanoa noin, mutta mitä ihmettä?! Onko minulla ollut tapahtumien ja hautajaisten jälkeen muuta vaihtoehtoa? Mitä siinä sitten pitäisi tehdä? Lyödä hanskat tiskiin ja sanoa, että mä en halua leikkiä tätä enää? Tappaa itsensä? Entä jos kaksi menetyksistä on itsemurhia, niin onko hyvä ratkaisu tappaa myös itsensä ja lisätä entisestään suvun tuskaa? Jos näytän selvinneen hyvin, olenko siis kylmä ja tunteeton ihminen? Vai vahva? Se tosiaan voi näyttää sivusta pahemmalta, mutta kyllä siinä täytyy edelleen käydä ruokakaupassa, imuroida, hoitaa lapsia, palata töihinkin jossain vaiheessa. Mutta tuo asian ja siitä selviämisen taivastelu ei tunnu kauhean mukavalta.

Ohjelma tulee uusintana Tapaninpäivänä.

[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 22:24"]

En tajua miten tuollaisesta onnettomuudesta voi ikinä selvitä, dokkarin naisella oli ollut 2,5v, 5v ja 7v lapset sekä myös mies mehenyi tsunamissa. Itse varmaan vaan odottelisi että kuolisi itsekin ja toivottavasti pääsisi taas perheensä luo.. 

Dokkarin naisella oli nyt uusi liitto ja 4-v lapsi. Nostan hattua että on saanut elämän ilonsa takaisin. 

[/quote]

Perheensä menettänytkään ei jää yksin, koska on olemassa Jumala johon on lupa turvautua. Siksi. Kauhulla ajattelen kuinka nykyajan ateistit ja pakanat käyttäytyisivät vastaavassa tilanteessa!

[quote author="Vierailija" time="18.12.2014 klo 10:02"]

[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 22:24"]

En tajua miten tuollaisesta onnettomuudesta voi ikinä selvitä, dokkarin naisella oli ollut 2,5v, 5v ja 7v lapset sekä myös mies mehenyi tsunamissa. Itse varmaan vaan odottelisi että kuolisi itsekin ja toivottavasti pääsisi taas perheensä luo.. 

Dokkarin naisella oli nyt uusi liitto ja 4-v lapsi. Nostan hattua että on saanut elämän ilonsa takaisin. 

[/quote]

Perheensä menettänytkään ei jää yksin, koska on olemassa Jumala johon on lupa turvautua. Siksi. Kauhulla ajattelen kuinka nykyajan ateistit ja pakanat käyttäytyisivät vastaavassa tilanteessa!

[/quote]

Miksi? Buddhalaiset ottivat asian ihan hyvin. Muslimit taas eivät, mut se johtuu erilaisista uskomuksista. Buddhalaiset (joista suurin osa ei usko minkäänlaiseen jumalolentoon, Buddha on vain esikuva) uskovat jälleensyntymään, joten se helpotti heidän suruaan.

Ja miksi pakanat tai ateistit eivät löytäisi jotain johon tukeutua? Pakanoilla on omat jumalansa/henkiolentonsa/uskomuksensa joihin turvautua ja ateistit voivat turvautua perheeseensä (jos lähiperhe meni, niin kai useimmilla on sisaruksia ja vanhempia elossa). Tai joku turvautuu vapaaehtostyöhön ja muiden konkreettiseen auttamiseen.

[quote author="Vierailija" time="18.12.2014 klo 09:46"]

En muistanut katsoa dokumenttia - täytyy ehdottomasti katsoa katsomosta joku päivä - mutta täytyy sen verran kommentoida tähän, että minua toisinaan ärsyttää tämä ihmisten "miten ihmeessä sinä voit selvitä tästä, mä tulisin hulluksi/tappaisin itseni"jne. En ala tässä erittelemään, mitä olen kokenut, mutta rankkoja tapahtumia ja menetyksiä minullakin koettuna, niin joskus väsyttää vastailla näihin "miten ihmeessä sä olet selvinnyt"-juttuihin. Ymmärrän, että se on varmasti monelle ns. vaistomainen reaktio sanoa noin, mutta mitä ihmettä?! Onko minulla ollut tapahtumien ja hautajaisten jälkeen muuta vaihtoehtoa? Mitä siinä sitten pitäisi tehdä? Lyödä hanskat tiskiin ja sanoa, että mä en halua leikkiä tätä enää? Tappaa itsensä? Entä jos kaksi menetyksistä on itsemurhia, niin onko hyvä ratkaisu tappaa myös itsensä ja lisätä entisestään suvun tuskaa? Jos näytän selvinneen hyvin, olenko siis kylmä ja tunteeton ihminen? Vai vahva? Se tosiaan voi näyttää sivusta pahemmalta, mutta kyllä siinä täytyy edelleen käydä ruokakaupassa, imuroida, hoitaa lapsia, palata töihinkin jossain vaiheessa. Mutta tuo asian ja siitä selviämisen taivastelu ei tunnu kauhean mukavalta.

[/quote]

Niin totta! Monesti mietin, että mikähän se vaihtoehto sille "selviämiselle" tosiaan olisi? Itsensä tappaminen tai katuojassa makaaminen vissiin. Tosiasiassahan kukaan ulkopuolinen ei toisen "selviämisestä" voi tietää mitään, ei mne nää niitä rankimpia hetkiä, kun ulisee tuskaansa lattialla räkä valuen ja luulee itsekin kuolevansa suruunsa. Sitten taas pyyhitään kyyneleet ja jatketaan imuroimista.

2

Mun mummoni menetti molemmat poikansa, ja on aina suhtautunut heidän kuolemiinsa rauhallisesti. Samoin mun äiti on sanonut että lapsen elämä tai kuolema ei loppujen lopuksi ole vanhemman kädessä. Mummoni puhuu pojistaan lämmöllä ja kertoo että kyllä hänellä oli hyvät pojat, ja tiedän että itsekin kohtaisin oman lapseni kuoleman vahvemmin mitä monet muut. Kuolema ylipäätään ei ole minulle tabu, olen nähnyt ruumiita pienestä pitäen kun ukkini ja isäni siunattiin avoimessa arkussa, ja heidät puettiin. Minusta on pelottavaa että toiset ihmiset menettävät mielenterveytensä läheisen kuoleman johdosta, siinä ikään kuin kuolee kaksi ihmistä. Joskus lukee haastatteluja missä äiti saattaa vielä viiden vuodenkin kuluttua lapsensa  kuolemasta olla työkyvytön. Siinä tapauksessa suru on jäänyt päälle eikä se liity enää suoranaisesti lapsen kuolemaan vaan siinä surraan kaikkea muutakin ja omia haudattuja unelmia myös.

Kukaan kuoleva, oma lapsi varsinkaan, ei haluaisi ikinä että vanhemman elämänhalut menevät ja että esimerkiksi äiti kuolee itse suruun. Elämän on jatkuttava, ja on mahtavaa että se jatkuu. Älkää tehkö kuolemasta tabua, se on yhtä luonnollinen asia kuin syntymä. Mä olen mun miehelleni sanonut että jos mä kuolen niin ehdottomasti lasten kanssa menevät heti Lintsille tai jonnekin kivaan paikkaan muistelemaan, ja liittävät kuolemaan myös positiivisia muistoja. Ja muistaisivat myös että itkun keskeltä näkyy sateenkaaria ja että mun toive on se että ei surra yhtään kauemapaa mitä on pakko ja jos suru ei lopu, haetaan ammattiapua.

Surra saa ja pitää, mutta suruun ei pidä kietoutua.

Meni ihan kylmät väreet kun katsoin dokumentin ja tuo nainen jäi kyllä todellakin mieleen. Miettikääpä: olette koko perheen kanssa menossa kauan säästämällenne lomalle Thaimaahan. Reissu on mennyt todella hyvin ja teillä on ollut tosi hauskaa.
Yhtäkkiä kaiken pyyhkii tsunami. Se vie teiltä oman rakkaan miehenne, sekä teidän KAIKKI yhteiset lapsenne.
Vaikka kuinka olisi läheisiä ja ystäviä, niin varmasti tossa kohtaa tuntuu että se vei teiltä kaiken. Miten tuosta voi ikinä selvitä..? Arvostan erittäin, erittäin suuresti tätä vahvaa naista!

[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 22:38"]Ei kun sillä aivokasvaimen saaneella oli 10v ja 15v lapset ja mies jotka kuoli siellä. Mies löyty kai ekana, sitten 15v tyttö ja syksyllä vasta löyty 10v poika ja juuri ennen pojan hautajaisia todettiin aivokasvain. TÄllä vielä vanhemmat aikonaan tehneet itsarit, ennen tsunamia toki. karu elämä. tälläkin nyt uusi mies ja muistaakseni 6v lapsi.
[/quote]
4-vuotias lapsi nykyään. Anteeks pilkunnussinta

Dokumentissa esiintynyt Järvisten perhe jäi myös mieleen. Erityisesti kohta kun äiti sanoi lähteneensä veden laskettua kohti sairaalaa niin näki edellään kävelemässä pienen vaalean pojan paikallisen miehen kädessä. Äiti huusi pojan nimeä ja poika kääntyi. Ei voi kuin kuvitella mitä tunnetta tuo kohtaaminen on pitänyt sisällään..

Perheen vanhempi poika taas tuli yksin Suomeen paljain jaloin luullen että kaikki muut perheestä ovat kuolleet. Uutisten haastatteluissa sanoi että matkaan oli säästetty kauan ja piti olla unelmaloma ja nyt kaikki on pirstaleina. Lopulta koko perhe selviytyikin. Onneksi oli tällaisia onnellisiakin tarinoita.

2

Up

[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 23:46"][quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 22:42"]

[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 22:33"]Turhaa se murehtiminen on, vaikka täysin normaalia. Ei se perhe tule enää takaisin ja kerran täällä eletään. Mitään taivasta ei ole, missä kuolleet odottaa.. Tottakai surua helpottaa, jos uskottelee itselleen tuollaista. [/quote] Ja sinä kun et sitä tiedä sen paremmin kuin kukaan muukaan.

[/quote]

Miksi ihmeessä se olisi totta? Voinhan minä väittää, että poskihampaassani elää Marko-niminen jumaluus, mutta olisi naurettavaa pitää väitteitäni totena. Samaa päätee näihin taivastarinoihin.
[/quote]

Vaikken mikään uskovainen ole, niin ajattelen silti taivaan olevan olemassa. En mä sinne jumalia kuvittele, vaan ihan rauhallisen ja onnellisen hengauspaikan vainajille.

Vanhinta lasta ei edes löytynyt...

[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 23:50"][quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 23:29"]

[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 22:42"][quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 22:33"]Turhaa se murehtiminen on, vaikka täysin normaalia. Ei se perhe tule enää takaisin ja kerran täällä eletään. Mitään taivasta ei ole, missä kuolleet odottaa.. Tottakai surua helpottaa, jos uskottelee itselleen tuollaista. [/quote] Ja sinä kun et sitä tiedä sen paremmin kuin kukaan muukaan. [/quote] Omaa älyään voi käyttää. Miten joku jeesus voi elää taivaassa? Eikö se painovoimalla tule alas?

[/quote]

Älä jaksa. Taas. Tunnistan jo ivallisen tyylisi.
[/quote]miksi aina jankataan asian sivusta

[quote author="Vierailija" time="26.12.2014 klo 17:50"]Todella surullinen tapaus, mutta vielä enemmän omaan mieleeni jäi Jonni Mäkisen tapaus jossa hän kirjaimellisesti menetti kaiken , vaimonsa,kolme lasta sekä oman äitinsä ja isänsa.
[/quote]

Hän vissiin meni aika nopeasti uusiin naimisiin jne jos oikein muistelen

HBL:ssä tänä vuonna tuosta Andreasta tehty haastattelu : http://hbl.fi/feature/2014-12-20/697856/tio-ar-av-ensamhet

Jos joku tilaa lehteä ja on tunnukset niin laittakaa teksti tännekin.

[quote author="Vierailija" time="18.12.2014 klo 17:20"][quote author="Vierailija" time="18.12.2014 klo 10:26"]

[quote author="Vierailija" time="18.12.2014 klo 09:46"]

En muistanut katsoa dokumenttia - täytyy ehdottomasti katsoa katsomosta joku päivä - mutta täytyy sen verran kommentoida tähän, että minua toisinaan ärsyttää tämä ihmisten "miten ihmeessä sinä voit selvitä tästä, mä tulisin hulluksi/tappaisin itseni"jne. En ala tässä erittelemään, mitä olen kokenut, mutta rankkoja tapahtumia ja menetyksiä minullakin koettuna, niin joskus väsyttää vastailla näihin "miten ihmeessä sä olet selvinnyt"-juttuihin. Ymmärrän, että se on varmasti monelle ns. vaistomainen reaktio sanoa noin, mutta mitä ihmettä?! Onko minulla ollut tapahtumien ja hautajaisten jälkeen muuta vaihtoehtoa? Mitä siinä sitten pitäisi tehdä? Lyödä hanskat tiskiin ja sanoa, että mä en halua leikkiä tätä enää? Tappaa itsensä? Entä jos kaksi menetyksistä on itsemurhia, niin onko hyvä ratkaisu tappaa myös itsensä ja lisätä entisestään suvun tuskaa? Jos näytän selvinneen hyvin, olenko siis kylmä ja tunteeton ihminen? Vai vahva? Se tosiaan voi näyttää sivusta pahemmalta, mutta kyllä siinä täytyy edelleen käydä ruokakaupassa, imuroida, hoitaa lapsia, palata töihinkin jossain vaiheessa. Mutta tuo asian ja siitä selviämisen taivastelu ei tunnu kauhean mukavalta.

[/quote]

Niin totta! Monesti mietin, että mikähän se vaihtoehto sille "selviämiselle" tosiaan olisi? Itsensä tappaminen tai katuojassa makaaminen vissiin. Tosiasiassahan kukaan ulkopuolinen ei toisen "selviämisestä" voi tietää mitään, ei mne nää niitä rankimpia hetkiä, kun ulisee tuskaansa lattialla räkä valuen ja luulee itsekin kuolevansa suruunsa. Sitten taas pyyhitään kyyneleet ja jatketaan imuroimista.

[/quote]

Niin totta todellakin!

Vähän aiheen vierestä, mutta erittäin rankkaan synnytykseeni on moni todennut, ettei olisi itse mitenkään jaksanut. No mikähän minun vaihtoehtoni oli, pakkohan se oli vain jaksaa hyvänen aika. Ihmiset ovat kyllä uskomattoman typeriä, valitettavasti.
[/quote]
No haloo että SINÄ olet uskomattoman typerä. Nuo kommentit on tarkotettu kohteliaisuudeksi sinulle, niillä halutaan välittää viesti että Sinä olet todella vahva ihminen. Mikä siinä nyt voi olla niin epäselvää.

2