Yksi lapsi(ko)?

Kappalejako ei toimi jälleen mobiilissa. Pahoittelut!

Minulla on monta lasta mutta joskus toivon et olisi vain yksi että voisin antaa aina jakamatonta huomiota. Minusta on hyvä tehdä niin kuin tunnet oikeaksi.

Haluaisin vielä kysyä: jos olet ainoa lapsi, oletko joskus tuntenut itsesi yksinäiseksi? Jos sinulla on yksi lapsi onko hän "valittanut" sisaruksien puutetta tai ollut yksinäinen?

Ymmärrän kyllä, että sisarukset eivät takaa seuraa tai hyvää suhdetta sisaruksiin.

Mä olen ainoa lapsi enkä ole koskaan "kinunut" tai kaivannut sisaruksia. Olen aina viihtynyt yksin enkä osaisi kuvitella sisaruksia itselleni. Myös äitini on ainoa lapsi ja hänellä on hyvin samoja mietteitä. Luonteeltani taidan olla sellainen etten tarvitse hälinää tai ylenpalttista seuranpitoa koko ajan, se varmasti vaikuttaa siihen että koen ihan positiiviseksi ainoana lapsena olemisen. 

Minulla on puoli vuotta vanha tyttö joka jää ainoaksi lapseksemme. Emme kumpikaan halua enempää ja ärsyttää kommentit että "koskas te nyt sitten teette sisaruksen?" Raskausaikani oli kamala eikä synnytyskään mikään kiva homma ollut, nämä myös osasyitä. Ja varsinkin nyt kun alun koliikkiitkut ja kaikenlaiset vatsanväänteet ja kivut ovat ohi, haluan vain nauttia tästä ajasta koska tulen kokemaan tämän vain yhden kerran. 

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 21:43"]

Haluaisin vielä kysyä: jos olet ainoa lapsi, oletko joskus tuntenut itsesi yksinäiseksi? Jos sinulla on yksi lapsi onko hän "valittanut" sisaruksien puutetta tai ollut yksinäinen? Ymmärrän kyllä, että sisarukset eivät takaa seuraa tai hyvää suhdetta sisaruksiin.

[/quote]

Olen ainoa lapsi ja kyllä, tunsin lapsuudessani yksinäisyyttä. Asuimme maalla karjatilalla, missä ei ollut naapureitakaan kovin lähellä ja lähimmillä naapureilla ei ollut lähellekään ikäisiäni lapsia. Vietin siis aikani kouluikäiseksi asti vanhempieni mukana navetassa, pellolla jne. Olisi ollut kiva, jos olisi ollut sisarus tai useampi, niin joku olisi ehtinyt leikkiäkin kanssani. Kai...

Nyt jo lähellä 40 ikävuotta olevana ajattelen, että ainoana lapsena olemisessa on hyvät ja huonot puolensa. Hyvä puoli on se, että vanhempani pystyivät auttamaan minua tarvittaessa taloudellisesti aika hyvin silloin, kun sitä tarvitsin. Ei ollut muita jakamassa. Samoin perin aikanaan kaiken yksinäni.

Huono puoli tuli esille tässä äskettäin, kun äitini kuoli ja isä oli jo huonokuntoisena palvelutalossa. Olin yksin vastuussa hautajaisten ja kaiken muunkin järjestelystä. Ei ollut ketään kovin läheistä sukulaista, joka olisi ollut surussa mukana. Siinä tilanteessa koin olevani todella yksin. Äiti oli ollut aina minulle läheisin sukulainen ja se, jonka kanssa muutenkin soittelin eniten. Nyt jäi kaikki vastuut minulle, myös isäni asioista, mutta ei oikeastaan ketään joka olisi tukena. Hyvä ettei tämä tapahtunut aikaisemmin eli silloin kun olin itse ehkä paljonkin nuorempi. Omat lapset ovat olleet nyt hyvä asia olemassa, koska he pitävät arjessa kiinni.

En halunnut oman lapseni jäävän ainoaksi, joten lapsia on kaksi ja kolmattakin vielä toivotaan.

-metriletti -77

Itse olen ainoa lapsi. Vanhempani olisivat toivoneet enemmänkin lapsia, mutta äitini sairauden/lääkityksen vuoksi eivät voineet niitä enempää saada. Muistan lapsena joskus toivoneeni sisarusta, mutta enimmäkseen olin oikein tyytyväinen ilman. Olen ollut aina omissa oloissani viihtyvä. Pahimpina koulukiusausaikoina olisi ollut kiva, jos olisi ollut edes yksi varma kaveri, mutta eihän sisaruskaan sitä takaa. Kokonaisuudessaan kuitenkin koen, että minulla oli oikein hyvä lapsuus enkä osaa siihen sisarusta kaivata. Enemmän nyt aikuisena kaipaisin sisarusta. Kun vanhemmat alkavat vanheta olisi hyvä, jos olisi joku jakamassa huolta ja vastuuta heistä. Olisi myös kiva, jos lapsillani olisi serkkuja myös minun puoleltani. En kuitenkaan koe, että onnellisuuteni olisi mitenkään sisaruksista kiinni. Näillä mennään.

Meillä 1- ja 3-vuotias lapsi. Raskainta (tähän mennessä) oli aika, kun esikoinen oli n. 1,5-vuotias ja odotin kuopusta. Raskaus oli vaikea ja esikoinen kaipasi jatkuvaa huomiota. Kuopuksen vauvavuosi sitoi aika lailla kotiin, kun lapset nukkuivat eri aikaan päiväunet ja söivät eri aikaan.

Tällä hetkellä arki rullaa mukavasti. Lapset nukkuvat samaan aikaan päiväunet (eli minulla on pieni hengähdyshetki päivällä), pienempikin syö jo itse, ja lapset leikkivät paljon yhdessä. Minun ei tarvitse aktivoida ja keksiä leikkejä, vaan lapset keksivät leikkinsä itse ja riittää, että seurailen vieressä ja olen läsnä, jos haluavat syliä tms. Tiedostan kyllä, että olen aika onnekas, kun lapset kinastelevat tosi vähän keskenään. Ehkä sekin aika vielä tulee. Turhauttavinta ehkä tällä hetkellä on lasten pukeminen ulos. Sillä aikaa kun isompaa auttaa pukemisessa, pienempi saattaa jo riisua vaatteita pois. Mutta näissäkin tilanteissa oppii toimimaan. Niin ja mulle omat sisarukset on tosi läheisiä, mutta kyllä kai läheiset ystävätkin ajaisivat saman asian. Jos teistä tuntuu, että yksikin lapsi riittää, niin sehän on ihan ok!

Mä haluan lapselleni ehdottomasti sisaruksen, mielellään pari. Mun äiti on ainoa lapsi ja mun mies on ainoa lapsi, ja se ainoan lapsen taakka siinä tapauksessa että äiti ei osaa päästää irti on aika kammottava. Sen lisäksi KAIKKI vastuu juhlapyhistä, edustamisista jnejne on aina sen ainoan lapsen harteilla. Kun me vanhennutaan se ainoa lapsi hoitaa kaikki meidän asiat (pappani kuoli vähän aikaa sitten ja se kitui kuukausitolkulla hoitokodissa ja ei järki sitä miten mun äiti joutui jatkuvasti huolehtimaan _kaikesta_.) Sen lisäksi anoppi "pelottelee" että ymmärrät sitten kun olet isovanhempi/lapsesi on vanhempi/muuttaa pois kotoa joka hemmetin asiassa, ja mä en todellakaan ikinä milloinkaan halua ymmärtää sitä mun mieheen kohdistuvaa jatkuvaa painostusta ja syyllistystä. 

Yritän siis sanoa, että vaikka suurin osa yhden lapsen vanhemmista ei ole sellaisia, mulla lähipiiriin on sattunut sellaisia kaksi. Haluan suojella lasta itseltäni. Pelkään, että vaikka nyt nuorena ajattelisin että hyvin mä sen vedän, niin sitten lopulta kuitenkin alkaisin roikkua. En mä usko että anoppi haluaa olla sellainen tai että mun mummo halusi olla sellainen mun äidille, mutta ne olivat silti. Itse koen, että omat sisarukseni suojelevat siltä että kaikki odotukset kohdistuu minuun.

Ja siis vaikka mä vetäisin ihan hyvin oman osani, niin anoppi on jo sellainen. Hänen ainoan poikansa ainoa lapsi ei taatusti ole se asema, minkä lapselleni haluan.

Ainiin, enkä tule sisarusteni kanssa kovinkaan hyvin toimeen. Toisen kanssa en itseasiassa ollenkaan, alettiin tapella kun olin 2-vuotias kun se syntyi ja tapellaan edelleen aina kun ollaan missään yhteyksissä. Ei sillain ylimääräistä olla. Toiseen sisarukseeni mulla on 17 vuotta ikäeroa, joten ei oikeasti vielä puhuta mistään, se on ala-asteella ja oikeastaan kuten joku tuttavalapsi. Tästä huolimatta koen sisarukset erittäin arvokkaaksi asiaksi. -9

Meillä lapsi jää ainoaksi ihan siitä syystä, että jos minulle tai miehelleni tapahtuu jotain niin yhden kanssa pärjää vaikka taloudellinen tilanne heikkenisikin. Mielestäni lapsia tehdään tasan niin paljon kuin rahkeet riittää elättää, yhdelle voin yksin taata hyvät eväät elämään, useammalle se on jo huomattavasti vaikeampaa.

Olin ihan ainoa lapsi 11-vuotiaaksi asti. Sitten isäni löysi uuden naisystävän, jolla oli minua kolme vuotta nuorempi tytär, josta tuli minulle läheinen, sillä vanhempamme muuttivat melko nopeasti yhteen, matkustelimme perheenä jne. Ollessani 17-vuotias he saivat yhteisen tyttären. Mutta suurimmaksi osaksi olen ollut ainoa lapsi, ja välillä on tuntunut yksinäiseltä. Esim vanhempien erotessa ja rajusti riidellessä olisin niin kaivannut sisarusta jakamaan asiat. Haaveilin jatkuvasti sisaruksesta. Isänpuoleisen perheen kanssa matkustellessa oli ihanaa kun oli siskopuoli seurana, mutta kun matkustelin äidin ja hänen miesystävänsä kanssa, niin minulla ei oikein ollut seuraa. Silloin olisi kaivannut sisarusta seurakseni tekemään kanssani meidän ikäisiä kiinnostavia juttuja. Äitinikin (jolla 3 sisarusta ja läheisiä ovat) sanoi juuri pari viikkoa sitten, että toisaalta vähän kaduttaa kun ei minulle sisaruksia tehnyt. Viihdyin lapsena paljon kavereideni luona, joilla oli sisaruksia. Rakastin sitä tohinaa, kun omassa kodissa oli niin hiljaista, vaikka kyllähän minulla paljon kavereita kävi. Itselleni on aina ollut selvää että haluan enemmän kuin yhden lapsen, ainakin kaksi, ellei kolme. Tehkää ehdottomasti sisarus! Kyllä kahdellekin riittää huomiota jne