Lue keskustelun säännöt.
Onko muita, joilla lapsuuden ahtaasti asuminen, on jättänyt ikuiset traumat?
15.10.2021 |
Olen 50+ Nainen, ja olen tajunnut oikeastaan vasta viimeisen 10v aikana, kuinka paljon lapsuuden asuminen on vaikuttanut elämääni. Eli meitä oli vanhemmat, minä ja vuoden vanhempi veljeni. Asuimme 70 neliöisessä lähiö kerrostalossa. Minä ja veljeni jaioimme pienen huoneen, ja mitään yksityisyyttä ei ollut. Kotona oli aina joku, ja siihen lisäksi veljen kavereita saatoi olla kolmekin. Musiikki pauhasi niin vanhemmillani, kuin veljellänikin, ja vieläpä useinmiten samaan aikaan. Veljeni valvoi yöt läpeensä, ja kun jaoimme saman pienen huoneen, niin helvettiähän se oli. Nyt tajuan, että tuo ahdistus on vaikuttanut elämääni niin paljon, että ahdistuin jo ajatuksesta ihmisistä saman katon alla. Minulla ei ole siis lapsia, eikä miestä. Tai on miesystävä, mutta emme asu yhdessä, emmekä tule asumaan.
Mietin vaan, että kuinka toisin kaikkien elämä olisi mennyt, jos vanhempani eivät olisi vaan ajatelleet, että "Kohta tenavat muuttavat pois, ja ei kannata hankkia isoa asuntoa".
Kommentit (14)
Niin ja pitää vielä sanoa, että asun itse 75 neliöisessä asunnossa, ja sekin tuntuu jopa hyvin pieneltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sopu tilaa antaa. Taidat olla superintrovertti, etkä ylipäätään siedä ihmisiä ympärilläsi. Vai on 75 neliöinen pieni. Sinunkaltaiset ihmiset tuhoavat maailman.
Kyse on varmaan lähinnä siitä, että haluan liikkua kodissani. Lapsuuden kodissani tunsin olevani kuin vanki, koska aina joku oli jossain huoneessa, ja omaa tilaa ei ollut ollenkaan. Kärsin siitä vaan niin paljon, että näen vieläkin toisinaan painajaisia tilanteesta. Isäni oli vielä taipuvainen juopotteluun ja tunsin olevani täysin vanhempieni armoilla.
Meitä oli 4 lasta samassa huoneessa. Mutta oli myös piha. Joskus oli epäsopua mutta se kuuluu elämään.
Sama. 80 neliöinen asunto, 5 henkeä (vanhemmat ja 3 lasta). Äiti oli aina kotona. Meillä riideltiin ihan koko ajan, en sitten tiedä johtuiko ahtaudesta vai oliko vääränlaiset kemiat. Nyt oikein jälkikäteen ahdistaa miten vähän omaa tilaa ja yksityisyyttä oli varsinki teini-iässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä onko kyse neliöistä vaan henkisestä tilasta.
Vanhemmat oli tosi tunkeilevia, ei ollut mitään omaa, ei saanut olla mitään omaa. Kerran sanoin äidille eikö sulla ole rajoja, hän sekosi, mistä sinä oikein puhut. Ettei heillä ennenvanhaan mitään rajoja ollut, aivan kummallisia puhut. Ovia ei saanut pitää kiinni tai isä salakuunteli ja kyyläsi. Kyllä se jätti jälkensä.
Monenlaisia vaikeuksia on ollut ja kyllä, lapsuudesta kaikki lähtee.
Ensimmmäiset 5 vuotta asuimme 20 neliöisessä vinttihuoneessa. Vanhemmat ja 4 lasta, pihasauna ja ulkohuussi.
Loput lapsuusvuosista ja nuoruusvuodet vartuin 70 neliöisessä rintamamiestalossa (keittiö, kamari ja olohuone). Vanhempien nuorempia sisaruksia asui ja opiskeli meillä. Sukulaiset ja kylänmiehet yöpyivät kaupunkimatkoillaan.
Ahdasta oli, mutta ei jäänyt traumoja. Pääasiassa muistot ovat positiivisia.
Omilla lapsilla ja meillä vanhemmilla on kyllä omat tilavat makuuhuoneet, työhuone ja iso olohuone ja tilaa muutenkin. Silti nuoriso narisee, että ei ole omaa rauhaa ja kaikki on surkeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sopu tilaa antaa. Taidat olla superintrovertti, etkä ylipäätään siedä ihmisiä ympärilläsi. Vai on 75 neliöinen pieni. Sinunkaltaiset ihmiset tuhoavat maailman.
Oletko somali? Maailma tuhoutuu juuri liikakansoituksen takia.
Meitä asui kolmiossa 5 henkeä ja mahduttiin yhteen kamariin kaikki lapset. Ei traumoja.
Tässä nykyisessä kolmiossa asui aikaisemmin 4 henkeä. Meitä on 3 ja mahdutaan just hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti ja isä nukkuivat olohuoneessa, heillä oli aktiivinen seksielämä ja yöllisellä vessareussulla saattoi joutua kuuntelemaan sitä ähinää ja natinaa , kerran äiti tuli alasti vastaan kun oli kai menossa pesemään mällejä ppois ja huusi "herranjumala etkö sä nukukaan!" Isä ei onneksi ikinä hiipinyt alasti mutta äiti oli rennompi, monesti farkut ja pelkät rintsikat päällä kokkaili tai siivoili mikä hävetti ja kiusasi veljeäni.
Veli on minua kaksi vuotta nuorempi ja taaperoista asti jaettiin sama huone. Rakastin lukea mutta se oli vaikeaa, kun veljellä oli liuta kavereita kylässä. Olohuoneeseen ei voinut mennä kun isä katsoi telkkaa ja keittössä taas ei ollut hyvää lukutuolia.
En tiedä sainko traumoja, mutta omat makuuhuoneet kaikille olisivat olleet kiva!
Meillä taas tilaa riitti liiaksikin. Kaikilla kolmella lapsella omat huoneet. Omissa huoneissa piti pysyä nukkumassa. Raivo tuli jos pienenä oli että äiti en uskalla yksin. Leluja ei myöskään saanut tuoda omasta huoneesta pois tai vanhemmat lähinnä äiti raivostui. Ja usein muutenkin tuntui ettei meitä siedetty silmissä, vaan sanottiin että
Nyt vähäksi aikaa omaan huoneeseen. Oikein yksinäisyyden vankila.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli vähän päinvastoin. Olin aina elänyt isohkossa pulpettikattoisessa paritalossa, jossa varsinkin olohuone oli korkea. Opiskelijasolun pieni ja matala huone pikkukeittiöineen tuntui aluksi ahdistavalta. Siihenkin ja elintason pudotukseen kuitenkin tottui ja kokemus kasvatti.
En ollut ajatellut neliömääriä sen kummemmin lapsuudenkodissani, mutta kärsin kyllä ahtaudesta ja siitä, että omaa huonetta ei ollut eikä siten mitään yksityisyyttä.
Aikuisena näin sattumoisin talon piirustukset, ja leukani loksahti - neliöitä oli vain 62 + alusta, jossa oli sauna, kellari, pannuhuone ja puutyöhuone. Se oli kyllä aina romua täynnä joten ei siellä koskaan voinut mitään tehdä. Saunassa pestiin pyykitkin joten siellä oli naru katossa ja aina roikkui jotain paitsi lauantaisin, jolloin kylvimme (5-henkinen perhe). Suihkua ei ollut edes 80-luvulla.
Sittemmin olen kyllä miettinyt moneen kertaan, mikseivät vanhemmat tehneet edes makuuhuoneita vinttiin. Se oli vain säilytyspaikka, sinne vietiin sesonkien mukaan talvi- ja kesävaatteet ja jalkineet ym. Edes lattiaa sinne ei ollut naulattu, paljaat purut ja jotain pahvilevyjä. Sinne olisi hyvin saanut kaksi makuuhuonetta meille lapsille.
Tai kun kerran rakensivat, mikseivät tehneet edes vähän isompaa tönöä? Tontti oli valtava taloon nähden.
Kuulostaa täysin omalle lapsuudelleni, mutta ei ole jäänyt traumoja. Hyviä muistoja vaan :) äidin ja veljen kanssa ollaan vieläkin läheisiä